Sähköhammasharjan ihmeellinen maailma

Sormulan mummo, ukki ja mummoiso viettivät jouluaattoa Saaristokaupungissa. Mummon suureksi ihmeeksi itse Joulupukki toi ukille ja mummolle sellaiset kovat paketit sinne kaupunkiin. Toisaalta, olisi kai voinut tuoda tänne maallekin, vaikka tiet oli kyllä ihan iljamella. On siinä ollut porolla taiteilu, kun joka tuvan ovelle on pukkia kuskaillut.

Niin, ne kovat paketit kätkivät sisäänsä sähköhammasharjat. Onhan mummolla ja ukilla sellaiset ollut jo aiemminkin, männä vuosina, mutta olleet jo muutaman vuoden kaapin sopukoissa käyttämättä. Kaappiin on kertynyt kyllä jotakin muutakin harvemmin käytettyä, kuten jäätelökone, friteerauskattila, vohvelirauta, sähköinen mehunpuristin...

No, nuoremman polven edustajat laittoivat töpselit seinään ja harjat lataukseen. Kylppärin seinään kiinnitettiin kellonaama, joka ohjaa, milloin mitäkin neljännestä pitää harjata ja kuinka kauan. Sitten, kun koko kalustoa on riittävän kauan harjattu, ilmestyy iloinen naama leveine hymyineen laitteen näyttöön ja valmista on!

Kun joulunviettäjät olivat palanneet koteihinsa, niin mummo otti harjan reippaasti käyttöön, laittoi tahnaa, pani harjan suuhun ja kytki virran nappulasta päälle. Jopa alkoi seinänaama ohjata liikettä. Mummo noudatti ohjeita, mutta sitten piti sylkäistä kertynyt vaahto altaaseen ja huis - samassa seinäpeili ja lähiympäristö olivat pienten valkoisten pisaroitten peitossa. Kas, tuumi mummo, sehän pikaisen pilven lähetti, mutta harja oli jo suussa ja puhdistus jatkui.

Kohta naama seinällä ilmoitti, että kaikki neljännekset on nyt puhdistettu ja voi lopettaa. Mummo lopetti ja ajatteli huuhtoa harjan vielä vedellä. Kumartui pesualtaalle, laittoi hanan auki ja harjan veden alle. No niin, seuraava pilvi kohtasi mummon yöpaidan! Koko etumus ja mummon naama olivat valkoisten pienten pisaroitten peitossa. Taisi tulla yhtäaikaa niin siivous- kuin pyykinpesupäiväkin, tuuumi mummo, katkaisi virran hammasharjasta, huuhtaisi kasvonsa ja lähti etsimään puhdasta yöpaitaa.

Ei ole helppoa mummon muistaa, että kannattaa katkaista virta harjasta, kun ottaa sen suusta pois. Entinen harja ei sentään koko mummoa ja kylppäriä pisaroittanut, vaikka puhdasta jälkeä sekin teki. Ihan manuaalisti!

Lintulaudan liikennettä

Päivänä muutamana laittelivat mummo ja ukki lintulaudan monen vuoden jälkeen rapun pieleen räystäästä riippumaan. Sinne ropsautettiin jyviä ja siemeniä ja vielä talipallo pohjalautaan roikkumaan. Sitten vain odottelemaan lintusia. Pian niitä tulikin ja kova nälkä näytti olevan, kun ihan kilpailla piti, kuka ensin ennättää.Taisi siinä ihan omanlaisensa nokkimisjärjestyskin tulla, vaikka eipä niitä tinttejä oikein toisistaan erottanut, niin samanlaisia höyhenpukuja niillä oli. Mummo koetti tuijotella keittiön ikkunasta ja ihan kuin joillakin se etumuksen musta raita olisi leveämpi kuin toisilla. Ikkunan taakse poikkipuulle istahtelivat tintit ja kaiketi kiittämään ruoasta tulivat, mutta - tämä ei ollut mummon mieleen - kakkivat mokomat ikkunalaudalle ja ikkunaruutuihinkin jätöksiä ilmaantui. No, mummo aina silloin tällöin käy kakkelit putsailemassa, etteivät ihan keoiksi asti kehity. Keltasirkutkin onneksi uuden ruokapaikan löysivät, mutta ne arempina ensin vain maasta tippuneita jyviä popsivat.

Tulipa sitten ukki lumitöistä ja kertoi mummolle, että siellä sellainen pieni metsähiirulainen lintulaudan alla oli maassa ruokailemassa. Jaha, mietti mummo, jokohan se Talligallerian vieras tänne asti on kipittänyt. Kas, kun on jaksanutkin. Liekö Näkkirannan ja Kelyn kohdilla välipalalla jossakin laudalla piipahtanut ja Aholassahan hevosilla on varmasti jyviä, siellä kumminkin on nälkäänsä taltuttanut. Vai olisiko kuitenkin sen tallihiiren sisaruksia tai serkkuja tämä. Mistäpä niitä tietää, kun ne niin vikkelään liikkuvat ja samansorttisia ulkoiselta olemukseltansa ovat. Nälkä vieraalla kuitenkin oli ollut ja sitten syötyänsä varmaan jonnekin vanhan navetan kupeeseen kuiviin heiniin oli unten maille vaeltanut.

Oli siinä jonakin hetkenä jokunen isompi lintukin käynyt, kun suurempia varpaanjälkiä oli maahan ilmaantunut ukin ja mummon töissä ollessa. Tainnut olla se harakkapariskunta, joka kesällä poikasiaan lentämään opetti.

Oravakin oli kurkkaillut, että mitäs herkkuja täällä laudalla tarjotaan. Ei siellä vielä pähkinöitä ollut, mutta jos ukki seuraavan kerran lautaa täyttäessään sinne pähkinöitä sekaan nakkaisi, niin voisi sitten nälkäisiä vieraita olla vielä useampaa sorttia.

Alina ja Antero kävivät mummolassa ja olipa mukava istua sisällä ja seurata ikkunasta lintusten touhuja. Siinä samalla lauleltiin Pikku Inkerin laulua tilhelle, joka oli äidin ryytimaassa ja ihan useampaan kertaan laulettiinkin. Samalla opeteltiin tuntemaan muutama lintulaji ja nauttimaan maalaisluonnon kauneudesta talvisena päivänä.

Hätätilanne Keiteleellä: Joulupukin avajaiskarkit karkkivarkaalla!

Jouluavajaisia vietetään nyt kuumalla kiireellä joka kylässä. Niinhän sitä tehtiin Keiteleelläkin tässä perjantaiehtoolla. Kaikilla oli joulumieli ja joulupukkikin kiirehti tänne kovalla haipakalla toisista avajaisista. Niin kiire oli pukilla, ettei ehtinyt joulukarkkitäydennystä Korvatunturin varastoistaan hakemaan. Viisaana miehenä hän ottikin yhteyttä Keiteleen K-market Reimarin Essi-kauppiaaseen ja pyysi tätä avukseen. Hyvin varustetussa kaupassa olikin joulupukin toivomia joulukarkkeja - juuri niitä, mitä pukki olisi Korvatunturiltakin hakenut. Kiltti Essi-kauppias lupasi joulupukille ison laatikollisen joulukarkkeja jaettavaksi kilteille keiteleläisille lapsille ja miksipä ei aikuisillekin. Essi-kauppiaallakin on näin joulun alla monenlaista tehtävää kaupallaan ja kiirettä riittää, vaikka hänellä on monta apulaista, kuten joulupukillakin Korvatunturilla. Avulias Mikko-setä lupasi onneksi autollansa toimittaa karkit entisen Spar-kaupan takaovelle joulupukin saapumista odottelemaan.

Iltapäivä hämärtyi, jouluvalot syttyivät ja avajaishuoneistossa kävi jo melkoinen kuhina. Kaikki kynnelle kykenevät laittelivat myyntipöytiään ja ahkerimmat ostajat katselivat jo, mitä ihanuuksia itsellensä hankkisivat.

Sitten saapui joulupukki. Miehissä menivät joulupukki ja Mikko-setä karkkeja hakemaan, mutta hui kauhistus - karkkeja ei löytynyt mistään! Niitä katseltiin ja etsittiin ja etsittiin ja katseltiin, mutta ei, oven edusta pysyi typösen tyhjänä. Missä ovat joulupukin karkit? Siinä pohdittiin tilannetta ja arveltiin, josko joku olisi toimittanut ne jo sisätiloihin aiemmin, mutta eipä löytynyt sieltäkään, ei.

Joulupukin ja kumppaneiden mieliin hiipi hiljalleen epäilys, että jossain on karkkivaras! Jopa on ilkeä temppu! Kuka voi olla niin tuhma ja ajattelematon, että varastaa kaikille yhteisesti tarkoitetun karkkilaatikon? Ja joulun - hyvän tahdon juhlan - aikaan?

Alettiin pohtia, mistä nyt saadaan kiireessä tilalle riittävästi karkkeja kaikille? Silloin joku toi sanaa: Paloaseman mäestä keskeltä tietä on löytynyt salaperäinen ehjä karkkilaatikko! Joku koulupoika oli sitä ihmetellyt ja kummastellut ja korjannut talteen. Ja silloin riemu repesi: Joulupukin karkit löytyivät sittenkin viime hetkellä ja niinpä kaikille saatiin suut makeaksi ja hyvä mieli!

Jouluavajaiset oli pelastettu, mutta jos saisi toimia kuten ennen vanhaan, niin risukimpun joulupukki karkkivarkaalle joululahjojen asemesta toimittaisi ja nuhteet samalla tuhmeliini saisi!

Asuuko joulupukki mummolan riihen takana?

Loppukesän leppoisana iltapäivänä Alina ja Antero tulivat maalle mummolaan. He halusivat heti ulos tarkastelemaan pihapiiriä. Alina ja isä kävelivät vanhan riihivanhuksen luo. Siellä riihen takana oli sateen muokkaamia vanhentuneita maitohorsmien kukintoja ja ne näyttivät aivan vanhan miehen parroilta. Alina kysyikin hetken katseltuaan, että asuuko joulupukki täällä. Isä vastasi, että ikävä kyllä joulukki ei asu täällä eivätkä nämä ole pukin varapartoja.

Alinan ajatus on kyllä hyvin oivallinen, jos sattuisi, että joulupukin parta joskus kuluisi pois tai parralle sattuisi joku vahinko.

 

 

Seuraavana aamuna Alina ja Antero lähtivät ukin ja mummon kanssa tutkailemaan ympäristöä. Tien varrella oli jo tutuksi käynyt muurahaispesä. Piti käydä tarkastamassa ovatko muurahaiset päässet työntouhuun. Olivathan ne ja ahkerasti kantoivat jos jonkinlaisia tavaroita sinne tänne tarpeisiinsa.

 

 

Puolukat olivat kesän aikana punertuneet ja kypsyneet. Niitä oli mukava maistella eri mättäiltä ohi kulkeissaan ja saada suoraan luonnosta vitamiineja massuun.

 

  

 Syksy oli heittänyt kaikenlaisia merkkejään luontoon. Kukkia ei piertamilta enää juuri löytynyt, mutta Alina nappasi kumminkin muutaman. Uutterasti hän kyseli ukilta ja mummolta eri kukkien nimiä. Yksi löytyneistä oli ruusuruoho, joita sitten löytyi vielä monta lähipellon reunamilta.

 

 

 

Yksinäinen päivänkakkarakin oli innostunut vielä kukkimaan. Sieltä sen raikkaat, valkoiset terälehdet kurkistivat erilaisten vihreiden lehtien joukosta.

 

 

Keskelle nurmitupasta oli eksynyt yksinäinen harakankello. Maahan sen ympärille oli jo tippunut koivujen kuivuneita lehtiä. Miten kauniilta kukkien värit näyttivätkään!

 

 

 

Kierreltiin mummolaa ja oho! Mitäs löytyikään ikkunalaudalta? Kummallisia ruskeita papanoita. Ihan pieniä. Sovittiin, että niihin ei kosketa. Ne olivat lepakon kakkoja! Lepakon pesän täytyi olla ikkunan ritilän takana. Siellä se nukkui päivät ja lähti illalla lentelemään ja etsimään ruokaa. Harvoin sitä näki, mutta joskus saunan jälkeen iltahämärässä saattoi sen nähdä lentelevän takapihan yllä.

  

 

 

Koska oli lauantai, niin pitihän savusauna laittaa lämpiämään. Yhdessä sinne kannettiin puita ja laskettiin vesijohdolla vettä. Sitten ukki sytytti tulet mustan kivikiukaan alle tuohenkäppyrällä ja savu alkoi tuprahdella saunaan. Savusaunassa ei ole savupiippua, niin on avattava lakeinen, sellainen pieni luukku takaseinän yläosassa,  ja jätettävä ovi raolleen savun kulkureitiksi. Sauna jäi lämpiämään ja lähdettiin sytyttämään makkaratulet pihagrilliin.

 

 

Ukki oli tehnyt vanhan navetan kupeelle nuotiopaikan. Sitä reunustavat vanhat isot kivet, joita siirreltiin pihan eri kolkilta ja vanhan navetan edustalta.

 

 

Sitten vatsan pohjassa tuntui ompun mentävä kolo. Mentiin mummoison pihaan vanhan omppupuun luo ja valittiin herkullisimman näköisiä omenoita purtaviksi. Kylläpä ne olivat makeita. Piti ihan tehdä uusi reissu omppupuun luo ja ottaa uudet omput kaikille!

 

Välillä käytiin kohentamassa nuotiotulia ja lisäämässä puita savusaunan kiukaan alle. Ilmassa oli palavasta puusta lähtevän savun tuoksua. Aurinko paistoi. Tutkittiin  mummolan vanhan navetan vierustaa ja sieltä takaseinältä löytyi ikivanha kukka, joka on kukkinut navetan seinustalla valkoisin kukin niin kauan kuin mummo vain jaksaa muistaa. Tuon kiertelevän kasvin nimi on elämänlanka.  Kasvaa siinä toinenkin, punakoiso, joka tekee violetteja kukkia ja punaisia marjoja, mutta niihin ei saa koskea, koska ne ovat myrkyllisiä ja jos niitä syö, tulee erittäin kipeäksi. 

 Silloin, kun mummo oli vielä pieni tyttö, niin mummon isä teki hevosella paljon töitä. Yksi työ oli keväisin ajaa navetasta ja tallista lantaa pelloille. Se ajaminen tapahtui kolukärreillä. Noista kärreistä on muistona navetan seinustalla vain pyörät, joissa oli rautavanteet pyörien päällä.

Kärreissä oli lava, joille lanta luotiin talikolla ja lavan saattoi käsin kipata tyhjäksi, kun kuorma oli oikealla kohdalla pellolla.

 

Navetan päädystä löytyy myös aitta. Sekin on vanha hirsinen rakennus. Pitäisi varmaan kurkistaa, mitä siellä on sisällä. Ikkuna on melko korkealla pienille ihmisille.Vanha emalikannu on unohtunut ikkunalle. Siinä on aikoinaan pidetty joko maitoa tai kotikaljaa ruokapöydässä.

 

Oho, kaiteen päälle on jäänyt isoukin veistos. Siinäpä on monenmoista päätä. Nuo päät on joskus laskettava, kun laskutaito karttuu.

 

Päästiinkin jo aitan ovelle. Kun oikein kurkottaa, niin Anteron pieni käsi yltää juuri ja juuri avaamaan säppiä.

Aitan terassilla on mummolan vanha keinutuoli. Siinä on mukava istuskella hellepäivänä varjoisalla paikalla. Maali on jo rapistunut, mutta kyllä siinä vielä kestää keinutella.

 

Aitassa on joitakin kummallisia kapineita. Yksi niitä on iso survin, joka on palvellut silloin, kun puolukkaa survottiin isoon saaviin ja säilytettiin kylmässä. Se oli silloin, kun mummoisolla ei ollut pakastinta. Talvella puolukkasurvos oli jäässä ja siitä kaavittiin tarpeen mukaan syötäväksi.

Aitassa oli myös kirjoja, joita luettiin hetki sängyn päällä. Sitten jaksettiinkin taas jatkaa touhuja.

Nuotiopaikan vieressä oli ukin tekemät halkopinot. Olipas niissä hauskoja koloja. Mummo varoitti, että jos siellä kolossa on vaikka lepakko. No, eipä onneksi ollut!

 

 

 

 

 

 

Nyt oli jo nälkä. Päätettiin, että ritilän päälle saattoi jo laittaa makkarat ja leivät paistumaan. Kypsymistä odotellessa mummo lauloi vanhaa nuotiolaulua "Meill' on metsässä nuotiopiiri". Eihän se mummon laulu ihan nuotilleen mennyt, mutta jokin sanoissa varmaan pieniä kuulijoita miellytti, koska laulu piti laulaa useampaan kertaan. Siinä istuttiin ja katseltiin yhdessä tulta, paistuvia makkaroita ja tuoksuteltiin erilaisia tuoksuja. Lilli-koira oli myös ahkerana paikalla ja niinpä Anteron makkaran palasia hävisi uskomattoman nopeasti kiven kulmalta.

  

 

Juotiin vielä mummon tekemää mehua ja kuinka ollakaan muutama lasi ei pysynyt suorassa kiven päällä, mutta ei huolta, tarvitseehan nurmikkokin omat kasteensa!

 

Niin vatsat täynnä kerättiin kimpsut ja kampsut, marssiittiin sisälle ja sitten olikin vuorossa illalla savusaunan makoisat löylyt, mutta se on jo toisen tarinan paikka.

 

 

 



Leivän tien nälkäinen vierailija

Syksyn enteitä oli jo ilmassa ja ilmat viilenivät. Luonnon eläimillä alkoi olla ruoka etsimisessä ja illat pimenivät. Pienoinen metsähiiri kuljeskeli Keiteleen koulukeskuksen ympärillä illan hämärissä ja haisteli ilmaa pienellä kuonollaan. Haisteli uudemman kerran ja kuinka ollakaan, jostakin tuntui tulevan hieman viljan jyvien tuoksua. Pienellä hiirulaisella alkoi olla nälkä ja jyvien tuoksu houkutti sitä kovasti. Mutta mistähän tuo tuoksu tarkkaan ottaen tuli? Hiirulainen otti juoksuaskeleita liikuntahallille päin - ei tuoksu väheni. Sitten se otti askeleita koulun pihalla olevan leikkimökin suuntaan - ei sielläkään tuoksunut. Se palasi takaisin kirjaston mutkaan ja oivalsi: tuoksu tulee kirjastolta päin! Miten kirjastolta voi tulla jyvien tuoksua, se pohti pienillä aivoillaan. Se istui ja mietti hetken liikennemerkin alla ja nuuskutteli uudelleen. Kyllä, sieltä ison autotallin oven alta tuoksu tuli. Hiirulainen otti jalat alleen ja kipitti kiireesti autotallin oven viereen. Se etsi ja etsi ja niin vain oli, että se löysi pienen kolon, josta pujahti oven alitse. Mutta mitä nyt, ei tämä ollut jyvävarasto, ei ollenkaan, vaan pieni kapea korkea tila. Hiirulainen tutki tilaa ja niin se huomasi, että edessä oli kuin olikin toinen ovi. Taas hiirulainen alkoi nuuskuttaa ja jyvien ihana tuoksu tuntui voimakkaampana. Tuonne oven taakse on pakko päästä se päätti, ja alkoi taas etsiä reittiä jyvien luokse. Ja niin onnellisesti kävi, että pienoinen rako löytyi oven vierestä ja siitä pujahti pieni metsähiiri jälleen isompaan tilaan.

Hiirulainen oli ihmeissään, minne se oli joutunut. Oli melkein pimeää, vain oven päällä oleva poistumisreitin vihreä ohjauslamppu paloi luoden hieman valonkajoa ympärilleen. Hiirulainen alkoi tutkia ympäristöä. Voi, mikä ihanuus. Miksi kukaan ei ollut kertonut, että kirjastossa on näin paljon herkkuja! Monenlaisia jyviä isot säkilliset, ryynejä ja jauhoja purkeissa pöydälle katettuina! Onkohan nämä kaikki minua varten, pohti hiirulainen. Varovasti se maistoi yhdestä säkistä ja sitten toisesta ja vielä kolmannesta. Sitten se kiipesi pöydälle ja maisteli purkeista. Kylläpä sillä oli herkut!

Lämmintäkin täällä oli ja hiirulaisesta kirjasto oli oikein ihana paikka. Nyt hän ymmärsi pienillä hiirulaisen aivoillaan, miksi hän oli koululaisten nähnyt usein juoksuaskelin kiiruhtavan kirjastoon. Söivätköhän koululaisetkin näitä herkkuja, se mietti. Hiirulainen katseli seinillä olevia kuvia ja ihmetteli kirjaimia. Se tutki paikan tarkkaan ja kävi maistamassa leipäkorvossa olevaa taikinaa. Se maistui hieman happamalle eikä hiirulainen siihen makuun ihastunut.

Sitten uni alkoi painaa sen silmäluomia. Hiirulainen katseli, minne se voisi mennä nukkumaan ja huomasi nurkassa seisovan miehen kylvövakka edessään. Kylvövakka näytti hiirulaisesta sopivalta vuoteelta ja niinpä se kipitti pienillä jaloillaan miehen viereen, kiipesi pitkin lahjetta miehen syliin ja hups - hyppäsi vakkaan. Sinne pieni hiirulainen mukahti tyytyväisenä ja vatsa pullollaan hyviä jyviä ja ryynejä.

Sitten koitti aamu. Kirjaston tädit saapuivat töihin. Kaikenlaista kuhinaa, kolinaa ja puheen porinaa kuului hiirulaisen korviin ja se heräsi. Nyt olisi päästävä varmaan jonnekin piiloon, se pohti. Mutta - oliko jo liian myöhäistä! Apua, kirkkaat valot rävähtivät lamppuihin ja hiirulaisen silmiin ihan sattui! Minne nyt pääsisi pakoon? Hiirulainen otti vauhtia ja yritti päästä pois vakasta, mutta voi kauhistus, sen jalat eivät pitäneetkään liukkaalla pinnalla. Siellä se suti ja suti pienillä jaloillaan minkä pystyi, mutta ei, poispääsyä ei ollut. Sen pieni sydän tykytti hurjasti ja kaiken kukkuraksi vakan yläpuolelle ilmestyivät kirjastotädin isot silmät ja kuului vielä pienen pieni kirkaisu! Ja sitten isompi huuto ja sitten ilmestyivät toisetkin silmät vakan yläpuolelle ja sitten se toinen suu alkoi puhua johonkin laitteeseen suun edessä ja sitten ne silmät vain tuijottivat häntä, pientä hiirulaista. Ovi kolahti jossain ja sitten ilmestyivät kolmannet silmät vakan viereen ja iso käsi, jossa oli muovipussi, ojentui pienoista hiirulaista kohti. Kylläpä hiirulaista pelotti, ja sen pieni sydän tykytti hurjasti. Se koetti juosta karkuun ja sitten se taas koetti painautua vakan pohjalla olevien jyvien joukkoon näkymättömäksi. Sitten tuo iso käsi saavutti sen, sujautti pussiin ja ison käden yläpuolella oleva suu puhui niille toisille silmille, että minäpä vien tämän takaisin luontoon ja vapauteen.

Niin sitten mentiin muovipussissa ja isossa kädessä jonkin matkaa. Iso käsi avasi pussin, pudotti hiirulaisen ihan pensaan juureen ja sitten kuului vain isot askeleet pois päin. Siinä hiirulainen kyhjötti yksin pensaan juuressa pensaasta tippuneiden lehtien päällä. Huh huh! Kylläpä oli reissu, pohti hiirulainen. Onneksi pelastuin! No ei hätää, massu oli vielä täynnä, unet olivat maistuneet lämpimässä tallissa kylvövakassa ja hiirulainen oli edelleen sitä mieltä, että kyllä kirjasto on mahtava paikka, josta kannattaa kertoa lajitovereilleenkin!

Leipäressua ja maitolämmitystä

Tänään muistelimme työpaikan ruokapöydän äärellä vanhoja lapsuusajan ruokia. Onhan se maailma muuttunut melkoisesti siitä, kun mummokin oli lapsi ja koulua Viinikkalan kansakoulussa kävi.

Keskustelu alkoi jonkun todetessa, miten hyvää ruokaa riisipuuro on ja miten hyvää se on sokerin ja kanelin kanssa tai voisilmän ja oikeastaan kyllä se sopankin kanssa hyvältä maistuu. Ja taisipa olla niinkin, että kaikkien pöydän äärellä istujien lapsuuskodin sunnuntaiaamun ruokapöytään oli kuulunut tuo valkoinen herkku - riisipuuro. Puuro joko keitettiin kattilassa tai annettiin hautua hiljalleen kypsäksi leivinuunin lämmössä. Kyllä siellä uunin lämmössä ohraryynipuurokin kypsyi jopa yön yli hiljalleen muhiessaan.

Siitäpä sitten päästiin muihin aamiaisiin. Monelle oli tuttu leipäressu ja maitolämmitys. Tosin eri tavoin valmistettuna ja eri nimilläkin. Maitopottu tai maitoperuna oli sekin ihan herkkuruokaa, johon saattoi murustella jo hieman kuivahtanutta leipää palasiksi ja sitten makustella lionneita leipäpaloja pitkään ja hartaasti. Maitolämmitys oli vain lämmitettyä maitoa, johon voi laittaa pullan tai leivänpaloja ja niiden lisäksi joko voita tai sokeria. Leipäressu oli tehty joko veteen tai maitoon ja joko kattilassa tai paistinpannulla. Neste vain kuumennettiin ja siihen haudutettiin leivänpalat.

Talkkuna oli etenkin syysaamujen ruokaa. Se valmistui nopeasti kiehuvan kuumaan veteen ja syötiin voisilmän tai tirripaistin kanssa. Tirripaistihan on possun kylkilihaa, joka paistetaan rapeaksi pannulla.
Kaikenlaiset puurot ja vellit kuuluivat jokaisen talouden vakioruokiin. Mummon herkkua lapsena oli joko ruis- tai ohrajauhopuurot. Niihinkin voisilmä suli ja lusikalla saattoi tehdä lautaselle voista mukavia kiemuroita.

Kouluun mennessä, silloin kun mummo koulun aloitti, piti maito olla itsellä ja se laitettiin yleensä vanhaan ruskeaan lääkepulloon. Joskus pullo vuoti reppuun tai jopa särkyi. Silloin ei ollut koulun ruokailussa juotavaa. Voileivät piti olla myös itseltä. Aina leivän päälle ei ollut muuta kuin voita ja juusto, kinkku ja makkara, etenkin meetvursti, olivat harvinaisia. Leivät pakattiin voipaperikääreeseen ja joskus sama voipaperi palveli useamman kerran. Koulun keittiössä keittolan täti laitteli lämpimän ruoan. Ensin luettiin ruokarukous seisomaan nousten, sitten ruoka haettiin luokkaan ja syötiin pulpetin äärellä. Pulpetin päälle levitettiin omatekemä vohvelikankainen ruokaliina, joka oli tehty heti koulun alkajaisiksi. Liinaan harjoiteltiin erilaisia pistoja merkkuulangoilla ja neulalla.

Mummon ollessa kansakoulussa koulua oli myös lauantaisin. Silloin oli tarjolla aina jotakin marjapuuroa tai soppaa. Koulupäivän päätteeksi lauantaisin avattiin kirjasto! Kirjasto oli pari kaappia, jotka olivat muutoin lukossa. Niistä oli ilo valita luettavat kirjat ja vaikka kuinka valitsi monta, niin kyllähän ne tulivat luetuiksi jo viikonlopun aikana ja sitten olikin pitkä aika odottaa seuraavaa lauantaita.

Ruoista olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta se olisi jo ihan kirjan mittainen tarina. Nykyisin mainostetaan, että hyvä ruoka, parempi mieli. Niinhän se on ja muistetaan myös, että ruoka ei aina ole itsestään selvyys. Joskus on ollut aika, kun Suomessakin on ollut paljon nälkää ja ikävä kyllä, niin on varmasti joillakin vielä tänäkin päivänä. Siksi meidän onkin syytä muistaa kunnioittaa ruokaa ja nauttia siitä kiitollisin mielin.

Lapsenlapsen ja mummon laatupäivää

Vietimme lapsenlapsen ja mummon yhteistä laatuaikaa yhtenä loppukesän lauantaina. Ukki ja isä ja äiti tekivät Tärkeitä Töitä. Me luimme kirjoja, Puppea ja sellaista työkalukirjaa, jossa oli paljon työkalujen kuvia, kuten vasara, pistosaha, pora, ruuvain, hohtimet, viila, suora naula ja taisi olla vääntynytkin naula ja monia muita tarpeellisia vehkeitä, joita isi ja ukki käyttivät.

Me vaihdoimme pisuvaippaa, söimme ja sitten päätimme yhteistuumin lähteä ulos. Puimme hatun, pienen takin ja housut sekä kengät. Pienelle naiselle kengänvalinta aiheutti hieman mietintää. Ne hyvät kengät, joissa on nauhat ehdotti mummo, mutta ne liilat, joissa oli kukat, olisivat olleet kauniimmat. Mummon ehdotus kumminkin hyväksyttiin.

Ulkona oli uusi merkittävä juttu. Isi oli tehnyt keinun. Pieni sormi osoitti mummolle, että keinumaan ja askeleet johtivat määrätietoisesti keinun luo. Kun sanoja ei juuri ole, niin yhteisenä kielenä käytetään enimmäkseen sanaa Töö ja sormella osoittamista. Mummo luuli ensimmäisen Töön kohdalla, että keinussa on vauhtia liikaa, mutta kun komento koveni, mummo tajusi, että vauhtiahan sitä on narukiikussa oltava. Vauhtia siis lisättiin ja suu levisi hymyyn - molemmilla. Kumma juttu, miten hymy tarttuu. Niin sitten keinuteltiin ja mummo lauleli vanhoja lastenlauluja minkä vain muisti.Tosin ei ne laulut ihan nuotilleen menneet, mutta pieni kuulija ei asiasta huomauttanut.

 

Pitihän meidän tutkia ympäristöäkin. Enää emme löytäneet vadelmia metsänreunan puskista kuten aiemmin kesällä, mutta löysimme värikkään lehden, männyn kävyn ja kiviä.

 

Mummo kertoi vielä kukkivien kukkien nimiä ja ihmettelimme, että orava oli syönyt jossakin puussa käpyä, kun maassa oli roskia. Puitakin oli kaadettu ja siinä kohtaa tiellä tuoksui ihan pihkalta ja suomalaiselta metsältä.

 

Pienet askeleet kulkivat pian takaisin keinun luo ja sormi osoitti Töö ja niin mummo nosti kumppaninsa takaisin keinuun ja ilme kertoi ilosta ja niinpä sekä lapsenlapsen että mummon mieli oli hyvä. Pian kuitenkin keinuteltava alkoi kallistua keinussaan ja silmät painuivat välillä umpeen. Mummo hiljenteli vauhtia ja lauleli Sinistä unta ja Lapin äidin kehtolaulua minkä muisti. Nosti sitten pienoisen syliinsä ja kantoi sisälle. Jonkin ajan päästä NukkuMatti saapui ja mummo istui onnellisena lapsenlapsensa häkkisängyn vieressä haukotellen. Paitsi se hymy, niin haukotuskin tarttui ja mummon teki niin mieli kavuta lapsenlapsen viereen ja puristaa hellästi pientä kättä ja vaipua samanlaiseen uneen, mutta siihen mummo oli liian iso - tai sänky liian pieni.