Hetki

HETKI

Kuu paistaa öiseen kämppään,
pullea ja hymyilevä
kuin mustanpörssin kauppamatkustaja.
Öljylyhdyn punertava liekki
häilyy kuin nuoren tytön tunteet
ja sammuu lopulta
kuin kapakan kantavieras.
Suutelen sakariinin makuista tyttöä sängyssä,
joka on heikkorakenteinen
kuin sota-ajan avioliitto
ja särkyy viimein
kuin unelmani
miljonäärin tyttärestä.
Tupakkani on sosialisoitu
ja loppuneet
kuin hyvä tahto ihmisten keskuudesta.
Naapurisängyssä kuume kohoaa
kuin elinkustannusindeksi
ja toisessa sängyssä
intohimon sihisevä liekki
loiskuu kuin revontulet
Lapin yössä.
Kellon käynti on epävarmaa
kuin tikkuviinan
vähittäiskauppiaalla
ja kuun paiste kulkee äänettömästi
pitkin seinän viertä
kuin murtovaras.
Viimein saapuu uni
hitaasti kuin pikajuna
Helsingin asemalle.
Kaikki nukkuvat
kuin tyhmät neitsyet –
ylkää odottaessaan.
Hiivin pois
kuin valoisa ajatus pessimistin päästä.
Kuu nauraa keljua nauruaan. 

Veikko Saastamoinen maaliskuussa 1947

Selasin isäni runoja. Tällainen tunnelma on ollut maaliskuussa 1947! Ajankuvaako?