maanantai 12. elokuuta 2019

Yksinäinen vastavirtaan pyörivä pallo


Kahvitauolla kirjastontäti tuijotti sadetta työpaikan ikkunasta. Yksinäinen pallo oli unohtunut kirjaston ja liikuntahallin välisen piha-alueen kaivonkannen kupeelle.  


Vettä satoi kaatamalla ja ylempänä sijaitsevalta alakoululta päin virtasi vesi jo purona. Sitten – yhtäkkiä – kirjastontäti huomasi pallon nousevan ylämäkeen pyörivin liikkein. Välillä se pysähtyi kuin miettimään, minne se oikein oli menossa ja jatkoi taas hiljalleen matkaansa ylämäkeen. Samalla sen vieressä virtasi vesipuro alamäkeen. 

Kirjastontäti tuijotti ihmettä ja mietti, kuinka itsepäinen pallo! Uhmaa virtaavaa vettä ja nousee vastoin kaikkia luonnonlakeja yhä vain ylemmäs.
Täti kutsui pari työkaveria seuraamaan ihmettä, kun hän oivalsi, että eihän kukaan kertomusta vastavirtaan pyörivästä pallosta kuitenkaan uskoisi.


Siinä sitten miettittiin yhdessä, että halusiko pallo sittenkin sateen suojaan liikuntahalliin, jonka oven taakse se lopulta asettui? 
Kirjastontäti kävi toisaalla ja kun hän palasi ikkunaan, niin pallo oli kadonnut. Pääsiköhän se halliin suojaan?


Kysyessään varovasti kollegalta, huomasiko hän, mitä ihmettä yksinäiselle itsepäiselle pallolle tapahtui, tämä vastasi kyllä hän oli huomannut, kuinka kolme reipasta koululaista tuli paikalle ja pelasti pallon mukaansa.


Loppu hyvin - kaikki hyvin. Tuulenpoika virnisti hallin nurkan takaa kirjaston hämmästyneelle henkilökunnalle ja puhalsi vielä voimapuhalluksen mennessään. Ja silloin... kirjastontäti kuuli pienen pisaran sanovan plop!

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Nocturno


Sammunut hiillos ruskon luoteisen.
Yötaivaan lämpöön ensitähtien
pisarat pusertuu.
On korjuun kuu,
on sirppi käynyt liki viljamaita,
on noussut harras rivi kuhilaita,
leikattu korsin kypsin lyhteisiin.

Täyttymys suven tähkiin nuokkuviin
on jäänyt, hämyn helliin höyheniin
ne uneen jää.
Yötuulen tumma jousi sävelmää
kuin surunvoittoisena sykkivää
niin hiljaa vetää kieliin kelta-oljen.

Ja häikäisevän kirkkaan kultasoljen
saa tuokioksi tummuus taivaan vyön,
liekkeinä yön
säihkyen syttyy elosalamoita,
kun kaukaisia pilvikallioita
jossakin louhii kumu ukkosen.

On korjuun kuu, on aika tähkien,
on onnellisenraskas tuoksu sen,
se viipyy mailla,
ja suitsun lailla
yön alttarilta hiljaa tulvii niin
valvojan rinnan orpoon kappeliin.

Veikko Saastamoinen (1923-2000) 

Olen muistellut muutamassa blogissani lapsuuden kesiä ja niiden touhuja niin heinä- kuin viljapelloillakin. Paitsi että isäni oli pienviljelijä, niin hän oli sielultaan taiteilija. Kädessä pysyi niin kynä, kitara kuin talttakin. Tässä on yksi hänen kirjoittamistaan runoista tähän vuodenaikaan, kun viljaa taas pelloilta on korjattu ja korjataan. Runoon on tehnyt sävelen keiteleläinen Olli Tommola ja laulua on esitetty muutaman kerran Keiteleellä eri yhteyksissä. Sormulan mummon lukijat, olkaa hyvät!

lauantai 3. elokuuta 2019

Ihmisiä suvipäivänä - tutun tuntemattoman kohtaaminen



Rakas puolisoni on kotoisin Koillismaalta, Taivalkoskelta, sieltäpä juuri, Päätalon Kallen pitäjästä – kysytte kumminkin. Ja joo, tiedämme Kummun Patruunan talon, on käyty, oltu siellä ja saunottukin, kun tämän elämänkumppanini sisko asui siinä vuosia perheineen. Ja kyllä, Kallioniemikin on nähty. Ja Jalavan kauppa.


Minä astuin koillismaalaisiin kuvioihin vuonna 1977, kun vierailin ensi kertaa tulevan puolisoni kotona. Appivanhempieni eläessä kävimme usean kerran vuodessa Taivalkoskella, mutta heidän poismenonsa jälkeen käynnit harvenivat, vaikka sukua siellä toki edelleen onkin. Tänä kesänä teimme sukulaisvierailun ja vieläpä Päätalopäivien aikana. Osallistuimme muutamiin tapahtumiin ja katsoimme pari näytelmää, joista etenkin Kalle Päätalon elämän vaiheista kertova näytelmä oli meidän makuumme. Pientä Kallea näyttelevä poika oli - näin mummoihmisen näkökulmasta - oikein loistava näyttelijän alku ja torilla tavatessamme kiittelimmekin häntä suorituksestaan.


Lauantaina ohjelmassa oli Lukijatapaaminen Jokijärvellä Päätalon synnyinseuduilla. Tilaisuus houkutti hyvien luennoitsijoidensa takia ja minulle avautui tilaisuuden myötä uusi Kalle Päätalo. Häpeä tunnustaa, mutta Päätalon tuotanto on Susipari-näytelmää lukuun ottamatta minulle aika vierasta.


Menimme istumaan Lukijatapahtumassa - joka oli samalla pääjuhla - puolisoni ja kälyni kanssa ehkä kolmanteen tai neljänteen riviin. Edessämme oli varattuja paikkoja. Pian paikalle kävelee hyvin tutunoloinen nainen ja olin tunnistavani hänet kirjastotoimenjohtajakollegaksi eteläisestä Suomesta. Nainen pysähtyi, katsoi minua ja minä totesin, että sinä täällä! Voi, kun kiva nähdä! Hän sanoi samoin, ja sitten halasimme. Peräännyin hieman ja katsoin tarkemmin. Tuota – oletkos sinä Annastina? Nainen vastasi ja sanoi, että en, minä olen tämän kunnanjohtaja Kaisu Lehtinen-Nevalainen. Etkö sinä olekaan Marjo? Johon minä puolestani en ole, vaan Sirpa Tyni Keiteleeltä! Ja sitten ihmettelimme ja nauroimme! Ja juttelimme ja tulimme tutuiksi. Miten voi kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä sekoittaa samalla sekunnilla toisensa ihan toisiin ihmisiin.


Tauolla kaivelin kännykkäni Facebookin kätköistä kuvia, jotka olivat kollegastani. Menin ja näytin kuvia kunnanjohtajan pienelle tytölle ja kysyin, kuka mahtaa kuvissa olla. Tyttö vastasi heti reippaasti, että äiti! En minä siis kovin väärässä ollut.


Teinpä itseni heti halauksessa tutuksi kunnanjohtajalle, mutta kysymättä jäi, kuka oli tuo kaksoisolentoni Marjo! Tälle tapaukselle ovat naureskelleet sukulaiset siellä Koillismaalla ja täällä kotopuolessa myös ystävät. Sattuuhan sitä elämässä – etenkin Sormulan mummolle!