Tuvassa jo joulun tuoksua.
Jotenkin se hiipii minuun joka vuosi
- jouluun valmistautuminen.
Ajatukset viipyvät menneissä jouluissa
- omassani ja lastemme.
Nyt elämme lastenlasten jouluja.
Edelleen ilmassa ovat odotus, ilo ja
säteilevät silmät.
Aikuisten silmissä lempeys, rakkaus
- ja kenties kimaltava kyynel.
Joulukuun hämärä iltapäivä.
Lintulaudan alla ruokailee närhi.
Lehahtaa välillä läheiseen koivuun,
palaa takaisin, nokkii, vilkuilee, hypähtelee.
Kutsuiko kaverin lounaalle?
Hetken niitä on kaksi.
Toinen lähtee - toinen jää.
Paljaaksi riisutut puskat, puut,
harmaa, pilvinen taivas,
hiljainen, luminen maisema.
Närhi jatkaa ruokailuaan.
Tavallisen lauantaipäivän leivontapuuhissa kuuntelin, kun äitini samalla jutusteli, kuinka entisajan saunan lämmitys sujui.
Kesällä savusaunamme lämmitettiin etenkin heinän teon aikoihin pari kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Vesi oli tosin usein vähissä, kun pihakaivo oli kalliopohjainen ja melko matala, niin kuivana kesänä se kuivui helposti. Silloin vesi piti hakea naapurin peltojen takana olevasta lähteestä ja se oli iso työ.
Talvella, etenkin tuiskujen ja pakkasten aikaan, jo saunalle pääsy pihan yli vaati polun avaamisen. Isällä oli omatekemänsä työnnettävä puinen ”kola”, jolla hän piti kelkan levyisen polun auki. Usein hän siisti työnsä jäljen vielä omatekoisella varsiluudalla, joita oli aina varastossa. Kelkka oli myös hänen tekemänsä kaarevajalaksinen, johon mahtui vesikorvo ja sankoja tai kasa halkoja. Halot olivat isoja, koska kiuaskin oli iso kivikasa saunan nurkassa. Tuolloin saunassa ei ollut eteistä, vaan pukeutumistilana oli pari metrin penkkiä ovensuussa. Matalan oven yläpuolella oli kaksi ortta, joiden päälle lastattiin aina uudet halot kuivumaan seuraavaa lämmityskertaa varten.
Kiukaan edessä olleeseen mustaan muuripataan kannettiin saunavesi pihakaivosta, mutta sekin teetti talvisin lisätyötä. Vettä nostettiin veivaamalla kampea, joka pyöritti ”tukkia”, jonka ympärillä oli kettinki, josta metallinen sanko roikkui. Kaivon kansi oli hirsistä ja kun vettä nostettiin, kansi suuaukon ääreltä kastui ja jäätyi vaarallisen liukkaaksi talvisin. Suuaukon päällä oli luukku, joka tietysti jäätyi talvisin kiinni, vaikka sitä suojattiinkin heinillä tai oljilla täytetyllä säkillä. Lapsena pelkäsin, että isä tai äiti luiskahtaa kaivoon, eikä pääse sieltä pois, koska kaivo oli laaja, kivipuitteinen ja hyvin pelottava.
Saunan lämmitys kesti monta tuntia ja iltaisin mennessämme kylpemään, usein tuntui ”kitkua” silmissä, kun kiuas ei ollut kovilla pakkasilla tarpeeksi lämmennyt. Toinen hieman harmittanut asia oli öljylyhdyn katku. Siitä hajusta en koskaan ole pitänyt.
Isän mielestä saunassa piti ehdottomasti olla vastat niin kesällä kuin talvellakin. Kesällä vastat tehtiin talvivarastoon talon ullakolle, jossa ne parittain roikkuivat riu’un varassa. Tulihan vastoista haudottaessa ihana tuoksu ja nyt varttuneena vastalla ropsuttelu tuntuu ihan mukavalle.
Lapsuudestani saakka saunassamme on ollut vesikauhana vanha punakeltainen pikku kattila. Muut ovat uhanneet heittää sen monta kertaa roskiin, mutta minä en siitä luovu. Toinen korva on tippunut ja pohjassa on muutama pieni reikä, mutta se kuuluu ehdottomasti minusta saunaamme. Sillä on niin monet löylyt heitetty ja saunavedet laitettu, että sen kuuluu olla mukana edelleen.
Tätä kaikkea muistellessamme ajattelin, että emme ehkä osaa arvostaa tarpeeksi sitä, että vesi tulee hanasta, käymme lämpimässä suihkussa ja saunakin menee päälle hipaisukytkimellä tai vähän napsauttamalla. Silloin lapsuudessani ja nuoruudessani tuo kaikki kertomani oli luonnollista ja maalla ei monellakaan ollut sen modernimpaa. Hyvät muistot ja monet elämänopit ovat tuon vanhan saunan suojissa matkareppuuni tarttuneet.
