lauantai 18. elokuuta 2012

Metsänreunan mystinen vanhus

Siellä se yhä seisoo niin kuin on seissyt vuosikymmenet, kenties vuosisadat. Harmaana, aina vain huonoryhtisempänä, suupielet hieman raollaan, metsän reunassa, pientareen laidalla katsoen hiljaisena pihapiiriin aivan kuin vartioiden siellä liikkujia. Sellainen on riihivanhus.

Kun mummo oli vielä pieni, serkkupoika, joka oli asunut  Sormulassa ennen mummon syntymää, kertoi, että siellä oli ollut ukkipuolen ruumis säilössä kuolemansa jälkeen. On kai siellä ollut muitakin ruumiita aikojen saatossa. Missäpä sitä muuallakaan entisaikaan, kun kotona aloitetettiin iäisyysmatka. Saunassa ehkä, tai kenties aitassa.

Tuntuu toisaalta kummalliselta ja aavistuksen pelottavalta, että näin on ollut. Pimeän aikaan ei ole kovin paljon innokkaita riihelle menijöitä meidänkään perheessä, vaikka mitäpä sieltä löytyisi. Rauhassa riihivanhus tätä loppuelämäänsä viettää.

Näin elokuussa palautuu mummon mieleen lapsuuden elonkorjuut. Tuoksut ja tapahtumat muistuvat aitoina mieleen, kun syksyn tullessa maanviljelijät työskentelevät pelloillaan ja leikatun viljan omintakeinen raskaan makea tuoksu, vai voisiko sanoa jopa lemu, tulvii nenään. Nämä tuoksut puolestaan avasivat muistojen ketjun entisajan syksyn toimista. Niinpä mummo kertoilee jälleen.

Lapsuudessani Sormulan pelloilla ruis leikattiin sirpillä ja laitettiin lyhteisiin. Kuhilailla lyhteet kuivuivat siihen pisteeseen, että ne laitettiin riihen orsille kuivumaan lisää ja odottelemaan puintia. Lyhteiden laittoa orsille katon rajaan sanottiin ahtamiseksi ja siitä työstä mummo nuorena tyttönä ei oikein piitannut, mutta tehtävähän se oli eikä tuota työtä ollut kuin syksyisin muutaman kerran perätysten. Lyhteisiin meni mukaan kaikenlaista muutakin kuin viljaa eli muun muassa ohdaketta, joka pisteli ilkeästi paljasta käsivarsien ja jalkojen ihoa. Illalla saunassa sitten pisteli vielä enemmän, mutta pian iho rauhoittui ja mieli oli hyvä, kun oli ollut mukana aikuisten töissä.

Riihtä lämmitettiin kivisellä sisään lämpiävällä uunilla tai olisi oikeammin sanoa kiukaalla. Savupiippua ei ollut, mutta riihen sivuseinissä oli pari pientä luukkua ja yksi luukku päädyn yläreunassa, lakeinen, joka voitiin avata ulkoapäin pitkän puisen vartensa avulla. Lämmitysaikana savu nousi tietenkin ylöspäin, mutta tuli avatuista luukuista myös ulos. Riihi lämpeni ja korkealla orsilla olevat lyhteet kuivuivat.

Tässä kohtaa mummon on kerrottava, miten tunnelmallista oli istua isän vieressä riihen lattialla illan hämärässä uunin liekkien loimussa. Peräseinää ei näkynyt, savu leijaili katonrajassa ja riihen takaosasta lyhteiden alta kuului silloin tällöin pientä ropsahtelua. Kysyessäni, mikä tuo aavistuksen pelottava ääni oli, kertoi isäni, että lyhteistä tippuivat kuumuuden takia kaikki pienet öttiäiset, mitä siellä sitten ikinä olikaan. Toki riihen hirret myös rapsahtelivat lämmetessään.

Hiljalleen tulen liekit pienenivät ja alkoi muodostua hehkuva hiillos. Minä istuin lattialla ja katselin, kun isä haki kasvimaalta nauriita ja asetteli ne hiillokseen. Sitten menimme tupaan odottelemaan. Illan pimeydessä menimme takaisin riihelle ja otimme kypsät nauriit jo hiipuneesta hiilloksesta. Ensimmäiset maistiaiset otimme riihellä ja loput veimme sisälle myös äidin ja mummon herkuiksi. Sitten koko perhe nautimme iltapalaksi kypsiä naurispaistikkaita, jotka maistuivat tosi maukkailta.

Kun vilja oli tarpeeksi kuivunut otettiin lyhteet orsilta alas yksitellen, lyötiin nurkkaan, että helpommin irtoavat jyvät tippuivat. Sen jälkeen lyhteet avattiin ja  aseteltiin tiettyyn muotoon riihen lattialle ja puitiin varstoilla. Äiti ja isä löivät varstoilla tasaiseen vuorotahtiin ja taisin pelätä, että jos toisiaan päähän mokomilla kovilla puuaseilla moksauttavat, niin tiedä miten käy. Hyvin kuitenkin kävi ja jyvät laastiin lattialta pois ja nosteltiin puulapiolla "viskuriin eli siivuukonneeseen", jossa jyvät erottuivat vielä akanoista. Jyvät vietiin aittaan hinkaloon ja sieltä sitten aikanaan myllyyn jauhettaviksi ja ravinnoksi. Ruumenet eli jyvistä erottuva roska laitettiin ruumenukseen, josta sitä haettiin esimerkiksi eläimille kuivikkeeksi. Oljet laitettiin kupoihin ja pinottiin latoon myöhemmin käytettäviksi. Mummon lapsuudessa oli vielä olemassa olkipatjoja, joihin saatiin syksyllä uudet oljet.

Uutispuuro ja uutisleipä olivat herkkua, joihin ei nykypäivänä samalla tavoin suhtauduta. Ei ole itsestään selvää, että sato onnistuu eikä sekään, että jauhoista tulee hyvin leipoutuvia. Puolukkahilloon laitettiin sokeria ja ruisjauhoja. Tuota herkkua saattoi tehdä myös talvella, kun jäistä hilloa kaapi isosta puolukkasaavista.

Muu vilja niitettiin viikatteella ja pantiin seipäille. Sitten kuivunut sato ajettiin riiheen ja riihen kupeelle rukiitten puimisen jälkeen puitavaksi puimakoneella. Ensimmäinen puimakone, jonka muistan, tuli Nurmirannasta ja iso liuta kylänmiehiä oli puintipäivinä aina siinä talossa, jossa puinti oli käynnissä. Seuraava puimakone oli Soidinmäessä ja sillä koneella puitiinkin sitten Sormulan riihellä viimeiset puinnit. Muutamana vuonna pellolla kävi leikkuupuimuri, mutta siitä ei enää nostalgisia muistoja jäänyt.

Jonakin vuonna, olisiko ollut 1980-lukua, äiti ja isä puivat riihessä ruista pienen määrän, ihan noin niin kuin näytösluontoisesti. Sen jälkeen riihivanhus on saanut ollakin jos jonkinlaisena varastona. Ikävä kyllä, niin riihi kuin asukkaatkin vanhenevat ja kaipaisivat silloin tällöin huoltoa. Riihenkorjaajaa ei ole vielä ilmaantunut, joten saattaa olla, että sen vuodet ovat varsin vähissä.

Riihi on nähnyt, kuullut ja kokenut varmasti paljon, mutta se vaikenee ja pitää tarinat omana tietonaan. Sen nurkilla kasvavat punaherukkapensaat saattavat kenties kuulla harmaiden, jäkälöityneiden seinien kuiskauksia, mutta nekin vain punertavat poskensa ja vaikenevat.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti