sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Päikkärit lehmän kyljessä

Tiedättekö, miten kauniit silmät on lehmällä? Ja tiedättekö, miltä lehmä tuoksuu? Mummo kertoo taas omasta lapsuudestaan lehmien seurassa, kun sisaruksia ei ollut. Vaikka nyt on jo syksyn kuulautta ilmassa ja luonto muuttaa värejään kesän vihreästä ruskan väreihin, niin mummolle tuli ihan kesäiset ajatukset mieleen.

Ennen Sormulassa tehtiin heinää pieniltä, kivisiltä peltotilkuilta. Isä niitti viikatteella, äiti seivästi ja minä sitten haravoin, kun vähänkin kynnelle kykenin. Varjossa heinäseipään suojassa oli iso ruskea, valkokorkkinen kotikaljapullo, josta sitten tauoilla sai ottaa aikuisten kanssa juotavaa.

Heinänsänki pisteli nilkkoihin, vaikka kengät olivatkin jaloissa ja kärpäset ja paarmat parveilivat ahkerasti heinämiesten kimpussa. Välillä isän viikate osui joko ampiaisten tai hiirten pesään. Ampiaispesään osuminen tarkoitti yleensä kovaa juoksua kauemmas, mutta hiiren pesään osuessaan isä vain rauhallisesti polki pesän tuusan nuuskaksi. Tuntui julmalta, kun pesässä saattoi olla poikasia, mutta hiiret tekivät tuhojaan niin pelloilla kuin viljahinkaloissa aitassakin.

Silloin meillä asui myös mummoni Edla, joka piti huolta ruoka- ja kahviajoista. Vieläkin olen kuulevinani, kuinka hän avasi ikkunan aina pellolle päin ja huusi joko KAH! tai SYÖ! ja silloinpa tiedettiin lähteä kotia kohti. En muista, että hän oli koskaan huutanut kokonaisilla sanoilla kahville ja syömään. Tiedä sitten, söikö tuuli aina sanojen loput. Käskyä noudatettiin kuitenkin aina mielellään, ellei ollut joku työ aivan viittä vaille valmis ja se sitten saatettiin loppuun.

Aikuiset pitivät aina ruokalepohetken, jolloin minä menin laitumelle lehmien ja hevosen luo. En osannut pelätä isoja eläimiä ja kaipa nekin olivat niin minuun tottuneet, että ymmärsivät pientä tyttöä. Lehmät makasivat lokoisasti märehtien aholla ja hätistelivät kärpäsiä. Minä menin yleensä aina saman valkoisen lehmän, Kielon, kupeeseen ja olin aivan sen kainalossa pitkälläni. Katselin lehmän kauniita, suuria silmiä ja haistelin sen kylkeä ja silittelin poskia. Lehmä tuoksui hyvälle, ei ollenkaan likaiselle. Muistan sen kielen karkean lipaisun, kun se varmaan omasta puolestaan halusi kiittää silittelystä ja hyväilyistä. Niskakuopan rapsuttelu oli lehmistä myös varsin mieluisaa. Jos lopetin niiden mielestä kesken, ne tökkäsivät turvallaan jatkamaan.

Lehmien mahan alla kulkevat isot suonet. Äitini kertoi niiden olevan suonia, joita pitkin maito menee utareisiin. Niitä suonia pitkin oli mukavaa kuljetella pientä kättä ja sitten kokeilla, miten utareissa oli maitoa. Pääsin kokeilemaan omalta pieneltä jakkaraltani (jakkara oli isän tekemä ja siinä istuinosassa oli kissan naama) myös lypsämistä omaan pieneen sankoon ja se olikin jo isojen naisten työtä! Kauan ei pienet kädet lypsämistä jaksaneet, mutta kokemustahan siinä karttui ja sitten vuosien päästä jouduin muutaman kerran tositoimiinkin.

Ihan pienenä ollessani odottelin äitiä lypsyltä tuvassa vaaleanpunaisen mukini ja kissan kanssa, että sain lypsylämmintä maitoa, jota myös kissa sai oman annoksensa. Viime vuosina ei ole totta vieköön tullut mieleen, että haluaisin juoda lypsylämmintä maitoa!

Hevosen kanssa vietin myös paljon aikaa. Se seisoskeli paljon savusaunan kupeella ja torkkui seisaallaan, kuten hevoset tekevät. Minä leikin sen ympärillä ja kuljin mahan alitse edes takaisin ja rapsuttelin sitä sieltä ja täältä. Olivatkon entisajan kotieläimet jotenkin lempeämpiä kuin nykyisin? Ja uskaltaisinko jättää lapsenlapsiani yksin eläinten laitumelle tai talliin ja navettaan. En taitaisi jättää.

Vasikkakarsina oli hyvin tuttu leikkipaikka ja lampaalle olin syöttänyt lapasenikin. En usko, että ajattelin sillä tavoin saatavan parempaa villaa.

Hevosella kuivuneet heinät ajettiin latoihin, joita oli pitkin pellon reunoja. Ladossa piti aina olla polkemassa heiniä tiukempaan, että niihin mahtui enemmän heiniä. Kauimpana niityllä olevassa ladossa pelkäsin, koska sen hirsien päällä oli aina silloin tällöin sisiliskoja. Niitä kammoan vieläkin!

Meillä ei ollut tuolloin vielä sisäsaunaa tai suihkua, vaan savusauna lämmitettiin muutaman kerran viikossa ja jos ei lämmitetty, niin vietiin lämmintä vettä saunaan ja siellä sitten peseydyttiin hikisen päivän päätteeksi. Näin toimittiin varmaan useimmissa maalaistaloissa viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla.

Vaikka työ oli varmasti vanhemmilleni raskasta, niin jollain tavalla toimeen tultiin. Elannon toivat muutama lehmä, hevonen ja vasikat sekä joskus possu, lampaat ja kanat. Kissa on ollut aina ja ne jos mitkä, ovat arvonsa tuntevia pihapiirin valtiaita!

Niin - lehmän kupeessa on kesähetkiä vietetty, eikä se ollut ollenkaan hassumpaa. Kokeilkaa joskus ja kerätkää aholta myös mansikoita heinään makusteltaviksi! Aitoa, rikasta maalaiselämää - sitä se on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti