Syksyn
kuuraa ohimoilla maan.
Tie
kuin risa nauha valtoinaan
löysin
poimuin kiertyy maisemaan.
Aamu
ankea ja marraskuinen.
Tiellä
ruuna, takkukarva, luinen,
rattaat
perässänsä laahustaa,
kavioiden
alla routa maa
karun,
kylmän melodian laulaa.
Käsi
liki jyväsäkin kaulaa
piippu
hampaissaan ja kasvoillansa
marraskuuta,
syksyä ja routaa
rattailla
mies syrjäkylän yksin.
Kaksi
koululaista käsityksin
tavoitellen
kertotauluansa.
Koillisessa
kaista kylmää poutaa.
Orpo
mutalampi, jonka joutaa
silmä
talviunten torkuksiin,
kasvaa
rannan luomiin raskaisiin
kaihi
kylmä himmenevin kuvin. -
Lailla
aamun, hetkin unohtuvin,
vanha
harmaa varis yksin soutaa
yli
tienoon siivin vaappuvin.
Isäni Veikko Saastamoisen runo noin 1950-luvulta.
Tässä teille, hyvät lukijani, menneen ajan kuvausta tähän marraskuun pimeään aikaan.
