Karun kaunis syyssumuinen hakkuuaukio. Vain hetki ja siinä kasvaa uusi puusto. Luonnon kiertokulku jatkuu niin kuin iät ajat on tapahtunut. Miten toimii ihminen suhteessa luontoon, miten hän hoitaa hänelle annettua tehtävää. Antaako hän luonnolle mahdollisuuden uusiutua, kasvaa aina uudelleen ja antaa kasvustaan ihmisille elinvoimaa ja taloudellista hyötyä.
Suomi elää metsästä ja metsässä.
Kaupassa oli nauriita, niitä litteitä. Muistin, kuinka isän kanssa syksyisin riihtä lämmittäessä haettiin kasvimaalta nauriita ja illan pimeydessä siinä kiukaan hiilloksella niitä paistettiin. Riihen lämmetessä sen hirret napsahtelivat ja ylhäältä orsien päälle ahdetuista rukiin lyhteistä tipahteli lattialle ötököitä, kun kuumuus ajoi ne viileämpään.
Toinen muisto on, miten mummoni ”jältti” minulle halkaistusta nauriista veitsellä herkullista jälttää välipalaksi.
Ostettiin siis nauriita. Tein jälttää ja se maistui, mutta ei ihan lapsuudelta.
Kypsensin tuvan uunissa pari naurista kokeeksi ja odotin innolla herkkuhetkeä. No, maistuihan se voin kanssa, mutta ei vetänyt vertoja lapsuuden herkkuhetkelle.
Nämä nykynauriit ei taida olla niin makeita kuin ennen, mutta ihan hyviä kumminkin. Boomerit muistanee nämä syksyjen herkut.
Kävelin aamulla pihan yli äidin luo. Vieno oli pyrkimässä terassilla sisälle ja naukui minulle harvinaisen paljon. Menimme yhdessä tupaan ja Vieno marssi naukuen äidin makkariin, kun äiti lepäsi sängyssä. Se hyppäsi edelleen naukuen sängylle ja jopa äidin päälle. Arvelin, että sillä on varmaan nälkä, mutta äiti sanoi sen jo saaneen ruokaa. Ihmettelin, mikä hätänä ja annoin kumminkin pussiruoan. Ei kelvannut.
Lähdin "omalle puolelle" ja menin kohta takaisin äidin luo. Silloin huomasin terassin edessä kuolleen hiiren ja samalla tajusin, että Vieno yritti äidille kertoa, miten on metsästänyt saaliin! Silittelin ja kiittelin ja sanoin, että voi, kun en heti ymmärtänyt suurta metsästäjää.
Hyvää eläintenpäivää Vieno - viisas katti!
