Tänään Suomen 99-merkkipäivänä osallistun oman kunnan
juhlaan. Kuuntelen kirkossa saarnaa ja lausun Oivan johdolla Isä-meitää pyytämällä
jokapäiväistä leipää.
Juhlassa Jaakko laulaa omaa lauluansa ”Kynnä vain”, jossa
poika katsoo isää pellon laidalla ja haluaa itsekin kyntää. Isä suostuu ja
poika on innoissaan. Mieleen nousee myös toinen laulu ”Tätä peltoa kynteli
taattoni mun ja kynteli taaton taatto…” Samalla katse osuu ikkunasta Reimarin
ikkunaan, jossa näkyy leipää leikkaavat kädet. Enpä ole tuota jokapäiväistä asiaa
ennen huomannutkaan.
Kotiin tultua telkkarissa tulee Tuntematon sotilas ja
sotapojat lämmittävät nuotiolla leipää.
Pieni lapsenlapsi rakastaa isomummon leipää. Leivänpala
pienissä käsissä saa aikaan hetken, jolloin hän sanoitta ja onnellisena nauttii
tuosta perinteisestä suomalaisesta ravinnosta.
Niin - kyntäen, kylväen, leikaten, puiden, jauhaen ja
lopulta leipoen valmistuu tuo perusravintomme – suomalainen leipä. Historiassamme
on ollut aikoja, jolloin leipäkin on ollut saavuttamattomissa.
Tänään voimme nauttia tästä perusravinnosta.
Osaammekohan olla kiitollisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti