Savuako vaiko eikö?

Mummon varhaisimpiin lapsuusmuistoihini kuuluu pihapiirin eräs tuoksu, savuntuoksu, joka tulee puhtaasti palavista kotimaisista puista.

Muistan, kun tulin lauantai-iltapäivisin koulusta kotiin, niin pihatiellä pientä kulkijaa vastaan leijaili jo kauas lämpiävän savusaunan savun häivähdys. Se tarkoitti illalla leppoisaa oloa kotona perheen seurassa tietyin rutiinein sekä toi lapselle hyvän ja turvallisen olon. Samoin pihapiirissä hiihdellessä ja mäkeä laskiessa saattoi nähdä kotitalon piipusta nousevan savun ja seurata nousisiko naapureidenkin piipuista savut samalla tavoin. Isä ja äiti olivat opettaneet, että pakkasella savu nousee suoraan ylöspäin ja matalapaineen aikana savu vain leijailee alempana levittäytyen laajalle. Syksyisin riihen lämmittäminen naurishaudikkaineen pimenevässä illassa oli mystinen kokemus ja siellähän lyhteet kuivuivat orsilla puintikuntoon aina välillä savun seassa. Tutkimuksen valossa voi pohtia, miten terveellinen kuivatustapa tuo viljalle oli.

Muun muassa näitä savuntuoksuisia muistoja kantanen sisälläni aina, ja joka kerta kun omassa pihapiirissä liikkuessani tunnen tavallisen savuntuoksun, tiedän kaiken olevan hyvin. Savusaunan lämpiäminen kesäisenä iltapäivänä on jo aivan omanlaisensa tunteen tuoja. Kummasti myös mihin vuodenaikaan tahansa makkaranpaistonuotion tai grillin ääressä tapaa enimmäkseen leppoisia ihmisiä. Tarinat soljuvat ja monet asiat laitetaan järjestykseen ihan vain tuossa ohimennen.

Ennen ihmisten keskusteluissa puhuttiin kylän savuista ja siitä, montako savua milläkin kylällä oli. Samalla naapurit seurasivat toisiaan, nouseeko sieltä naapurin piipusta varmasti savu, vai onko siellä kenties jotakin tapahtunut ja on riennettävä tarkistamaan. Savu toimi täten merkkinä asioiden kunnossa olemisesta ja aikoinaanhan savumerkit korvasivat puuttuvan puhelimen.

Tuli on ihmiselle tärkeä ja nuotiosavujen loimussa on vuosituhansien kuluessa ehtinyt istua melkoinen ja monenkirjava joukko tuleen tuijottajia. Tuli on antanut turvaa petoja vastaan ja se on mahdollistanut ruoan kypsentämisen. Kun opittiin tekemään tulisijat rakennuksiin, saatiin lämpöä, ja päre palaessaan toi valon. Savua syntyi tietenkin sivutuotteena ja varmasti monta kertaa on ollut kirveleviä silmiä. Savua syntyi myös siitä, kun kylän miehet kokoontuivat tupiin istuskelemaan ja polttivat ahkerasti kuka minkinlaista tupakkaa. Pieni tyttö mahtui hyvin kävelemään sen savuverhon alla, savu kun tuppaa nousemaan huoneissakin kattoa kohti. Terveellistähän se ei ollut, ja onneksi tupakointi huoneissa on melkeinpä loppunut.

Ihminen on polttanut ja polttaa myös tuhoa tuottavia aineita ja materiaaleja valistuksesta huolimatta. Tutkimus haitallisia päästöjä tuottavista tekijöistä on tarpeellista ja hyödyllistä, mutta kun ensi kerran kuulin miten vaarallista on polttaa suomalaista puuta, hämmästyin. Mietinkin nyt, syyllistänkö itseni pahaksi päästöjen aiheuttajaksi istuessani puulämmitteisen saunan lauteilla ja paistellessani leipää tuvan ”puu-uunissa”.

Erilaisia tutkimuksia tekevät ja maksavat eri tahot, ja suurin piirtein kaikki tutkimus on tärkeää. Tänä aikana tuntuisi kuitenkin tärkeimmältä saada aikaan sellainen rohto, joka tepsisi ihmismieliin niin, että emme tahallamme iskisi rähinäkipinää eri uskontoa tai vakaumusta omaavien kanssakulkijoidemme nuotioon.