Yhdessäolon jälkeen

Haikeana katson

hangelle jääneitä pieniä jalanjälkiä

pöydän kulmalle unohtunutta autoa

sängyn päällä lojuvia kirjoja

ja kuulen korvissani

mummo tule jo

ukki keitetäänkö kahvit

mummo katso

ukki mennäänkö.

Miten olenkaan kiitollinen

saadessani jakaa

palan elämää

kasvun ihmettä

vilpitöntä rakkautta

heidän kanssaan.

Kuutamossa

Yön tumma sini syttyy

taivaan kattoon

ja iltaan viihtyy melu päivien.

Varjojen nauhat sointuu

hankimattoon.

Kuun lukki kultainen

oksille puiden verkkojansa kutoo.

Ja verkkaan putoo

hiutale lumen jalohelmen lailla

korusta kuutamon.

Yön juhla on,

hiljaisuus soiva,

sointuja ei vailla

päivien arjen mailla,

kun sadun liekki

meitä koskettaa.

On, tunnen sen,

taas tästä saakka,

helpompi kantaa 

arjen raskas taakka.

  



Runon on kirjoittanut isäni Veikko Saastamoinen 1950-luvulla.

Kuutamohiihtämässä

Kun illansuussa herää pikku ettoneilta kuun kurkistaessa suoraan makuuhuoneeseen, niin ei siinä voi kuin hiljakseen nousta ikkunan ääreen ja tuijottaa tuota ihmeellisen kaunista helmikuun illan maisemaa. Ensin lähtee meistä toinen - se urheilullisempi - ulos suksille, ja pikku hiljaa minä hitaampana teen seuraa.

Autotallin nurkalta sujahdan ladulle, sille omalle, jonka on pikku lenkiksi pelloille hurauttanut ystävällinen naapuri kylälatua ajaessaan. En lakkaa koskaan ihmettelemästä tätä kimaltelevaa hangenpintaa, joka säihkyy edessäni otsalampun valossa sekä kuun hohtaessa kiteisiin. Naapurin koira haukahtaa pari kertaa. Ikävissään varmaan, kun ikkunoista ei näy valoa. Siitä tiedän, että iltavuoroissa ovat, töitä tekemässä. Mietin kulunutta päivää kiireineen, töineen, haasteineen ja kaikkea sitä, mitä ei ehtinyt, vaikka piti. Nyt nautin vain tästä kauneudesta ja siitä, että ei ole laturaivoa, ei vihaisia liikkujia edessä tai takana. Sopuisasti annan latua toiselle suksijalle ja katselen äitini tuvan ikkunasta loistavaa lämmintä valoa mielessä vanhan koululaulun sanat ”Minä hiihtelen hankia hiljakseen…”

Sellaista täällä, maalla. Miksi en viihtyisi? Viihtyisitköhän sinäkin?

Otsalamppuhiihtäjä ja kuu.

 

Joulunajan elementtitalo

Sormulan mummo päätti koota elementtitalon. Vieläpä ruotsalaisen. Sellaisen, joka sopii myös pienelle allergiselle miehelle. Ensin hän joutui tietysti tekemään pohjarakenteen. Kovasti mummo yritti onnistua, että mummolaan saapuvat pienet apurit voivat huolehtia talon ulkoisesta olemuksesta.

Ehei, ei se ole Älvsbyhys vaan onneksi on Annas pepperkakshus!

 

Mummo teki pohjarakenteen ja ukki auttoi elementtien pystytyksessä. Se olikin tarkkaa hommaa! Sitten ukki ja mummo jättivät talon saumaukset kovettumaan yön yli ja odottamaan pieniä näppäriä apureita. 

Ja siinäpä talo nyt on! Luovasti ja modernisti toteutettu. Sosiaalinen mediakin oli kovasti innoissaan tästä uudentyyppisestä rakennustyylistä. Odotettiin tupaantuliaisia ja oltiin jopa valmiita tähän muuttamaan.

Omistajat toimivat talon suhteen parhaaksi katsomallaan tavalla uuden vuoden koittaessa.

Missä on perheenpään puhelin?

Aamuisin on yleensä kiire. Töihin lähtiessä meistä kumpainenkin ottaa omat tarvittavat tavaransa, kuten puhelimet ja avaimet nyt ainakin.

Perheenpään puhelinta ei vain aamulla löytynyt. Otin siihen puhelun ja jossain tuntui pärisevän, kaiketi vasemmalla. Etsittiin, mutta ei löytynyt. Soitin uudelleen ja pärinä kuului, meni vastaajaan, etsittiin, mutta ei vain löytynyt. Soitin aina vain ja ehdittiin siinä jo sänkykin purkaa, jopa kahteen kertaan, jos sinne olisi taskusta pudonnut, mutta ei löydy. Ja aina pärinä kuului jostain ikään kuin vasemmalta. Sitten väitin, että kun puoliso kävi autotallissa, niin sinne on tippunut. Ei voi kuulemma seinän takaa kuulua. Sitten sanoin sen kuuluvan patiolta, jos on lumia siellä työnnellyt. No ei ole aamulla työnnellyt. Eikä varsinkaan patiolla, eikä se sieltäkään voi kuulua.

Lopulta mystiseltä tuntuvan ongelman ratkaisi puhelimen omistaja. Käveli viereeni ja sanoi puhelimensa olevan minun liivini taskussa. No siellähän se! Eikä edes tuo iso liivintasku hälyttänyt! Ei niin, kun oli omistajalta unohtunut puhelin äänettömälle ja vain se tärinä vähän ärisi – siellä vasemmalla!

En minä tahallaan!

Ehdittiin vielä ajoissa töihinkin, mutta harvinaisen huvittuneessa mielentilassa!

Mummolla on iso peppu

Tapahtui uudenvuodenpäivänä 2017 Sormulan mummolassa.

Olin pukemassa vaatehuoneessamme ja noin neljä ja puolivuotias lapsenlapseni seurasi tarkasti toimiani. Sanoin hänelle, että kappas, kun farkkujen sauma on ratkennut ja arvelin, että taitaa mummo olla liian lihava. Tyttönen tuumasi, että kyllä sinulla mummo on melko iso peppu. Totesin, että mummon pitäisi varmaan laihduttaa. Pieni nainen kysyi, kuinka se laihduttaminen tapahtuu. Vastasin, että syömällä terveellisesti ja vähemmän, liikkumalla ja jumppaamalla. Tyttönen pyörähti ympäri ja lähti kävelemään. Mennessään tokaisi, että liian paljon tehtävää yhdelle iltapäivälle! Minä pidättelin naurua ja arvelin hänelle, että näin se on.

Kuinka oikeassa pieni nainen olikaan – on siinä - hurjan paljon tehtävää!

Maaginen maisema

Paistaa kuu

tummentuu

varjot puiden

pellon reunaan.

Hankeen valkeaan

peilaa tähdet taivaan.

Hohde maaginen

on yllä peltojen.

Ihan hämmästellen

ihailen nyt tuota

ympäröivää maisemaani

joulukuista.

Muistaa mieli monet sadut,

salaisuudet joulun ajan.

Kuka piirtäneekään rajan

todelle ja tarinoille.

Vaikka reunaan pellon

varjot kuvastuu,

aina kimaltavat tähdet,

aina paistaa kuu.

Superkuun aikaan 12.12.2016