Mittumaarin viettoa

Nyt seuraa muisteloita ja nykypäivää mummon juhannuksista elämän eri vuosilta.
Siihen aikaan, kun mummo oli vielä lapsi, oli Sormulan tuvan lattialla kerros koivun ja haavan lehtiä juhannuksena. Serkkutytön kanssa maattiin siskonpedillä tuvan lattialla ja yön tunteina taiteltiin haavan lehtiä littanaksi ja pureskeltiin niihin hampailla kuvioita. Sitten ne taas avattiin ja ihailtiin, miten erilaisia kuvioita oli syntynyt. Ja olihan niitä. Haavanlehtiin kuviot jäi hyvin näkyviin, koivun lehtiin ei. Tämä on empiiristä tutkimustietoa.

Isän kanssa haettiin metsästä pieniä koivuja ja isoja pihlajanoksia sisälle ja niillä koristeltiin koko huusholli. Tuoksui ihan juhannukselta. Nyt mummoiso väittää, että sisälle ei sitten tuoda yhtään koivua ja muutakaan puuta, kun hän ei halua siivota sitä kuivien lehtien ja oksien määrää juhannuksen jälkeen. Valittikohan se mummoiso silloin viisikymmentä vuotta sitten? En muista.

Ovien pielissä ulkona oli aina isot koivut ja pihakoivussa minulla oli kiikku (suomeksi keinu). Toisen serkkutyön kanssa siinä yhtenä juhannusaattona keinuttiin vuorotellen ja kun serkkutyttö otti vauhtia, niin minä näin, miten hänen uusien kesäkenkiensä pohjat oli ihan eriväriset. Kyllä me sitä siinä ihmeteltiin. Päällyspuoli oli ihan samanlainen, mutta toisen kengän pohja oli ruskea ja toisen vaalea. No, ei se tahtia haitannut. Ja mitenpä sitä aattoiltana olisi kenkiä vaihtamaan lähtenyt. Vaikka oli heillä auto, sininen kuplavolkkari.

Siitäpä muistui mieleen, että serkkupojat lähtivät sillä kuplalla hakemaan lähteestä vettä ja ajelivat tietä pitkin lähteen lähelle. Kuskipoika pisti avaimet paidan rintataskuun ja kumartui ottamaan sangolla lähteestä vettä. No, lähde oli mutapohjainen ja kohtalaisen iso. Oli siinä sellainen puupuite kuitenkin, jonka yksi hirsi oli hieman pullistunut lähteeseen päin. Kas, siihenpä hirren päälle oli jääneet kuplan avaimet nätisti, kun rintataskusta tipahtivat. Pieniä hikipisaroita poika pyyhki otsaltaan, mutta vedenhakureissu onnistui ja juhannuskahveet saatiin keitetyksi oikein lähdeveteen.

Kokko oli aina pihahaassa, jossa se on joka juhannus edelleen. Tosin sitä hakaa ja karjaa haassa ei enää ole ja ihan alkuperäinen kokkopaikka on metsittynyt. Joinakin kaukaisina vuosina kylän väkeä kerääntyi runsaastikin aholle kokkoa polttelemaan ja juttuhan siellä luisti. Isä ja joku muukin soitteli kitaraa ja keskikesän juhlan tunnelma jäi hyvin ainutlaatuisena mieleen.

Nuorena nukuimme aitassa serkkutytön kanssa ja hän tapasi meillä eräänä juhannusaattona pojan. Yhdessä värkättiin kirje tuolle nuorelle miehelle ja paljon supsuteltiin hajuvettä kirjeeseen! Niin sitten kävi, että he ovat vieläkin naimisissa ja - lähestyvät eläkeikää!

Sitten oli vuosia, jolloin kokot mummolle paloivat ihan muualla ja juhannukseen kuului muuta, kuin kukkien keräilyä.

Elämä kuljetti aikansa maailman turuilla ja sitten koitti juhannushäät. Tuosta juhannuksesta on nyt aikaa 32 vuotta. Rakkauslupaus on kantanut tähän saakka ja toivottavasti kantaa vielä pitkään edelleenkin.

Juhannuksiin on kuulunut viime vuosina monia asioita, haikeutta, surua menetyksistä ja iloa uudesta elämästä. Isän kitara ei soi enää, moni juhannuksen viettäjä ei enää tule Sormulaan, mutta on ilmestynyt uusia, ihania ihmisiä. Tänäkin juhannuksena on kaksi uutta mittumaarin viettäjää suvussa. Pieniä, ihania, kirkassilmäisiä, elämään astuneita, jotka vaeltavat sukunsa mailla etsien omaa polkuaan.

Olen maininnut muutaman kerran isäni. Hän oli maanviljelijä, pakosta, mutta sielultaan taiteilija. Tässä blogini lukijoille hänen joskus 1950-luvulla kirjoittamansa runo Mittumaarin aikaan. Onnellista Mittumaaria kaikille toivottelee lämmöllä Sormulan mummo.

MITTUMAARIN AIKAAN

Tuulien leppeät liepeet maaemon uumien yli.
Kiihkeät kimmelvanat vie yli välkkyvän veen.
Pihkalta lemuaa korpien avara syli,
vaarojen sinisten uni keinussa autereen.
Koivikkolehtojen kasteenviileä tuoksu.
Taivaalla pilvivuonien valkea juoksu
käy leikiten.

Pihlajan kukkiva kerma. Vihreä sametti pellon.
Lehviä pielissä pirtin ja porraspuun.
Savuja saunan. Kalketta karjankellon.
Hyräily hilpeä laulun, kun suvien kuun
juhla käy vieraaksi arjen ahertajalle
askelin nöyrin ken käy, pihakoivujen alle
kuin unohtuen.

Tuokio yötöntä yötä. Haaveiden haurasta unta.
Suven maljassa ilon vaahtoa kuplivaa,
kenties kipua kaipuun. Tuomenkukkien lunta.
Loimoa juhlatulten hetkihin haipuvaa.
Lintujen lauluvuo. Valon tuhlaava yltäkyllä.
Suven siunaava siipi maan multien yllä,
ja sydämen.