Itsenäisyyden leipä

Tänään Suomen 99-merkkipäivänä osallistun oman kunnan juhlaan. Kuuntelen kirkossa saarnaa ja lausun Oivan johdolla Isä-meitää pyytämällä jokapäiväistä leipää.

Juhlassa Jaakko laulaa omaa lauluansa ”Kynnä vain”, jossa poika katsoo isää pellon laidalla ja haluaa itsekin kyntää. Isä suostuu ja poika on innoissaan. Mieleen nousee myös toinen laulu ”Tätä peltoa kynteli taattoni mun ja kynteli taaton taatto…” Samalla katse osuu ikkunasta Reimarin ikkunaan, jossa näkyy leipää leikkaavat kädet. Enpä ole tuota jokapäiväistä asiaa ennen huomannutkaan.

Kotiin tultua telkkarissa tulee Tuntematon sotilas ja sotapojat lämmittävät nuotiolla leipää.

Pieni lapsenlapsi rakastaa isomummon leipää. Leivänpala pienissä käsissä saa aikaan hetken, jolloin hän sanoitta ja onnellisena nauttii tuosta perinteisestä suomalaisesta ravinnosta.

Niin - kyntäen, kylväen, leikaten, puiden, jauhaen ja lopulta leipoen valmistuu tuo perusravintomme – suomalainen leipä. Historiassamme on ollut aikoja, jolloin leipäkin on ollut saavuttamattomissa. 

Tänään voimme nauttia tästä perusravinnosta. Osaammekohan olla kiitollisia.

Marraskuinen maisema

Syksyn kuuraa ohimoilla maan.

Tie kuin risa nauha valtoinaan

löysin poimuin kiertyy maisemaan.

Aamu ankea ja marraskuinen.

Tiellä ruuna, takkukarva, luinen,

rattaat perässänsä laahustaa,

kavioiden alla routa maa

karun, kylmän melodian laulaa.

Käsi liki jyväsäkin kaulaa

piippu hampaissaan ja kasvoillansa

marraskuuta, syksyä ja routaa

rattailla mies syrjäkylän yksin.

Kaksi koululaista käsityksin

tavoitellen kertotauluansa.

Koillisessa kaista kylmää poutaa.

Orpo mutalampi, jonka joutaa

silmä talviunten torkuksiin,

kasvaa rannan luomiin raskaisiin

kaihi kylmä himmenevin kuvin. -

Lailla aamun, hetkin unohtuvin,

vanha harmaa varis yksin soutaa

yli tienoon siivin vaappuvin.

Isäni Veikko Saastamoisen runo noin 1950-luvulta. 

Tässä teille, hyvät lukijani, menneen ajan kuvausta tähän marraskuun pimeään aikaan. 

Työpaikan oravat

Pysähdyn katsomaan työpaikan ikkunasta.

Jokin liike metsikön reunassa havahduttaa.

Kaksi oravaa kisailee puun rungolla.

Sujuvasti, kevyesti, tasapainoisesti.

Mieleen tulee vanha mainos,

jossa on pelattava yhteen.

Kisailu puun rungon ympärillä jatkuu.

 

Kävelen työhuoneeseeni.

 Mietin, miten oravien leikki on kuin työyhteisö.

Meidän on pelattava yhteen

päästäksemme hyvään lopputulokseen.

Ajanmukaiseen

taloudelliseen

palvelevaan

tasokkaaseen

virheettömään.

Harjoiteltavaa vielä riittää,

mutta emme saa unohtaa

rehtiyttä

aitoutta

inhimillisyyttä

 

- ja sydämellisyyttä.

Ensilumen kosketus

Narskahteleva, kipristelevä
ensilumen kosketus
saunalämpimillä jaloilla
patiolla astellessa.

 

Siitä se taas lähtee
askellus lumen halki
vihertävää nurmikkoa
ja tuomenkukkia kohti.Siitä se taas lähtee

taivallus lumen halki

vihertävää ruohikkoa ja

tuomenkukkia kohti.

Lokakuun aamussa

Usva on asettunut maisemaan levollisen rauhoittavana.

Auto nielee asvalttia. Ohi kiitää keskiviivan mittarimato.

Kosteus kurkkii avatuista ovista.
 Syksyinen koleus hiipii huoneisiin. 

Talojen piipuista nousee savu. 

Aamuiset herääjät laittavat uuneja lämpiämään.

Vastaantulijat kiirehtivät töihin. 

Autojen valokeilat sukeltavat sumusta.

Tehtaiden portit odottavat tulijoita 

tienaamaan päivittäistä leipäänsä.

Linnut lehahtevat puiden oksilla. 

Maisema lepää harmaana.

Kaiken keskellä kellanhohtava lehtikuusi 

kuin keski-ikäinen hehkeä nainen.

Auto nielee asvalttia ja jossain 

matkaajan sielun syvyyksissä

soivat Aleppon kellot.

Sormulan Veikon elämää puutaiteilijana

Isäni, puutaiteilija VEIKKO SAASTAMOISEN muistonäyttelyyn heinäkuussa 2013 kokosimme kirjan, jonka kuvat Kari Väisänen koosti myös oheiseksi esitykseksi.

Alla olevasta linkistä pääset näkemään palan Sormulan Veikon elämästä itseoppineena puutaiteilijana.

https://drive.google.com/file/d/0B0Cf4eDzUWdvT3hoY1JaMVFyRmc/view

Julkaisen tämän nyt blogissani isäni muistolle ja siksikin, kun niin moni on kirjaa kysellyt. Kirjaa on tehty vain perheelle ja suvulle sekä muutamille hyvin läheisille ystäville.