Missä vallitsee hallittu kaaos? Se on pesiytynyt tällä viikolla erityisesti mummon työhuoneeseen ja levittäytynyt siihen lähipiiriin. Mummo tuntee olevansa kuin se entisaikojen pilakuvien nainen, jolla on pöytä sekaisin, puhelin korvalla, kynä sauhuaa, tietokone tilttaa kesken kaiken ja tulostin on tukossa. Mistäkö tämä johtuu? Se johtuu sittä, että tällä viikolla on Keitele-päivät ja kaaoksen on kai oltava, että torstaista alkaen voidaan sivusta rauhallisesti katsella, kun muut joko vuorostaan touhuavat tai nauttivat ohjelmista ja kaikenlaisen tekemisestä.
Tänä vuonna Keitele-päivien ohjelmasta tuli mummolle mieleen se karkkifirman slogan "omintakeinen makeinen". Kun emme pysty hankkimaan tänne suuria staroja ja megatähtiä, niin sitten on luotava itse. Se on ohjeeksi ylemmältä taholta kulttuuristrategiaan kirjattu, eikä oikeastaan huonolta tunnukaan, vaikka välillä sitä hieman alemmuudentuntoisena kuljeksii ja silmäilee naapurikuntien ilmoituksia isoista ja kalliista esiintyjistä.
Mutta mietitäänpäs hieman. Kuntalaisten veroeuroja ei kulkeudu kovin isossa määrin muille maille, oman kylän yhdistykset, järjestöt ja kaikenlaiset puulaakit pistävät asioita pyörimään ja tekevät yhdessä monenlaista meininkiä. Siinä heidän kirstunsa karttuu ja toiminta saa lisää puhtia. Ja sitten se paljon puhuttu yhteisöllisyys. Vaikka välillä kehtuuttaakin - ketäpä ei silloin tällöin - niin eikös vain ole mukavaa kokea se onnistumisen ilo, kun yhdessä saatiin aikaiseksi. Ja tulihan siinä sivussa ilahdetuksi muita, kenties omaan porukkaa tuli muutama uusi toimija ja sitä mukaa mahdollisesti uusia ideoita tulevia ajatellen.
Mummo on joskus kuullut meitä keiteleläisiä verrattavan siihen Asterixin pieneen gallialaiskylään, jonka väki ei periksi anna. Ei se huono vertaus ole ollenkaan. Luovaksi kunnaksikin meidän kuntamme on joskus nimetty ja yrittäjäystävälliseksi. Ja yhteen hiileen on puhallettu kauan ja taisi Osmo Kärkkäinen ensimmäisenä kunnanjohtajana olla itse pääpuhaltaja aikoinaan. Ei nuo kyllä huonohenkisiä nämä toisetkaan kunnanjohtajat ole olleet ja heidän apupuhaltajinaan on aina ollut yksituumainen luottamusmiesten joukko. Ainahan sitä pitää asioista keskustella ja asioiden monia puolia pohdiskella, mutta loppupeleissä ollaan kuitenkin yhdessä hyvän kunnan puolesta.
Että muistakaatten tulla Keitele-päiville. Mummo koettaa panna tiiminsä kanssa sen hallitun kaaoksen siihen mennessä joltiseenkin ortninkiin.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
torstai 21. kesäkuuta 2012
Mittumaarin viettoa
Nyt seuraa muisteloita ja nykypäivää mummon juhannuksista elämän eri vuosilta.
Siihen aikaan, kun mummo oli vielä lapsi, oli Sormulan tuvan lattialla kerros koivun ja haavan lehtiä juhannuksena. Serkkutytön kanssa maattiin siskonpedillä tuvan lattialla ja yön tunteina taiteltiin haavan lehtiä littanaksi ja pureskeltiin niihin hampailla kuvioita. Sitten ne taas avattiin ja ihailtiin, miten erilaisia kuvioita oli syntynyt. Ja olihan niitä. Haavanlehtiin kuviot jäi hyvin näkyviin, koivun lehtiin ei. Tämä on empiiristä tutkimustietoa.
Isän kanssa haettiin metsästä pieniä koivuja ja isoja pihlajanoksia sisälle ja niillä koristeltiin koko huusholli. Tuoksui ihan juhannukselta. Nyt mummoiso väittää, että sisälle ei sitten tuoda yhtään koivua ja muutakaan puuta, kun hän ei halua siivota sitä kuivien lehtien ja oksien määrää juhannuksen jälkeen. Valittikohan se mummoiso silloin viisikymmentä vuotta sitten? En muista.
Ovien pielissä ulkona oli aina isot koivut ja pihakoivussa minulla oli kiikku (suomeksi keinu). Toisen serkkutyön kanssa siinä yhtenä juhannusaattona keinuttiin vuorotellen ja kun serkkutyttö otti vauhtia, niin minä näin, miten hänen uusien kesäkenkiensä pohjat oli ihan eriväriset. Kyllä me sitä siinä ihmeteltiin. Päällyspuoli oli ihan samanlainen, mutta toisen kengän pohja oli ruskea ja toisen vaalea. No, ei se tahtia haitannut. Ja mitenpä sitä aattoiltana olisi kenkiä vaihtamaan lähtenyt. Vaikka oli heillä auto, sininen kuplavolkkari.
Siitäpä muistui mieleen, että serkkupojat lähtivät sillä kuplalla hakemaan lähteestä vettä ja ajelivat tietä pitkin lähteen lähelle. Kuskipoika pisti avaimet paidan rintataskuun ja kumartui ottamaan sangolla lähteestä vettä. No, lähde oli mutapohjainen ja kohtalaisen iso. Oli siinä sellainen puupuite kuitenkin, jonka yksi hirsi oli hieman pullistunut lähteeseen päin. Kas, siihenpä hirren päälle oli jääneet kuplan avaimet nätisti, kun rintataskusta tipahtivat. Pieniä hikipisaroita poika pyyhki otsaltaan, mutta vedenhakureissu onnistui ja juhannuskahveet saatiin keitetyksi oikein lähdeveteen.
Kokko oli aina pihahaassa, jossa se on joka juhannus edelleen. Tosin sitä hakaa ja karjaa haassa ei enää ole ja ihan alkuperäinen kokkopaikka on metsittynyt. Joinakin kaukaisina vuosina kylän väkeä kerääntyi runsaastikin aholle kokkoa polttelemaan ja juttuhan siellä luisti. Isä ja joku muukin soitteli kitaraa ja keskikesän juhlan tunnelma jäi hyvin ainutlaatuisena mieleen.
Nuorena nukuimme aitassa serkkutytön kanssa ja hän tapasi meillä eräänä juhannusaattona pojan. Yhdessä värkättiin kirje tuolle nuorelle miehelle ja paljon supsuteltiin hajuvettä kirjeeseen! Niin sitten kävi, että he ovat vieläkin naimisissa ja - lähestyvät eläkeikää!
Sitten oli vuosia, jolloin kokot mummolle paloivat ihan muualla ja juhannukseen kuului muuta, kuin kukkien keräilyä.
Elämä kuljetti aikansa maailman turuilla ja sitten koitti juhannushäät. Tuosta juhannuksesta on nyt aikaa 32 vuotta. Rakkauslupaus on kantanut tähän saakka ja toivottavasti kantaa vielä pitkään edelleenkin.
Juhannuksiin on kuulunut viime vuosina monia asioita, haikeutta, surua menetyksistä ja iloa uudesta elämästä. Isän kitara ei soi enää, moni juhannuksen viettäjä ei enää tule Sormulaan, mutta on ilmestynyt uusia, ihania ihmisiä. Tänäkin juhannuksena on kaksi uutta mittumaarin viettäjää suvussa. Pieniä, ihania, kirkassilmäisiä, elämään astuneita, jotka vaeltavat sukunsa mailla etsien omaa polkuaan.
Olen maininnut muutaman kerran isäni. Hän oli maanviljelijä, pakosta, mutta sielultaan taiteilija. Tässä blogini lukijoille hänen joskus 1950-luvulla kirjoittamansa runo Mittumaarin aikaan. Onnellista Mittumaaria kaikille toivottelee lämmöllä Sormulan mummo.
MITTUMAARIN AIKAAN
Tuulien leppeät liepeet maaemon uumien yli.
Kiihkeät kimmelvanat vie yli välkkyvän veen.
Pihkalta lemuaa korpien avara syli,
vaarojen sinisten uni keinussa autereen.
Koivikkolehtojen kasteenviileä tuoksu.
Taivaalla pilvivuonien valkea juoksu
käy leikiten.
Pihlajan kukkiva kerma. Vihreä sametti pellon.
Lehviä pielissä pirtin ja porraspuun.
Savuja saunan. Kalketta karjankellon.
Hyräily hilpeä laulun, kun suvien kuun
juhla käy vieraaksi arjen ahertajalle
askelin nöyrin ken käy, pihakoivujen alle
kuin unohtuen.
Tuokio yötöntä yötä. Haaveiden haurasta unta.
Suven maljassa ilon vaahtoa kuplivaa,
kenties kipua kaipuun. Tuomenkukkien lunta.
Loimoa juhlatulten hetkihin haipuvaa.
Lintujen lauluvuo. Valon tuhlaava yltäkyllä.
Suven siunaava siipi maan multien yllä,
ja sydämen.
Siihen aikaan, kun mummo oli vielä lapsi, oli Sormulan tuvan lattialla kerros koivun ja haavan lehtiä juhannuksena. Serkkutytön kanssa maattiin siskonpedillä tuvan lattialla ja yön tunteina taiteltiin haavan lehtiä littanaksi ja pureskeltiin niihin hampailla kuvioita. Sitten ne taas avattiin ja ihailtiin, miten erilaisia kuvioita oli syntynyt. Ja olihan niitä. Haavanlehtiin kuviot jäi hyvin näkyviin, koivun lehtiin ei. Tämä on empiiristä tutkimustietoa.
Isän kanssa haettiin metsästä pieniä koivuja ja isoja pihlajanoksia sisälle ja niillä koristeltiin koko huusholli. Tuoksui ihan juhannukselta. Nyt mummoiso väittää, että sisälle ei sitten tuoda yhtään koivua ja muutakaan puuta, kun hän ei halua siivota sitä kuivien lehtien ja oksien määrää juhannuksen jälkeen. Valittikohan se mummoiso silloin viisikymmentä vuotta sitten? En muista.
Ovien pielissä ulkona oli aina isot koivut ja pihakoivussa minulla oli kiikku (suomeksi keinu). Toisen serkkutyön kanssa siinä yhtenä juhannusaattona keinuttiin vuorotellen ja kun serkkutyttö otti vauhtia, niin minä näin, miten hänen uusien kesäkenkiensä pohjat oli ihan eriväriset. Kyllä me sitä siinä ihmeteltiin. Päällyspuoli oli ihan samanlainen, mutta toisen kengän pohja oli ruskea ja toisen vaalea. No, ei se tahtia haitannut. Ja mitenpä sitä aattoiltana olisi kenkiä vaihtamaan lähtenyt. Vaikka oli heillä auto, sininen kuplavolkkari.
Siitäpä muistui mieleen, että serkkupojat lähtivät sillä kuplalla hakemaan lähteestä vettä ja ajelivat tietä pitkin lähteen lähelle. Kuskipoika pisti avaimet paidan rintataskuun ja kumartui ottamaan sangolla lähteestä vettä. No, lähde oli mutapohjainen ja kohtalaisen iso. Oli siinä sellainen puupuite kuitenkin, jonka yksi hirsi oli hieman pullistunut lähteeseen päin. Kas, siihenpä hirren päälle oli jääneet kuplan avaimet nätisti, kun rintataskusta tipahtivat. Pieniä hikipisaroita poika pyyhki otsaltaan, mutta vedenhakureissu onnistui ja juhannuskahveet saatiin keitetyksi oikein lähdeveteen.
Kokko oli aina pihahaassa, jossa se on joka juhannus edelleen. Tosin sitä hakaa ja karjaa haassa ei enää ole ja ihan alkuperäinen kokkopaikka on metsittynyt. Joinakin kaukaisina vuosina kylän väkeä kerääntyi runsaastikin aholle kokkoa polttelemaan ja juttuhan siellä luisti. Isä ja joku muukin soitteli kitaraa ja keskikesän juhlan tunnelma jäi hyvin ainutlaatuisena mieleen.
Nuorena nukuimme aitassa serkkutytön kanssa ja hän tapasi meillä eräänä juhannusaattona pojan. Yhdessä värkättiin kirje tuolle nuorelle miehelle ja paljon supsuteltiin hajuvettä kirjeeseen! Niin sitten kävi, että he ovat vieläkin naimisissa ja - lähestyvät eläkeikää!
Sitten oli vuosia, jolloin kokot mummolle paloivat ihan muualla ja juhannukseen kuului muuta, kuin kukkien keräilyä.
Elämä kuljetti aikansa maailman turuilla ja sitten koitti juhannushäät. Tuosta juhannuksesta on nyt aikaa 32 vuotta. Rakkauslupaus on kantanut tähän saakka ja toivottavasti kantaa vielä pitkään edelleenkin.
Juhannuksiin on kuulunut viime vuosina monia asioita, haikeutta, surua menetyksistä ja iloa uudesta elämästä. Isän kitara ei soi enää, moni juhannuksen viettäjä ei enää tule Sormulaan, mutta on ilmestynyt uusia, ihania ihmisiä. Tänäkin juhannuksena on kaksi uutta mittumaarin viettäjää suvussa. Pieniä, ihania, kirkassilmäisiä, elämään astuneita, jotka vaeltavat sukunsa mailla etsien omaa polkuaan.
Olen maininnut muutaman kerran isäni. Hän oli maanviljelijä, pakosta, mutta sielultaan taiteilija. Tässä blogini lukijoille hänen joskus 1950-luvulla kirjoittamansa runo Mittumaarin aikaan. Onnellista Mittumaaria kaikille toivottelee lämmöllä Sormulan mummo.
MITTUMAARIN AIKAAN
Tuulien leppeät liepeet maaemon uumien yli.
Kiihkeät kimmelvanat vie yli välkkyvän veen.
Pihkalta lemuaa korpien avara syli,
vaarojen sinisten uni keinussa autereen.
Koivikkolehtojen kasteenviileä tuoksu.
Taivaalla pilvivuonien valkea juoksu
käy leikiten.
Pihlajan kukkiva kerma. Vihreä sametti pellon.
Lehviä pielissä pirtin ja porraspuun.
Savuja saunan. Kalketta karjankellon.
Hyräily hilpeä laulun, kun suvien kuun
juhla käy vieraaksi arjen ahertajalle
askelin nöyrin ken käy, pihakoivujen alle
kuin unohtuen.
Tuokio yötöntä yötä. Haaveiden haurasta unta.
Suven maljassa ilon vaahtoa kuplivaa,
kenties kipua kaipuun. Tuomenkukkien lunta.
Loimoa juhlatulten hetkihin haipuvaa.
Lintujen lauluvuo. Valon tuhlaava yltäkyllä.
Suven siunaava siipi maan multien yllä,
ja sydämen.
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Torin laidalla Benkkua tapaamassa
Kansanedustaja Ben Zyskowicz vieraili tänään Pielavedellä. Mummokin oli tänään töissä Pielaveden kirjastossa. Laskuja piti taas maksella ja siitä huomasi, miten uusia aineistoja on tullut hankituksi asiakkaiden iloksi ja kenties jopa joidenkin harmitukseksi, kun eihän sitä koskaan kaikkien makuja voi niin tarkkaan tietää. Eikä sitä voi tilatessaankaan aina sisältöjä arvata, kun monta kertaa hankitaan vähän niin kuin sika säkissä. Ei ole meillä isoja kirjakauppoja näillä seuduin, että voisi mennä ihan tuosta vaan selailemaan ja arvioimaan, että tuota ne meidän asiakkaat ihan varmasti tarvitsevat.
Olin minä kotvan siellä hyllyillä myös poistamassa vanhentunutta ja huonolaatuista aineistoa. Piti miettiä tuota ajan kulua, kuten että koska ne alvit tuli ja milloinkas se kirjanpitolainsäädäntö viimeksi muuttui, että osaisin poimia vanhentuneen tiedon pois ihmisiä harhauttamasta. Sitten niitä kirjoja osan jo koneen kautta rekisteristä poistelin ja sienikirjan kohdalla piti ihan pysähtyä miettimään. Eihän sitä vanhentunutta sienikirjaa voi laittaa alkuunkaan poistomyyntiin. Joku vielä ostaa kirjan itselleen, menee metsään ja poimii juuri sen sienen, joka menneinä vuosina oli vielä hyvä kauppasieni, mutta sittemmin on todettu myrkylliseksi. Poimii, ryöppää ja laittaa ruoaksi, jota sitten puolisonsa ja mahdollisesti lastensa kanssa syö hyvällä ruokahalulla. Ja sitten, sairastuu tai kuolla kupsahtaa eikä edes ehdi Kysterin, perusterveydenhuollon kuntayhtymän Nilakan palveluyksikön Keiteleen poliklinikan päivystykseen. Siinä sitten ollaan kirjastossa vastuussa tapahtuneesta. Mitenhän lie noidenkin kaikenmaailman laskenta ja verotusoppaiden laita. Kuka siitä vastaa, jos ihminen ilmoittaa tulonsa ja menonsa ihan väärin kirjastosta hankkimansa vanhan kirjan perusteella. Nyt on kyllä ruvettava miettimään vakavasti tätä poistokirjojen myyntiä ettei kirjasto toiminnallaan hankaluukisa ihmisille aiheuttaisi.
Niin, mummon piti siis kertoa siitä, että tapasimme Benin kanssa torilla. Siis työpäivän jälkeen. Ben tarjosi karkinkin ja väitti, että siitä ei kokoomuslaisuus tartu. Uskoiskohan tuota, kun otin karkin ja tervehdin ja hetken juttelin, niin yllättävän monesta asiasta oltiin ihan samaa mieltä. Miten siinä niin kävi? Ja kun pyysin, että eivät meitä noin vain lakkauttaisi tai liittäisi mihinkään isoon, eivätkä etenkään kirjastoja hävittäisi, niin sanoi ymmärtävänsä lähipalvelujen merkityksen ja ihan silmiin katsoi ja tuntui luotettavalta mieheltä. Oli jopa perillä Nilakan kuntien yhteisistä meiningeistä eikä sitä ollenkaan rutannut romukoppaan, vaan liekö ajatellut, että mekin täällä jotakin kehittelemme, vaikka vastaan joissakin asioissa hangoitellaankin.
Siinä sitten Keiteleelle päin ajellessa pohdiskelin, miten paljon nuo kaupungeissa asustavat edustajamme ymmärtävät meidän pienehköjen kuntien asukkaita. Kuinka monella lie kokemusta pienessä kylässä palveluista matkojen päässä asumisesta? Ja he päättävät meitä koskevista asioista.
Mummo vain toivoo, että palvelut säilyisivät koko maassa - myös pienissä taajamissa - ja kaikilla olisi hyvä peruselämä. Poliisisedät ja -täditkin voisivat olla lähiseuduilla ja että heitä olisi niin paljon, että ihmiset tuntisivat olonsa turvalliseksi. Ja että niille ihmisille, joilla on jostain syystä paha olla, olisi saatavana tukea ja apua ja turvallisuutta ja kavereita. Ja pienille ihmisille äitien ja isien lisäksi mummoja ja ukkeja, jotka lähtisivät vaikka kalaan ja metsää tutkimaan ja kukkia keräämään ja mansikoita poimimaan... ja sitten kasvaisi tasapainoisia ihmisiä eikä olisi niin paljon pahaa oloa. Sitä mummo olisi myös tahtonut Benkulle sanoa, mutta ei kaikkea ehtinyt. Ehkä joku muu sanoo jonakin päivänä.
Kaikkea hyvää teille toivoo lämmöllä Sormulan mummo!
Olin minä kotvan siellä hyllyillä myös poistamassa vanhentunutta ja huonolaatuista aineistoa. Piti miettiä tuota ajan kulua, kuten että koska ne alvit tuli ja milloinkas se kirjanpitolainsäädäntö viimeksi muuttui, että osaisin poimia vanhentuneen tiedon pois ihmisiä harhauttamasta. Sitten niitä kirjoja osan jo koneen kautta rekisteristä poistelin ja sienikirjan kohdalla piti ihan pysähtyä miettimään. Eihän sitä vanhentunutta sienikirjaa voi laittaa alkuunkaan poistomyyntiin. Joku vielä ostaa kirjan itselleen, menee metsään ja poimii juuri sen sienen, joka menneinä vuosina oli vielä hyvä kauppasieni, mutta sittemmin on todettu myrkylliseksi. Poimii, ryöppää ja laittaa ruoaksi, jota sitten puolisonsa ja mahdollisesti lastensa kanssa syö hyvällä ruokahalulla. Ja sitten, sairastuu tai kuolla kupsahtaa eikä edes ehdi Kysterin, perusterveydenhuollon kuntayhtymän Nilakan palveluyksikön Keiteleen poliklinikan päivystykseen. Siinä sitten ollaan kirjastossa vastuussa tapahtuneesta. Mitenhän lie noidenkin kaikenmaailman laskenta ja verotusoppaiden laita. Kuka siitä vastaa, jos ihminen ilmoittaa tulonsa ja menonsa ihan väärin kirjastosta hankkimansa vanhan kirjan perusteella. Nyt on kyllä ruvettava miettimään vakavasti tätä poistokirjojen myyntiä ettei kirjasto toiminnallaan hankaluukisa ihmisille aiheuttaisi.
Niin, mummon piti siis kertoa siitä, että tapasimme Benin kanssa torilla. Siis työpäivän jälkeen. Ben tarjosi karkinkin ja väitti, että siitä ei kokoomuslaisuus tartu. Uskoiskohan tuota, kun otin karkin ja tervehdin ja hetken juttelin, niin yllättävän monesta asiasta oltiin ihan samaa mieltä. Miten siinä niin kävi? Ja kun pyysin, että eivät meitä noin vain lakkauttaisi tai liittäisi mihinkään isoon, eivätkä etenkään kirjastoja hävittäisi, niin sanoi ymmärtävänsä lähipalvelujen merkityksen ja ihan silmiin katsoi ja tuntui luotettavalta mieheltä. Oli jopa perillä Nilakan kuntien yhteisistä meiningeistä eikä sitä ollenkaan rutannut romukoppaan, vaan liekö ajatellut, että mekin täällä jotakin kehittelemme, vaikka vastaan joissakin asioissa hangoitellaankin.
Siinä sitten Keiteleelle päin ajellessa pohdiskelin, miten paljon nuo kaupungeissa asustavat edustajamme ymmärtävät meidän pienehköjen kuntien asukkaita. Kuinka monella lie kokemusta pienessä kylässä palveluista matkojen päässä asumisesta? Ja he päättävät meitä koskevista asioista.
Mummo vain toivoo, että palvelut säilyisivät koko maassa - myös pienissä taajamissa - ja kaikilla olisi hyvä peruselämä. Poliisisedät ja -täditkin voisivat olla lähiseuduilla ja että heitä olisi niin paljon, että ihmiset tuntisivat olonsa turvalliseksi. Ja että niille ihmisille, joilla on jostain syystä paha olla, olisi saatavana tukea ja apua ja turvallisuutta ja kavereita. Ja pienille ihmisille äitien ja isien lisäksi mummoja ja ukkeja, jotka lähtisivät vaikka kalaan ja metsää tutkimaan ja kukkia keräämään ja mansikoita poimimaan... ja sitten kasvaisi tasapainoisia ihmisiä eikä olisi niin paljon pahaa oloa. Sitä mummo olisi myös tahtonut Benkulle sanoa, mutta ei kaikkea ehtinyt. Ehkä joku muu sanoo jonakin päivänä.
Kaikkea hyvää teille toivoo lämmöllä Sormulan mummo!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)