Ystävän muistolle

Hetken vain viivyn

tulen pian takaisin.

               -

Ei palannut hän

tuli noutaja kaukaisen maan

ja uuden rannan

saavutti kulkija matkassaan.

 

Me kuljemme

tutuilla paikoilla

harhaillen

ja katsomme syksyn värejä

sinua kaivaten.

 

 

 

Syyskuun kuutamoyössä

Syyskuun yö niin lämmin
uinuvat pellot
joilla usva lepää
peittäen vastaniitetyn korren.

Mystisen tumma metsänreuna
kätkee sisäänsä salaisuuksia
näkymättömän maailman
josta tarustoissa kerrotaan
kunnioittavasti.

Minne onkaan kadonnut arjestamme
tarun ja näkymättömän lumous
sadun maailma
jossa mielikuvituksella
on tilaa
 - ja siivet.

Karhu minun reviirilläni - vai miten päin?

Karhu
tuossa lähellä
metsätiellä
jossa minä monet kerrat
ihan yksinkin tallaillut
tai sen lähes kuuron ja sokean koiran kanssa
vaikka usein mies mukana
turvana

en kyllä varmaan lähde

enää metsään
en sieneen
en puolukkaan
en lenkille
en

missä on minun turvallinen reviirini

lalapsuudesta asti
tuttututtu ja rauhoittava metsä
tmissä on minun
turvallinen reviirini
lapsuudesta asti
tuttu ja rauhoittava metsäenää m
ei lapsena ollut kyitä
ei karhuja
ei näkynyt hirviä
kettuja
mäyriä
supeja pihapiirissä
joskus vain sisilisko tiputti häntänsä

ihan kummallinen

tämä
nykyinen luonto

on se.

 

Kirjoitettu sinä päivänä, kun kuulin karhun liikuskelleen lähiympäristössä eli 29.8.2014.

 

Uunituoreita uutisia päivän sanomalehdestä!

Sunnuntai-iltana elokuun kolmas päivä, Kuopion Saaristokaupungista palattua, heittäytyi mummo sohvalle pitkäkseen ja sanoi ukille, jotta nyt minä kyllä luen päivän lehden. Ja niin mummo myös teki. Rojotti sohvalla jalat uunin kylkeä vasten pystyssä ja tutki tarkkaan tapahtumia. Helteestähän ne kirjoittivat ja kolareista ja hukkuneista ja huonosta mustikkasadosta ja tietysti sodasta ja urheilusta ja talouden alamäestä ja politiikasta kaikenlaista.

Oli siellä Maaningan Huiluuruppeemien loppumisesta, ja mummo sanoi ukille, että menivätkin kuntana liittymään Kuopioon leveämmän leivän toivossa, niin noin sitten kävi. Koko ajan mummo heitteli ukille kommentteja sieltä sohvan pohjalta ja ukki myönteli ja saattoipa jotakin sanaillakin tutkaillessaan älypuhelintaan tai tablettiaan tai kuitenkin jotakin tehdessään.  Ja mummo sanoi vielä senkin, että laittaahan ne Riuttalankin kiinni, kun Kuopiolla ei ole varaa maksaa ylläpidosta ja voi sentään, kun pikkukylien kulttuurinen elämä köyhtyy tämän kasvuhakuisuuden takia.

Mummo taitteli lehden kasaan ja jätti sen sievästi ukkia varten olohuoneen pöydälle.  Lähti päivän uutisannin luettuaan tyytyväisenä iltahommiin, kun päivä oli vierähtänyt kaupunkireissulla isoilla viisivuotissynttäreillä.

Tuli nukkumaanmenon aika ja ukki otti lehden mennen jo sänkyyn lueskelemaan ja mummo vielä tutkaili tietokoneen saloja työhuoneen puolella. Kohta ukki tuli lehti kädessä ja kysyi mummolta, että tätäkö lehteä mummo illansuussa tutki. No sitäpä sitä ja siinähän selvästi lukee, että sunnuntai.

Ukki katsoi hetken mummoa ja sanoi, että lukeehan siinä sunnuntai, heinäkuun kolmastoista. Ukki oli jo vähän niistä Huiluuruppeemista ajatellut, että mitenkäs ne vielä niistä uutisoi, kun hänhän mainitsi niistä jo viikkoja sitten.

Kieltämättä mummokin oli lehden ääressä ajatellut, että kas, kun ei niistä Kuopion trialthoneista ole mitään mainittu ja siitä KalPasta, kun lauantaina kuulemma kovasti kisailtiin, mutta eihän ne aina Keiteleenkään  asioista uutisoi.

On se kuitenkin hyvä, että ukki ja mummo ovat asioista perillä, mutta onko se elämässä aina niin päivän tarkkaa? Samat uutisethan ne mediassa kumminkin pyörii!

Missä on leipämme kotimaa?

Sitä minä mummo tässä olen pohtinut, että missähän se on leipämme kotimaa? Hyvin ruokapöydän ääressä viihtyvänä ja suurena leivän ystävänä olen alkanut tutkailla kriittisin katsein ruokien alkuperää. Hämmästys on ollut suuri, kun ihan nämä suomalaiset merkittävät leipomot tuovat pakastetun leivän jostain ulkomailta, sitten vain paistavat sen ja markkinoivat paistoksiaan ”täällä tänään paistettua”, kuten kaupatkin. Vai että täällä tehtyä! Ei sinne päinkään! On Luxemburgia ja Saksan maata ynnä muita maita vierahia!

Entäs sitten, jos kotimaassa leivotaan? Luinpa tarkalla silmällä raaka-aineluetteloa ja eihän siellä missään sanota, että kotimaista viljaa olisi leivontaan käytetty. Voipi olla, että ruista on niin ja niin paljon ja kokojyvää ja siementä ja lesettä ja hiutaletta, mutta minkähän maalaisia ne ainekset sitten on?  Siinäpä se. Ei sanota, että suomalaista, eikä näy joutsenia eikä Suomenlippuja pussissa.

Kesälomalla reissutessa täällä kotimaan kamaralla ja siinä kuskin vieressä istuessa tuli tarkkailtua maisemia. Pelloilla kypsyi keltaisena rypsi – sitä kai se oli, ja hyvä että edes sitä, mutta missä olivat lainehtivat ruishalmeet ja viljavat vehnäpellot? Eipä juuri näkynyt ohran ja kauran nuokkuvia tähkäpäitä.

Siinäpä alkoi mieleeni hiljalleen hiipiä huoli kotimaisen viljan saatavuudesta. Mitenpä tehdään leipää ja kuinka paistuvat rieskat leivinuuneissa mummojen tuvissa? Mistä keitetään puuro kasvaville lapsenlapsille?

Mielenpohjalle tuli kaipaus viljapeltoihin, niiden eri värisävyihin kesän kääntyessä syksyyn, vaihtuviin tuoksuihin ja kauniiseen aaltoiluun tuulen mukana. Maatalossa kasvaneena muistan myös sen tunteen, kuinka kesän sato toi aina turvallisuuden tunteen sekä isän ja äidin helpottuneen olon, kun syystyöt oli tehty ja talvi sai tulla.

Nyt, kun maailma tekee erilaisia boikotteja, kieltoja, sulkuja ja muita esteitä kansainväliselle kaupankäynnille, niin kuinka käy ruokapöytiemme tarjonnan? Vieläkö riittää ruista ranteeseen?

Jospa tänä syksynä jo joku maanviljelijä laittaisi ruista kasvamaan ja keväällä kylväisi pelloille muitakin viljoja. Pientä toivonkipinää minä mummo tässä jo elättelen, että voisin ensi kesänä seistä pellon reunalla ja nauttia kaikin aistein viljavista pelloista ja niiden tuottamasta kotimaisesta sadosta!

Mansikkapaikalla

Ei löytynyt
lapsuuteni mansikkapaikalta
mansikoita
ei löytynyt
mustikoita lähimetsästä.
Silloin
aikoinaan
kun lehmät ja hevonen
söivät ahon puhtaaksi
kasvoi raunioiden vierustoilla

makeita mansikoita, mesimarjoja, mustikoita
eikä kyykäärme luikerrellut
pitkässä heinikossa
ohdakkeet pistelleet paljaita sääriä.

Palaan pihaan tuoppeineni

jonka pohjalla muutama marja
– ja muistot menneistä kesistä.

 

Blondi tankkaa autoa

Siihen aikaan, kun mummo oli vielä nuori ja blondi neitokainen, niin ajelimme silloisen nuoren miehen, joka nykyisin tottelee nimeä ukki, kanssa tankkaamaan autoa. Nuorella miehellä oli asiaa myös huolto-aseman puolelle ja hän sanoi nuorelle blondille naiselle, että pitele tätä tässä ja ojensi bensatankin letkun naisen käteen. Blondi, joka siis nykyisin tottelee nimeä mummo, piteli tottelevaisesti bensaletkua auton bensatankin suulla. Blondi ei muuten koskaan ennen tätä ollut tankannut, joka selityksenä kerrottakoon.

Aikaa kului, nuori mies viipyi sisätiloissa ja nainen piteli letkusta. Jonkin ajan kuluttua kuului viereisestä autosta miehen ääni, ystävällisesti tosin, että paremmin menisi se bensa sinne tankkiin, jos painaisi myös siitä painikkeesta. Blondi tietysti häkeltyi moisesta ohjeesta ja ihmetteli, että tässä kaikkia nappeja ja nippeleitä aleta painella, kun ei ole käsketty, mutta onneksi nuori mies palasi juuri silloin takaisin huoltoaseman sisätiloista ja otti näppärästi tankkauksen hoitoonsa. Blondi käveli pystypäin auton apuohjaajan paikalle istumaan ja laittoi oven sujuvasti kiinni.

Nuoren miehen palatessa autoon, käytiin opettavainen keskustelu siitä, miten auto tankataan. Edelleen tuo samainen blondi, joka siis tottelee nykyisin nimeä mummo, istuu mieluiten tankkauksen aikana apukuskin paikalla tyytyväisen näköisenä puuttumatta millään tavoin tankkaukseen!