Ihmisiä suvipäivänä - tutun tuntemattoman kohtaaminen

Rakas puolisoni on kotoisin Koillismaalta, Taivalkoskelta, sieltäpä juuri, Päätalon Kallen pitäjästä – kysytte kumminkin. Ja joo, tiedämme Kummun Patruunan talon, on käyty, oltu siellä ja saunottukin, kun tämän elämänkumppanini sisko asui siinä vuosia perheineen. Ja kyllä, Kallioniemikin on nähty. Ja Jalavan kauppa.

Minä astuin koillismaalaisiin kuvioihin vuonna 1977, kun vierailin ensi kertaa tulevan puolisoni kotona. Appivanhempieni eläessä kävimme usean kerran vuodessa Taivalkoskella, mutta heidän poismenonsa jälkeen käynnit harvenivat, vaikka sukua siellä toki edelleen onkin. Tänä kesänä teimme sukulaisvierailun ja vieläpä Päätalopäivien aikana. Osallistuimme muutamiin tapahtumiin ja katsoimme pari näytelmää, joista etenkin Kalle Päätalon elämän vaiheista kertova näytelmä oli meidän makuumme. Pientä Kallea näyttelevä poika oli - näin mummoihmisen näkökulmasta - oikein loistava näyttelijän alku ja torilla tavatessamme kiittelimmekin häntä suorituksestaan.

Lauantaina ohjelmassa oli Lukijatapaaminen Jokijärvellä Päätalon synnyinseuduilla. Tilaisuus houkutti hyvien luennoitsijoidensa takia ja minulle avautui tilaisuuden myötä uusi Kalle Päätalo. Häpeä tunnustaa, mutta Päätalon tuotanto on Susipari-näytelmää lukuun ottamatta minulle aika vierasta.

Menimme istumaan Lukijatapahtumassa - joka oli samalla pääjuhla - puolisoni ja kälyni kanssa ehkä kolmanteen tai neljänteen riviin. Edessämme oli varattuja paikkoja. Pian paikalle kävelee hyvin tutunoloinen nainen ja olin tunnistavani hänet kirjastotoimenjohtajakollegaksi eteläisestä Suomesta. Nainen pysähtyi, katsoi minua ja minä totesin, että sinä täällä! Voi, kun kiva nähdä! Hän sanoi samoin, ja sitten halasimme. Peräännyin hieman ja katsoin tarkemmin. Tuota – oletkos sinä Annastina? Nainen vastasi ja sanoi, että en, minä olen tämän kunnanjohtaja Kaisu Lehtinen-Nevalainen. Etkö sinä olekaan Marjo? Johon minä puolestani en ole, vaan Sirpa Tyni Keiteleeltä! Ja sitten ihmettelimme ja nauroimme! Ja juttelimme ja tulimme tutuiksi. Miten voi kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä sekoittaa samalla sekunnilla toisensa ihan toisiin ihmisiin.

Tauolla kaivelin kännykkäni Facebookin kätköistä kuvia, jotka olivat kollegastani. Menin ja näytin kuvia kunnanjohtajan pienelle tytölle ja kysyin, kuka mahtaa kuvissa olla. Tyttö vastasi heti reippaasti, että äiti! En minä siis kovin väärässä ollut.

Teinpä itseni heti halauksessa tutuksi kunnanjohtajalle, mutta kysymättä jäi, kuka oli tuo kaksoisolentoni Marjo! Tälle tapaukselle ovat naureskelleet sukulaiset siellä Koillismaalla ja täällä kotopuolessa myös ystävät. Sattuuhan sitä elämässä – etenkin Sormulan mummolle!