keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Sinertävänviluinen tammikuun päivä



Tänään, tammikuussa, kun vesisade lyö ikkunaruutuun ja pihamaa on paikoin sula, paikoin jäinen, tuli mieleeni isäni Veikko Saastamoisen joskus 1950-luvulla kirjoittama runo. Tämän tekstin sävy antaa ymmärtää, että aikalailla on vinkka käynyt Sormulankin aukealla. Vuodet eivät ole veljeksiä, sanoo puolestaan äitini.

Tässä teille, blogini lukijat, hieman tammikuun kylmiä tunnelmia tähän sumuiseen, sateiseen ja nollakelin säähän, olkaa hyvät.

TALVILAULU
                                                                           
Sinertävänviluinen on päivä. Tammikuuta.
Viimatuuli höylää hankilautaa.
Taivaankaarta lakaisee vain pieni pilviluuta.
Vitilumi puree rekirautaa.

Nietosvällyt ympärillään torkkuu töllit, talot,
savuhännät huiskii avaruuteen.
Lumiturkeissansa vaiti seisoo mykät salot.
Aika tarpoo vaivoin hetkiin uuteen.

Korpikylän eläjä vain liki askartansa,
karvareuhka kahareisin päässä,
aatos huolten kinoksissa, lykkii latujansa
kulmat kuurassa ja parta jäässä.

Sinertävänviluinen on päivä. Tammikuuta.
Viimatuuli höylää hankilautaa
sileäksi, kun ei ole enää mitään muuta
ladun orvon lastuihinsa hautaa.

2 kommenttia:

  1. Tuota runoa lukiessa ja ulos katsoessa ei jotenkin ihan ajatukset täsmää, mutta hyvin on normaalin tammikuisen maalaismaiseman isäsi osannut kuvata. Osaisipa itsekin...

    VastaaPoista
  2. Talvilaulua lukiessa mieli palasi lapsuuteen...silloin oli niitä kovia pakkastalvia :)

    VastaaPoista