Miten tietäisimme?

Kimaltaa hanki ja kuu - tuo mystinen vaeltaja -

piiloutuu hetkeksi ohikiitävien pilviharsojen taa.

Tumma taivas, kirkkaat tähdet,

hiljaiset puut varjoineen.

Mitä kätkee taakseen tuo avaruus?

Miten tietäisimme, minne lähtivät he,

jotka äskettäin poistuivat luotamme?

-          Kaipaus kuljettaa ja tuo muistot lähelle.

Nyrkkipyykki ja huussit kumpusivat muistoista siivouspäivänä

Siivoilin vapaapäivänä ja siinäpä tuli monenlaista mieleen. Laitoin ensin astianpesukoneen pyörimään. Sen jälkeen pyykkikoneen, pyyhin pölyjä - osaan riitti vain pölyä keräävän huiskan heilautus - ja pesin myös vessat. Vettä kului ihan jonkin verran ja koneet hurisivat hiljaisesti. Ilmalämpöpumppu tuntui puhkuvan tasaisin väliajoin lämmintä ilmaa, kun auoin ovia pölyttääkseni tekstiilejä ulkona.

Laitoin pestyt pyykit kuivuriin ja uudet pesukoneeseen. Lämmitin välillä ruokaa mikrossa ja samalla näppäilin kännykkää, josta luin päivän uutisia, kaverien kuulumisia ja twiittasin jonkun tärkeän jutun.

Laitoin vielä kahvin keittimeen ja googlasin läppäriltä uuden leivontareseptin. Tuvan uuniin olin sytyttänyt tulen ja uunia ”kouhotellessani” tuli lapsuuden siivoukset ja pyykinpesut ynnä muut mieleen.

Pyykkipäivä oli rankka päivä. Äiti teki savusaunan kupeelle kotaan tulet, jossa iso muuripata oli kivien päällä ja siinä kuumeni pyykinpesuvesi. Valkoiset pyykit keitettiinkin padassa, että niistä tuli oikein puhtaita. Ensin pestiin valkoiset, sitten kirjavat ja lopuksi kaikkein tummimmat vaatteet. Oli monta korvoa ja vatia, joissa pyykit huuhdeltiin moneen kertaan. Kun vaate ei tuntunut yhtään liukkaalta käsissä, niin se oli riittävän puhdas pesuaineesta ja se ripustettiin kuivumaan.

Kesällä pesupaikka oli saunan edustalla nurmikolla, eikä kaivokaan kaukana ollut. Talvella pyykkipäivä oli maanantaina, jolloin sauna oli vielä lauantailta hieman lämmin. Kesällä pyykit kuivuivat iloisesti ulkona narulla, mutta talvella ne vietiin ensin ullakolle, jossa vaatteet - ne puhtaat valkoiset lakanatkin - menivät heti jäähän. Sieltä ne tuotiin jossain vaiheessa tuvan orrelle uunin eteen, jossa lopullisesti kuivuivat.

Astiat pestiin vadeissa ja kuivattiin kuivauskaapissa. Vesi kuumennettiin tietysti hellalla isossa kattilassa, kun vesijohtoa ei ollut. Kylmä vesi oli korvossa tuvan keittiönukassa. Muistan mummoni huuhdelleen ensin astiat puhtaalla vedellä ruoantähteistä ja se vesi laitettiin eläinten ”tiskisankoon”, johon muukin ruoantähde joutui. Likavesisanko oli sitten erikseen, johon muu eläimille kelpaamaton vesi ja jäte joutui. Jätettä ei juuri jäänyt, kun ruoka muodostui paljon omavaraistaloudesta. Perunat, porkkanat, jauhot, leivät, kahvileivät - kaikkea tätä oli omasta takaa. Vain muutamia tarvikkeita hankittiin kaupasta. Eikä silloin ollut muovikääreitä ja kaiken maailman suojakuoria. Makkara oli aina paperissa, kuten liha ja kalakin. Se tynnyristä otettu silli oli aika hyvää, muistelen.

Sisävessoja ei ollut kuin kirkonkylän baareissa. Viinikkalan kansakoulussa oli ulkohuussit. Tytöille oma, pojille oma ja opettajille oma. Joskus muistan, miten epämiellyttävää oli talvella mennä huussiin, kun sinne alle oli jo kertynyt melkoinen ”törö”, joka oli jäätynyt ja hirvitti, jos siihen peppu yltää ja likaantuu. Kaikkea sitä on ollutkin. Keskikoulun ekaluokalla olin nyt jo puretussa seurakuntatalossa (myöhemmin Väentupa). Nykyisen Puustellin kerrostalon kohdalla oli pappilan navetta, jonka vintillä oli huussit. Uusi keskikoulu rakennettiin ja toisella luokalla pääsimme uuteen kouluun, jossa oli jo sisävessat. Olihan se huikeaa!

Sanomalehti - Savon Sanomat - oli hyvin tärkeä ja muistan erityisesti isäni lukeneen sen tarkkaan. Kirjoittipa hän sinne joskus itsekin. Radio hankittiin vasta keskikoulussa ollessani Pentti ja Maija Sirkeisen kaupasta, joka sijaitsi vanhassa puutalossa Osuuspankin kupeella. Siinä vieressä oli se kapea sola, josta kuulemma oli kerran ajettu Fiat 600:lla, mutta se tuntuu vähän kylätarinalta, niin kapea se sola oli!

Onneksi Sirkeisen kauppa on kyläkuvassa edelleen ja Osuuspankkikin. Maailma on muuttunut, mutta niin mikroja kuin kännyköitäkin saa Sirkeiseltä. Ja tietokoneita, joilla maailma avautuu uskomattomiin maailmoihin!

Sellainen vapaapäivä, joka herätti muistelemaan ja huomaamaan, että on se kehitys kehittynyt, vaikka en ole vielä mahdottoman pitkään elänyt!

 

Mustekynästä virtuaaliin

Kun aloitin kansakoulun, käytössä oli lyijykynä ja kumi. Vähän myöhemmin saimme käyttöön mustekynän ja mustepullon, jolla oli paikka pulpetin etureunassa. Kotona piti ommella mustekynänteränpyyhin. Se tehtiin pyöreistä erilaisista kankaista, jotka kiinnitettiin keskeltä ompelemalla yhteen ja siihen ompelukohtaan tuli koristeellinen nappi molemmin puolin pyyhintä. Mustetahroja kirjoitusvihkoon ei saanut tulla.

Kotona sain käyttää myös kosmoskynää. Sen jälki oli muuten tavallista harmaata, mutta jos sen kärkeä kostutti suussa, sai aikaan violettia. Liian märäksi kärkeä ei kannattanut kastella, koska sitten jälki levisi liiaksi.

Jossain vaiheessa tuli kuulakärkikynä, joka tuntui hienolta ja tussit sai sitten vielä myöhemmin. Värikkäitä tusseja ei olisi kovin paljon raatsinut käyttää värittämiseen. Minulla oli myös markkinoilta ostettu kuulakärkikynä, jossa oli monta väriä. Sillä saattoi muun muassa kirjoitella koulukavereiden ystäväkirjaan.

Keskikoulussa meillä oli konekirjoitusta. Se ei aina ollut kovin mukavaa, kun pikkurilleihin koski jäykkien kirjainten painaminen. Nyt ajatellen, olisi kannattanut olla opinhaluisempi!

Keskikoulun jälkeen menin Raision ammatilliseen kurssikeskukseen reikäkorttilävistäjän eli atk-kirjoittajan kurssille. Se oli aika hienoa. Ne olivat ensimmäiset ”tietokoneet”, joita opettelin käyttämään. Isot masiinat ja ennen kurssin päättymistä saimme eteemme kokeiltavaksi pari pienempää, jotka tutuivat uskomattoman hienoilta.

Lihakunnan konttorissa Kuopiossa tein näillä koneilla töitä seitsemänkymmentä luvun alkupuolella muutaman kuukauden, mutta en halunnut istua koneen ääressä aamusta iltaan. Keiteleen kirjastoon avautui yllättäen työ, jonka piti olla pariviikkoinen tuuraus. Siinä kirjoittelin koneella ja työrupeamakin vähän venähti. Kirjastoon saatiin ihan eka tietokone 1987 vuoden lopulla ja uusi maailma avautui pikkuhiljaa.

Nyt ollaan verkossa, chatissa, facessa, instassa, netissä, skypessä ja ollaan ihan virtuaalia välillä! Sellaista kehityskulkua. Mitähän sitä vielä saa oppia?

Kasvaako ompun siemenistä puu, osa 3

 

Syksyn edetessä ukille tuli mieleen, että miten se

hentoinen omppupuun taimi mahtaa kestää talven lumien painon ja

lingon vauhdilla heittämän lumen.

Ja miten se suojataan pupujen tai kauriiden mahdolliselta hyökkäykseltä.

 

 

Asiaa pohdittiin mummon kanssa ja päädyttiin hankkimaan kirkonkylän

K-Raudasta Ville-myyjän opastuksella tukevaa minkkiverkkoa,

jolla pieni heiveröinen taimi ympäröidään.

Huomattiin oitis, että harvahko verkko ei estä paksun lumen painoa,

vaikka pupuille se onkin esteenä.

 

 

 Pikku taimi sai viereensä paneelin palat ja kukkaruukun

alassuin niiden päälle. Tuumailtiin, että näillä varusteilla luulisi jo

talven yli päästävän. 

Vielä ukki nouti aurausviitan merkiksi, että Tiina-mummo lingotessaan

huomaa suojelukohteen, eikä aja traktorilla sen yli.

Nyt omppupuun taimi on piilossa paksun lumikinoksen alla

kaikkine varusteineen.

 

 

Kun muutaman kuukauden vielä odottelemme,

niin kevään lämpö alkaa pikkuhiljaa sulatella kinosta ja

lapsenlapsen hellyydellä istuttama omppupuun taimi herää

kohti uutta kesää ja aloittaa huiman kasvupyrähdyksen.

Uskomme, että tapahtuu kasvun ihme pienestä siemenestä isoksi puuksi.

Toivomme hyvää elämää niin pienelle istuttajalle läheisineen kuin omppupuullekin!

Lämpimän lehmän kyljessä on pienen tytön mukava nukahtaa

Meidän lehmät asuivat vanhassa olkikattoisessa hirsinavetassa vastapäätä päärakennusta. Navetta oli alun perin ollut asuintalo, mutta siitä oli myöhemmin tehty navetta. Molemmilla sivuseinillä oli yksi neliruutuinen ikkuna, joka antoi valoa. Talvella valonlähteenä toimi keskellä kattoa roikkuva öljylyhty. Ennen varsinaista navettaa oli heinätalliksi nimitetty osa. Siinä oli joskus ollut hevosia ja vasikoitakin, mutta enää se palveli heinävarastona. Navetan toisessa päässä oli puolestaan lantala, ja sen jälkeen vielä hevostalli. Keskilattia oli käytävänä, jonka toisella puolella olivat lehmien parret ja toisella puolella vasikoiden tai joskus possun ja lampaiden karsinat. Kesällä lehmät vietiin laitumelle kuistia pitkin. Kuistin molemmin puolin meni pisteaita navetasta lehmihakaan. Pisteaita kulki pihapeltojen keskeltä, ja savusaunan kupeessa oli iso portti, josta mahtui ajamaan vaikka autolla. Myöhemmin isä teki pisteaidan tilalle piikkilanka-aidan, ja se tuntui todella nykyaikaiselle. Haan läpi kuljettuaan saapui toisella puolella ahoa olevalle portille. Minusta tuntui, että naapureiden portit eivät olleet niin hienoja kuin meidän isän tekemät. Muualla haassa sitten olikin veräjiä, kuten riihen kupeella. Siitä veräjästä vietiin hevonen haan läpi toisen ison metsän takana olevaan hevoshakaan. Navetassa ei ollut vesijohtoa eikä koneellista lannanpoistoa. Äiti lypsi käsin, ja kesäisin minä olin ripsumassa lypsyaikaan kärpäsiä pois. Se ei ollut oikein mieleistä työtä, mutta se kuului sen ajan kaikkien maalaistalojen pienten tyttöjen ja poikien tehtäviin.

Ainoana lapsena minä vietin aikaa paljon eläinten seurassa. Kesäisin, kun muut pitivät lepohetkeä päivällisen jälkeen, minä menin lehmien luokse hakaan. Joskus, kun vaeltelin lähimetsässä poimimassa mansikoita sekä mesimarjoja ja saattoipa jokunen mustikkakin löytyä, niin ainakin osa lehmistä seurasi minun mukanani. Johtajalehmällä oli kello kaulassa, ja sen kalkatuksesta tiesi, missä milloinkin mentiin. Aho oli puhtaaksi syöty, ja minusta se oli siisti kuin lattia. Usein lehmät loikoilivat raukeasti iltapäivän auringossa ja märehtivät aamupäivän syömisiään. Mansikki ja etenkin Kielo olivat suosikkejani. Menin heidän viereensä ihan liki, ja tutkin heitä tarkkaan. Kielo oli aivan valkea lehmä. Sillä oli suuret kauniit silmät, joissa oli pitkät ripset, ja minusta tuntui, että se hoiti minua lapsenaan. Joskus Kielo nuolaisi minua, ja sen kieli tuntui karkealle. Hyväilin sen sileää karvaa ja makasin maassa sen vieressä oma pääni sen lämmintä kylkeä vasten. Minusta Kielo tuoksuikin hyvälle, ei ollenkaan navetalle ja lannalle. Tutkin sen olemusta, silmiä ja korvia, silittelin ja kuljetin sormiani pitkin mahan alla kulkevia isoja suonia, joissa tiesin maidon kulkevan. Hännän päähän saatoin solmia letin ja kokeilla miten sileiltä utareet tuntuivat. Minun oli hyvä ja turvallinen olla. Iltapäivän aurinko paistoi ja minua väsytti. Levähdin siinä Kielon vieressä, ja taisi unikin viedä hetkeksi maailmoihinsa.

Neito oli jotenkin ylvään oloinen lehmä, samoin Illankukka. Ne eivät sallineet minun samalla tavoin olla lähellä, tai ainakin minusta tuntui, etteivät ne olleet yhtä äidillisiä minua kohtaan kuin Kielo ja Mansikki. Mansikilla oli isot sarvet, ja joskus se heilautti päätään kärpäsiä ajaessaan niin, että oli vaarallista olla liian lähellä. Mansikin sarvien välissä oli kuitenkin kiva niskakuoppa, jota rapsuttelin ahkerasti. Minä uskoin, että se tuntui Mansikista hyvältä, ja aina se taivuttelikin päätään kuin pyytäen lisää. Varmaan sitä kohtaa kutitti, eikä se itse ylettynyt sinne nuolemaan. Asettelin samalla sen otsatukkaa aina sievästi. Minulla oli musta muoviharja, jolla harjailin varsinkin lehmien ”hiuksia”. Pitihän niille tehdä kampauksia, vaikka eivät ne hiukset kovin pitkät olleetkaan. Otsaa oli hyvä myös harjata, ja poskia. Leuan alla tuntui olevan erittäin mieleinen harjauskohde. Lehmät oikein ojentelivat kaulaansa, kun harjasin rauhallisin vedoin kaulaa pitkin. Seurasin mielenkiinnolla, kuinka ne märehtimisen välillä nielaisivat, ja sitten kohta kohosi uusi märehdittävä annos kurkusta ylöspäin lehmän suuhun. Näytti siltä, että ne oikein nautiskelivat pureskellessaan.

Kesän kääntyessä syksymmäksi lehmät vietiin syömään pelloille ja niitylle heinän teon jälkeen kasvanutta ”äpärettä”. Kaikille lehmille laitettiin pitkät riimut. Osalla oli myös päitset, jotka olivat metallia tai nahkaa. Useita kertoja päivän mittaan lehmiä käytiin sitten muuttamassa uuteen paikkaan, kun entinen alue oli syöty puhtaaksi. Silloin, kun en ollut koulussa, tuo lehmien muuttaminen kuului minulle. Joskus lehmät olivat kiertäneet itsensä liekansa ympärille niin, että riimu oli jo käynyt lyhyeksi. Kerrottiin tarinoita, joissa lehmä oli lopulta hirttäytynyt liekaansa, kun kukaan ei ollut tullut ajoissa katsomaan. Pelloille muodostui lehmien jäljiltä mukavan näköisiä syötyjä ympyröitä. Iltaisin kävimme sitten isän ja äidin kanssa hakemassa lehmät navettaan. Rauhallisimmat lehmät laskettiin irti ja ne menivät kiltisti pellolta saakka omiin parsiinsa, mutta oli myös hankalampia tapauksia ja ne vietiin riimussa navettaan asti. Se oli muuten mukavaa aikaa, mutta maito maistoi minusta kamalalle. Lehmät söivät ilolla uutta apilaa, ja apilan maku tuli tietysti maitoon. Niille piti antaa jonkin verran kuivaakin heinää, etteivät niiden vatsat menisi sekaisin tuoreesta apilasta.

Lehmille tuotiin talvisin sisältä lämmintä juotavaa. Juotavaksi kelpasi myös astioiden ensimmäinen pesuvesi, johon ei laitettu pesuainetta. Veteen sekoitettiin mahdollisesti jauhoja tai joitakin rehuseoksia. Syksyllä lehmille pilkottiin ylimääräisiä ja pieniksi jääneitä perunoita. Karjalle oli myös annettava vettä. Meillä oli pihakaivo, josta veivattiin vesi metallisella sangolla ylös. Sanko oli pitkän riimun päässä kaivon kannella olevassa telineessä. Sitten vesi kannettiin joko sangoilla tai isolla korvolla navettaan. Talvella korvon saattoi kuljettaa kelkalla, ja se helpotti vedenhakijan työtä. Ihan pienenä ollessani muovisankoja ei ollut, vaan laudoista tehdyt isot sangot, joissa yksi lauta oli jätetty pidemmäksi ja noin sen keskiväliin oli tehty kädensija. Kaivo oli iso kivipuitteinen, ja sen kansi oli tehty hirsistä. Välillä hirret lahosivat ja isä joutui tekemään uuden kannen. Minua pelotti. Ajattelin, että jos sinne putoaa, ei pääse ikinä ylös. Jotkut olivat kertoneet Näkin asuvan kaivossa ja joistakin saduista olin ymmärtänyt, että kaikenlaisia hirviöitäkin niissä voi asua. Aina kansi kuitenkin kesti, eikä kukaan hukkunut uuden kannen tekovaiheessakaan. Tuo kaivo oli minulle sellainen vaaratekijä, että ollessani nyt tällä paikalla emäntänä, täytettiin kaivo kivillä ja mullalla. Enää ei ole sitä pelon paikkaa pihapiirissä.

Talvisin vietin koulun jälkeen paljon aikaa navetassa. Äiti teki siellä töitään ja minä leikin lehmien ja vasikoiden kanssa. Puhdistin lehmien edustoja ja kannoin niille heiniä. Oli tosi hauskaa, kun syntyi uusia vasikoita. Ne tuoksuivat ihan jollekin erityiselle ensimmäiset elinpäivänsä. Aluksi ne hoippuivat honteloilla jaloillaan, ja kun menin karsinaan niiden luo, ne alkoivat töykkiä ja etsiä kohtaa, jota voisivat imeä. Monta kertaa imetin niillä sormiani tai lapasia. Kerran yksi lammas sitten söi minun lapaseni. Pienille vasikoille juotettiin emolehmän maitoa. Vasikat olivat tosi soman näköisiä juodessaan ja vielä sittenkin, kun jälkeenpäin niiden suu oli vielä maitoinen.

Pienenä en saanut olla katsomassa, kun lehmä poiki. Siihen liittyi jotakin hyvin mystistä.  Toisten tyttöjen kanssa koulussa puhuttiin, kuka oli jo nähnyt, kun lehmä synnyttää. Hän, joka oli nähnyt, oli sitten paljon kokeneempi ja iso tyttö, enemmän tietoinen aikuisten salaperäisestä maailmasta. Mutta ennen kuin oli päästy lehmää poi’ittamaan, täytyi lehmä käyttää sonnin luona. Monta kertaa olin isän kaverina kävelyttämässä lehmää milloin lähelle, milloin vähän kauemmas taloon, jossa sonni oli. Meilläkin oli sonneja ja naapurit käyttivät meillä vuorostaan lehmiään. Itse toimitusta en saanut olla pienenä katsomassa, minut kai jotenkin vain huomaamattomasti ohjattiin sisätiloihin. Usein kesällä matka sonnin luo saattoi olla tosi hikinen ja väsyttävä auringon porottaessa täydeltä taivaalta, ja kärpästen surratessa ympärillä. Lehmäkin välillä kyllästyi kävelemään, ja sitä piti sitten hätistellä ja houkutella liikkeelle. Joskus isällä oli taskussaan leivänpaloja, joilla hän viekoitteli lehmää eteenpäin. Myöhemmin siemennyksen sitten hoitivatkin seminologit keinotekoisesti ja lehmien kuljetus naapureihin niissä merkeissä loppui.

Opettelin lypsämään jo melko pienenä. Myöhemmin olen ajatellut, miten ymmärtäväisiä lehmienkin on täytynyt olla, kun pieni lypsäjä istuu niiden viereen ja alkaa tottumattomin sormin nyhtää vuorotellen yhdestä utareesta. Kyllähän lypsäjä sai joskus osakseen pienen potkun, mutta mitään vakavampia tapauksia en ainakaan muista. Sellaista vaahtoa kuin äidin maitosangon päälle syntyi, en tainnut koskaan saada aikaiseksi.

Meillä oli lapsuudessani iso musta kissa, Musti. Mustin kanssa me istuimme tuvan sängyn laidalla aamuin illoin odottamassa lypsylämmintä maitoa, kun äiti tuli navetalta. Minulla oli vaaleanpunainen Viola-juustosta tyhjentynyt muki, johon sain oman annokseni, ja Mustilla oli vanha teevati tuvan nurkassa maitokoneen vieressä lattialla.

Lehmät kuuluivat hyvin oleellisena osana lapsuuteeni. Jos maailma olisi kuljettanut toisin, voisin olla nyt karjatilan emäntä, mutta niin ei käynyt. Asun tällä samalla tilalla edelleenkin, mutta pellot on vuokrattu naapurille, koska pienet tilat eivät tänä päivänä kannata. Kuvittelen joskus, kuinka minulla olisi iso karja, ja minä olisin ison talon emäntä. Toki minulla olisi apujoukkoja, ja minä kulkisin iso avainnippu vyötäröllä antamassa ohjeita, kuinka missäkin toimitaan. Onkohan se jotenkin sisäänrakennettua maalaisemäntää?

Lapsuuden kokemukset elävät meissä ihmisissä yleensä hyvin vahvoina. Olen iloinen, että sain viettää aikaa paljon eläinten kanssa, kun sisaruksiakaan ei ollut. Kerroin lehmille monia omia juttuja, eivätkä ne koskaan moittineet tai arvostelleet. Kun eläimiä vuorollaan laitettiin karja-autoon, koin vaikeita hetkiä. Karjaan kiintyi ajan kuluessa, ja itkuhan eron hetkellä tuli. Usein menin mummon syliin kaipuutani suremaan, ja mummo saattoi myös päästää pienet itkut, hänkin kun rakasti eläimiä. Siinä sitten yhdessä tuvan keinutuolissa surtiin murheet pois, ja elämä jatkui.

Tätä kirjoittaessani vanhan navetan pääty näkyy ikkunaani. Harmaa hirsinen rakennus on kallellaan, mutta se kertoo pihapiirissämme vanhaa tarinaansa eletyistä vuosista ja tehdystä raskaasta työstä. Pellot ovat nyt salaojitetut ja kivetyt, eikä ojanpientareilla kasva enää metsämansikka ja mesimarja. Isot koneet tekevät hetkessä sen työn, johon muutama vuosikymmen sitten meni viikkoja. Muutamat lehmän riimut roikkuvat navetan naulassa, vanha heinäharava on muistona navetan vintillä ja muutama heinäseiväs riihen seinää vasten pystyssä. Vieläköhän missään pienet tytöt hyppivät laitumella lehmien joukossa? Tai tuntevatko he lehmiä nimeltä, ja nukkuvat niiden vieressä laitumella pää lämmintä lehmän kylkeä vasten? Saako nykyajan kiireinen ihminen kokea esteettisiä elämyksiä maalla kotinsa piirissä, kuten vielä 1960-luvulla? Toivottavasti.

Luonnon vertauskuvallisuutta

 

Kuva ja teksti omia, kuvan ja tekstin yhdistäminen Outi-Anastasia Puranen.