Kun lauantaiaamuna havahtuu kännykän herätykseen, niin ihan ensimmäiseksi ei tule hip hei -olo. Herätys tarkoittaa sitä, että on lähdettävä töihin. Kummasti sitä vain käynnistyy, laittautuu työkuntoon ja suuntaa auton kohti maalikylää. Hiljainen on raitti, mutta muutama aamuvirkku on jo kuitenkin liikenteessä.
Kirjastokin on hiljainen. Aamurutiinit sujuvat helposti, postit paikoilleen, tietokoneet auki, palautuslaatikko tyhjäksi, valot joka huoneeseen ja kävijälaskurin töpseli seinään. Sitten vain ovet auki asiakkaiden tulla.
Lauantai työvuorossa on toisaalta mukava olla. Puhelimet eivät soi paljon, kun muut työpaikat ovat yleisesti ottaen kiinni, muuta henkilökuntaa ei ole, joten kommunikaatiotakaan ei synny, eli voi keskittyä ihan omiin tekemisiin. Asiakkaita käy vielä näin syksyllä rauhalliseen tahtiin, kun kelien puolesta voi olla ulkona ja kenties jopa tehdä pihatöitä ja olla mökillä. Liekö sitten jotkut matkustaneet Kuopion uuteen Matkuksen kauppakeskukseen.
Käyn läpi kevään uutuuskirjojen luetteloita ja merkitsen ostettavia. Se tuntuu osin rutiinilta, mutta joidenkin kohdalla valinta on vaikeaa. Koskaan ei voi tietää, jos joku ensimmäisen teoksensa julkaisseen kirjailijan kirja nouseekin bestselleriksi. Onneksi voi aina paikkailla myöhemmin puutteita. Nuori asiakas näkee suosikkikirjailijansa teoksen mainoksen ja innostuu. Lupaan, että kirja on keväällä saatavana heti ilmestyttyään. Nämä innostujat lämmittävät kirjastotädin mieltä.
Toinen asiakas kertoo, että hän ei koskaan tule lukusaliin ennen puoltapäivää, kun aamuisin lehdet ovat niin varattuja. Tämäkin kommentti on toisaalta mukava kuulla, koska se kertoo lukusalin tärkeydestä kuntalaisille. Asiakkaat ovat löytäneet heille tarkoitetun paikan. Valvontakaan ei ole toistaiseksi muodostunut ongelmaksi, koska kameravalvonta on käytössä. Voimme omilta tietokoneiltamme tarkkailla tilannetta lukusalissa, vaikka emme itse näkösällä olekaan. Samoin voimme tutkia tilanteita tarvittaessa myöhemminkin tallenteiden perusteella.
Sulkemisaikana teen taas rutiinit ja suljen ovet. Viimeinen silmäys, että kaikki on kunnossa ja voin lähteä kotia kohti. Ajelen hiljalleen harmaassa, kosteassa säässä. Matkani varrella huomaan ensimmäiseksi rikotun vanhan Volvon Nesteen parkissa. Taasko, välähtää harmistuminen mielessäni. Miksihän joidenkin elämä on noin rikki, että se johtaa tällaisiin juttuihin. Toivoisi, että kaikilla olisi elämä edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Olisi luotettavia läheisiä, ymmärrystä ja tukea silloin, kun arki käy huonoilla kierroksilla.
Katulampun varrella istuu kaksi varista, joista oitis tulee runo vanhoista variksista mieleen. Ne näyttävät tosi sopuisilta siinä vierekkäin samoin kuin ikääntyneempi pariskunta, jotka kävelevät kevyenliikenteen väylällä mies hieman edellä ja nainen aavistuksen perässä, sillä lailla vähän toisessa kohtaa, ei ihan peräkkäin. Levollisesti hekin askeltavat lauantaikävelyllään. Mihinpä se kiire heilläkään, ehkä, vaikka mistäpä sitä tietää, toisten kiireitä.
Lossisaaren remonttipaikalla on isoja koneita ja pari junttaajaakin, jotka ilmeisesti iskevät tolppia syvään sillan rakenteiksi. Vaikka tähän upoaa rahaa, niin silti asia on todella hyvä. Turvallisuus lisääntyy huomattavasti remontin seurauksena.
Tiellä on liikkeessä myös useita koiriensa ulkoiluttajia ja monenlaista menopeliä. Kuopat Viinikkalan tiessä tuntuvat vain lisääntyneen ja sateet heikentävät tilannetta näillä sorateillä koko ajan. Mielessä käy viikon poliittiset keskustelut teiden kunnossapidosta. Mitenhän kävisi, jos isot päättäjät joutuisivat ajelemaan näitä meidänkin teitä jatkuvasti. Muuttuisikohan mielet ollenkaan?
Radiossa soi "Ohikiitävää" ja ajattelen, että niinhän se on. Tässä minäkin tarkkailen tutun kylän elämää ohi ajaessani ja huomioiden monta asiaa auton ikkunasta. Nytkin, vaikka on harmaa ja suimuinen sää, niin kynnettyjen peltojen kohdalla huomaan ajattelevani jo kevättä ja sitä, miten viljelijät muokkaavat peltojaan ja miten tuonnekin pellon vakoon on kätketty uuden kevään alku. Samoin se kevät on jo ummullaan tien vieren pajupuskien silmuissa, jotka vain lepäävät kylmän talven ajan. Elämämme menee omaa tahtiaan ja lopulta kaikki on ohikiitävää. Ilot ja surut, myös ne huikeat onnen hetket ja viiltävät kivut, joita jokaisella on jossain elämänsä vaiheessa. Kun muistaisi, että tämä hetki on tärkeä tässä ja nyt, läheiset, ystävät, kaikki, niin kuin ne tämän päiväiset asiakkaatkin, jotka jokainen rakentavat omalta osaltaan elämäämme.
Käännän auton tutusta risteyksestä kotitielle ja siellä minut haukutaankin iloisesti vastaanotetuksi. Vanha Lilli-koiramme on tarkkailemassa pihaliikennettä ja isäntäänsä, joka juuri lopettelee ruohonleikkuuta. Niin, siis marraskuun lopussa leikataan ruoho ja samalla silppuuntuvat syksyn lehdet maan ravinnoksi.
Tupaan astuessa odottaa työpöydällä äidin leipoma lämmin leipä. Kahvit vain tippumaan ja ansaitulle iltapäiväkahville elämän kumppanin kanssa tuoreesta leivästä nautiskellen. Ei tämä lauantai ole ollenkaan hullumpi työpäivä.
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Lumiukon matka Sormulan mummolasta maailmalle
Sormulan ukki oli ehtinyt tehdä jo lumitöitä ja pieni lumikasa alkoi muodostua autotallin nurkalle. Siitä kasastapa ukki ja Lapsenlapsi rakensivat syystalven ensimmäisen Lumiukon. Siitä tuli hieno. Mummo toi vielä pihakierroksessa löytyneen Tuulen kuljetteleman tyhjän kukkaruukun päähineeksi ja niin Ukko alkoi vartioida pihapiiriä. Lumiukko ei ollut suuren suuri, mutta terhakkaasti se katseli kivisilmillään ja haisteli käpynenällään.
Uutta lunta sateli hivenen yön seutuun, mutta sitä ennen ilmassa leyhytteli lempeä lauha Tuuli ja se vei mennessään Ukon hatun ja pudotti silmät ja nenän sen jalkojen juureen maahan. Silti Ukko seisoi uskollisesti vartioimassa talon nurkalla omalla paikallaan katsellen samalla tarhassaan askaroivan Lilli-koiran touhuja.
Ympärillä olevat lumet katosivat pikku hiljaa ja Ukkokin pieneni. Nenä nökötti alakuloisena Ukon jalkojen juurella ja pihan terijoen salavien lehdet tulivat Ukon seuraksi Tuulen kuljettelemana.
Lempeä, lauha Tuulenvire kuljeskeli edelleen nurkilla ja houkutteli ohi kulkevista pilvistä Sadetta luokseen. Sade kuuli kutsun ja alkoi ripsahdella Ukon päälle sulattaen sitä lisää ja lisää. Ukko pieneni ja pieneni edelleen, mutta nenä oli uskollisesti sen seurana ja lehdet yrittivät pidätellä kaikkea Ukon ympärillä vielä olevaa lunta sulamasta.
Mutta Sade ja lauha Tuuli olivat voimakkaita ja niin Lumiukko oli aloittanut matkansa pois pihapiiristä. Se alkoi imeytyä sateen kastelemaan maahan.
Lumiukko alkoi virrata pienten maan alaisten vesipurojen mukana kohti uusia seikkailuja.
Kun Lapsenlapsi tuli uudelleen mummolaan, hän meni Lumiukon luo ja kovasti ihmetteli, minne se on kadonnut...
Aluksi Lumiukko matkasi pientä mäkeä alas pieneen vesiojaan. Vesioja valui omaa reittiään alapeltojen välissä kulkevaan isompaan ojaan, jota kutsutaan viemäriksi. Viemärin mukana se vaelsi kohti niittyä ja niityn poikki kulkiessaan se tervehti iloisesti loristen pellon reunalla kasvavia pieniä pajuja ja toivoi niiden keväällä kasvattavan paljon pajunkissoja, joita lapsenlapset tulisivat noutamaan pääsiäispöydän koristeeksi. Samalla se toivoi rentukoiden kukkivan iloisesti lahnankudun aikaan keväällä, jolloin ukki ja mummo kävisivät hakemassa keltaiset kimput mummoisolle ja mummolan terassille.
Hakkionniityllä se kohtasi metsäautotien ojan, jota pitkin sen matka jatkui Aittojokeen. Aittojoki virtasi vuolaana, kun Sade oli kastellut suurin, runsain pisaroin maata koko syksyn. Aittojoki kuljetti Lumiukkoa vauhdikkaammin ja vauhdikkaammin ja pian se saavutti Viinikkalan tien alitse vievän suuren siltarummun. Lumiukko kummasteli vauhtia ja hieman se poukkoilikin virran viemänä, mutta pian se - humpsista vain - pulahti Nilakka-järveen Kiviniemen lahteen.
Siellä Nilakka-järvessä Ukko uiskenteli milloin vauhdikkaamin, milloin rauhallisemmin etelän suuntaan. Lumiukolla riitti ihmettelemistä, kun se kohtasi Vuonamonsalmen siltatyömaan. Se oli kuullutkin Sormulan mummolan nurkalla asustaessaan ihmisten puhuvan kauan odotetusta sillanrakentamisesta ja siitä, että kyllä siinä olisi paljon turvallisempaa kulkea niin lasten kuin aikuistenkin, kun kevyen liikenteen silta olisi valmis. Ukko katseli kiinnostuneena, kun kaivurit ja nosturit ja traktorit ja kuorma-autot työskentelivät. Lapsenlapsi oli kyllä kertonut, miten hyvä kuski ukki oli, kun hän ohitti kaikki kaivurit ja traktorit. Siinä Lumiukko uiskenteli Nilakan laineilla ja ihmetteli näkemäänsä ja kuulemaansa. Taisipa vilkuttaa mennessään vaahtopäisen laineen huipulla jäähyväisiksi Keiteleen kauniille kirkonkylällekin.
Mutta matkan piti jatkua virran viemänä aina vain kauemmas kotinurkilta. Pian järvet saisivat jääpeitteen ja ennen jäitä Ukko halusi matkata yhä kauemmas. Pian edessä näkyivätkin Tervon Lohimaan valot ja sitten oli vuorossa monta kanavaa, joiden läpi Ukko virtaili iloisesti. Kanavien nimet olivat Neituri, Kiesimä, Kerkonkoski ja Kolu. Sen jälkeen vastassa oli Keitele-järvi ja sitä pitkin Ukko ui Päijänne-nimiselle järvelle. Se oli iso järvi! Päijänne-järvestä Suomen pääkaupunkilaiset saavat juomavetensä ja niinpä Ukkomme ui vesijohdossa kohti Helsinkiä.
Aikaa Lumiukon lähdöstä ei vielä ole kulunut kovin kauaa, mutta emme voi tietää, minne Ukon matka jatkuu. Voimme vain arvailla, jatkuuko matka Suomenlahdella Itämerta pitkin Atlantin suureen valtamereen ja sitä tietä todella suuriin seikkaluihin. Meneekö se kenties viettämään jouluaan Havaijille tai Amerikkaan? Me kiitämme Ukkoa vierailusta luonamme ja toivotamme sille nyt vain Merry Christmas and Happy New Year!
tiistai 20. marraskuuta 2012
Punaiset herukkapensaat ja muistojen maratonia
Miten ihmisen ajatuksenjuoksu oikein kulkeekaan? Miten se polveilee asiasta toiseen ihan arvaamattomia reittejä ja päätyy lopulta aivan toisiin asioihin kuin mistä alunperin piti olla kyse? Tätä joutuu pohtimaan useinkin, kun ajatus ei pysy siinä, mitä alun alkaen oli ajateltu.
Tämän syksyn aurinkoisena sunnuntaina - joita oli todella harvassa - siivosimme Sormulan mummolan ja mummoison pihaa. Se nyt yleensä tarkoittaa haravointia, puskien leikkaamista ja sen sellaista. Varustukseen kuuluu harava, kottarit, kenties puutarhasakset ja muita tarve-esineitä. Mummolan alue on melkoisen laaja ja vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen, muotoilema.
Silloin tällöin tulee eteen tilanne, että jokin asia on tiensä päässä ja on tehtävä radikaaleja päätöksiä. Nyt oli ikivanhojen punaherukkapensaiden aika jättää pihapiiri ja vanhat asuinsijansa. Ukki otti raivaussahan ja mummo kottarit ja niin asetuttiin herukkapensaiden äärelle. Ukki leikkasi ja mummo kuljetti oksat kottareilla maatumaan läheiseen metsikköön. Oksista leijaili mummon nenään herukoille ominainen vahva tuoksu ja niin mummon ajatus alkoi vaeltaa muistoissa.
Kun mummo oli pieni tyttö, marjapensaat tuntuivat valtavan isoilta ja niiden oksat olivat kesäisin täynnä herkullisia punaisia herukoita. Kesällä olivat kylässä serkut niin Vesannolta kuin kaupungistakin. Me, serkukset, söimme marjoja suoraan puskista, mutta teimme niistä myös survosta sokerin kanssa omiin pikku mukeihimme. Sanoimme sitä syltyksi ja se maistoi erittäin herkulliselta. Silloin myös leikimme kivihippaa, piilosta ja karttusta pihassa sekä keinuimme pihakoivuun laitetussa keinussa.
Keinu oli yksinkertaisesti vain köysi, joka oli kierretty oksaan ja siinä oli päistä lovettu lauta istuimena. Niin, siitä sitten tulee mieleen se kerta, kun koulusta tullessa naapurin tytön kanssa keinuttiin tikkaisiin laitetussa keinussa ja samalla piti pyöriä eli ensin kierrettiin keinua toiseen suuntaan ja sitten "vapautettiin" keinu, jolloin se pyöri nopeasti takaisin. Samalla minua alkoi pyörryttää ja oksensin oitis ne pyörimiset pihamaalle!
Arvasinhan, että ajatus ei pysy kasassa! Siis serkkujen tapaaminen kesäisin oli huippujuttu, koska tapasimme todella harvoin. Meitä oli kaksi tyttöä ja neljä poikaa. Nuo lapsuus- ja nuoruusvuosien yhteiset hetket tulivat mieleen, kun kärräsin herukoita metsään. Muistin myös mummoni, joka piti istumisesta marjapensaiden juurella, ja poimi samalla herukoita talven varalle. Mummo oli minulle tärkeä ihminen siihen saakka, kunnes nukkui pois minun ollessani murrosikäinen.
Isän kanssa kerättiin syksyisin pimeässä illassa sähkölampun valossa jo pakkasen puraisemia makeita marjoja. Niillä sitten herkuteltiin yhdessä tuvan lämmössä. Äiti teki marjoista mehua siivilöiden harson läpi, koska tuolloin meillä ei vielä mehustinta ollut. Eikä ollut lypsykonettakaan, vaan maito siivilöitiin ison siivilän läpi, mutta niistä navettatouhuista toisessa tarinassa.
Niin, siinä niitä pensaita kärrätessä ajatus kulki monien sukupolvien ja muistojen kautta. Pihapiirissämmehän on asuttu kaiketi aina 1500-luvulta asti, joten en voi tietää, miten vanhoja nuo pensaat olivat, joita nyt kuskasin hävitettäväksi ja niiden paikalle jäi vain tyhjä tila.
Tunsin outoa kaipausta ja samalla syyllisyyttä siitä, että hävitämme jotakin, joka on aina kuulunut siihen paikkaan. Oliko meillä oikeus tähän? Sitten ajattelin, että marjapensaat saattavat jatkaa elämäänsä siinä lähimetsikössä, jossa on jo paljon muitakin muistoja. Siellä on mustaherukoita, joita linnut ovat luontaisesti kuljettaneet elimistössään ja luonto sitten auttanut kasvamaan. Siellä on eläinten hautoja ja perennoja, jotka ovat sinne mikä mistäkin syystä levinneet. Saman metsikön reunassa on poltettu kokot, laidunnettu karja ja pomittu mansikat. Siellä on muistoja.
Niin, senkin muistan, että se syltty ja ne marjat eivät maistuneet ollenkaan samalta sen jälkeen, kun serkut olivat lähteneet. Maailman pihamaat kutsuivat serkkujani, mutta kesäisin vietämme toki vielä yhteisiä hetkiä Sormulan pihapiirissä. Yksi meistä ei kuitenkaan ole seurassamme, vaan nauttii nyt Suuren Puutarhurin puutarhasta.
Tämän syksyn aurinkoisena sunnuntaina - joita oli todella harvassa - siivosimme Sormulan mummolan ja mummoison pihaa. Se nyt yleensä tarkoittaa haravointia, puskien leikkaamista ja sen sellaista. Varustukseen kuuluu harava, kottarit, kenties puutarhasakset ja muita tarve-esineitä. Mummolan alue on melkoisen laaja ja vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen, muotoilema.
Silloin tällöin tulee eteen tilanne, että jokin asia on tiensä päässä ja on tehtävä radikaaleja päätöksiä. Nyt oli ikivanhojen punaherukkapensaiden aika jättää pihapiiri ja vanhat asuinsijansa. Ukki otti raivaussahan ja mummo kottarit ja niin asetuttiin herukkapensaiden äärelle. Ukki leikkasi ja mummo kuljetti oksat kottareilla maatumaan läheiseen metsikköön. Oksista leijaili mummon nenään herukoille ominainen vahva tuoksu ja niin mummon ajatus alkoi vaeltaa muistoissa.
Kun mummo oli pieni tyttö, marjapensaat tuntuivat valtavan isoilta ja niiden oksat olivat kesäisin täynnä herkullisia punaisia herukoita. Kesällä olivat kylässä serkut niin Vesannolta kuin kaupungistakin. Me, serkukset, söimme marjoja suoraan puskista, mutta teimme niistä myös survosta sokerin kanssa omiin pikku mukeihimme. Sanoimme sitä syltyksi ja se maistoi erittäin herkulliselta. Silloin myös leikimme kivihippaa, piilosta ja karttusta pihassa sekä keinuimme pihakoivuun laitetussa keinussa.
Keinu oli yksinkertaisesti vain köysi, joka oli kierretty oksaan ja siinä oli päistä lovettu lauta istuimena. Niin, siitä sitten tulee mieleen se kerta, kun koulusta tullessa naapurin tytön kanssa keinuttiin tikkaisiin laitetussa keinussa ja samalla piti pyöriä eli ensin kierrettiin keinua toiseen suuntaan ja sitten "vapautettiin" keinu, jolloin se pyöri nopeasti takaisin. Samalla minua alkoi pyörryttää ja oksensin oitis ne pyörimiset pihamaalle!
Arvasinhan, että ajatus ei pysy kasassa! Siis serkkujen tapaaminen kesäisin oli huippujuttu, koska tapasimme todella harvoin. Meitä oli kaksi tyttöä ja neljä poikaa. Nuo lapsuus- ja nuoruusvuosien yhteiset hetket tulivat mieleen, kun kärräsin herukoita metsään. Muistin myös mummoni, joka piti istumisesta marjapensaiden juurella, ja poimi samalla herukoita talven varalle. Mummo oli minulle tärkeä ihminen siihen saakka, kunnes nukkui pois minun ollessani murrosikäinen.
Isän kanssa kerättiin syksyisin pimeässä illassa sähkölampun valossa jo pakkasen puraisemia makeita marjoja. Niillä sitten herkuteltiin yhdessä tuvan lämmössä. Äiti teki marjoista mehua siivilöiden harson läpi, koska tuolloin meillä ei vielä mehustinta ollut. Eikä ollut lypsykonettakaan, vaan maito siivilöitiin ison siivilän läpi, mutta niistä navettatouhuista toisessa tarinassa.
Niin, siinä niitä pensaita kärrätessä ajatus kulki monien sukupolvien ja muistojen kautta. Pihapiirissämmehän on asuttu kaiketi aina 1500-luvulta asti, joten en voi tietää, miten vanhoja nuo pensaat olivat, joita nyt kuskasin hävitettäväksi ja niiden paikalle jäi vain tyhjä tila.
Tunsin outoa kaipausta ja samalla syyllisyyttä siitä, että hävitämme jotakin, joka on aina kuulunut siihen paikkaan. Oliko meillä oikeus tähän? Sitten ajattelin, että marjapensaat saattavat jatkaa elämäänsä siinä lähimetsikössä, jossa on jo paljon muitakin muistoja. Siellä on mustaherukoita, joita linnut ovat luontaisesti kuljettaneet elimistössään ja luonto sitten auttanut kasvamaan. Siellä on eläinten hautoja ja perennoja, jotka ovat sinne mikä mistäkin syystä levinneet. Saman metsikön reunassa on poltettu kokot, laidunnettu karja ja pomittu mansikat. Siellä on muistoja.
Niin, senkin muistan, että se syltty ja ne marjat eivät maistuneet ollenkaan samalta sen jälkeen, kun serkut olivat lähteneet. Maailman pihamaat kutsuivat serkkujani, mutta kesäisin vietämme toki vielä yhteisiä hetkiä Sormulan pihapiirissä. Yksi meistä ei kuitenkaan ole seurassamme, vaan nauttii nyt Suuren Puutarhurin puutarhasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)