Kun lauantaiaamuna havahtuu kännykän herätykseen, niin ihan ensimmäiseksi ei tule hip hei -olo. Herätys tarkoittaa sitä, että on lähdettävä töihin. Kummasti sitä vain käynnistyy, laittautuu työkuntoon ja suuntaa auton kohti maalikylää. Hiljainen on raitti, mutta muutama aamuvirkku on jo kuitenkin liikenteessä.
Kirjastokin on hiljainen. Aamurutiinit sujuvat helposti, postit paikoilleen, tietokoneet auki, palautuslaatikko tyhjäksi, valot joka huoneeseen ja kävijälaskurin töpseli seinään. Sitten vain ovet auki asiakkaiden tulla.
Lauantai työvuorossa on toisaalta mukava olla. Puhelimet eivät soi paljon, kun muut työpaikat ovat yleisesti ottaen kiinni, muuta henkilökuntaa ei ole, joten kommunikaatiotakaan ei synny, eli voi keskittyä ihan omiin tekemisiin. Asiakkaita käy vielä näin syksyllä rauhalliseen tahtiin, kun kelien puolesta voi olla ulkona ja kenties jopa tehdä pihatöitä ja olla mökillä. Liekö sitten jotkut matkustaneet Kuopion uuteen Matkuksen kauppakeskukseen.
Käyn läpi kevään uutuuskirjojen luetteloita ja merkitsen ostettavia. Se tuntuu osin rutiinilta, mutta joidenkin kohdalla valinta on vaikeaa. Koskaan ei voi tietää, jos joku ensimmäisen teoksensa julkaisseen kirjailijan kirja nouseekin bestselleriksi. Onneksi voi aina paikkailla myöhemmin puutteita. Nuori asiakas näkee suosikkikirjailijansa teoksen mainoksen ja innostuu. Lupaan, että kirja on keväällä saatavana heti ilmestyttyään. Nämä innostujat lämmittävät kirjastotädin mieltä.
Toinen asiakas kertoo, että hän ei koskaan tule lukusaliin ennen puoltapäivää, kun aamuisin lehdet ovat niin varattuja. Tämäkin kommentti on toisaalta mukava kuulla, koska se kertoo lukusalin tärkeydestä kuntalaisille. Asiakkaat ovat löytäneet heille tarkoitetun paikan. Valvontakaan ei ole toistaiseksi muodostunut ongelmaksi, koska kameravalvonta on käytössä. Voimme omilta tietokoneiltamme tarkkailla tilannetta lukusalissa, vaikka emme itse näkösällä olekaan. Samoin voimme tutkia tilanteita tarvittaessa myöhemminkin tallenteiden perusteella.
Sulkemisaikana teen taas rutiinit ja suljen ovet. Viimeinen silmäys, että kaikki on kunnossa ja voin lähteä kotia kohti. Ajelen hiljalleen harmaassa, kosteassa säässä. Matkani varrella huomaan ensimmäiseksi rikotun vanhan Volvon Nesteen parkissa. Taasko, välähtää harmistuminen mielessäni. Miksihän joidenkin elämä on noin rikki, että se johtaa tällaisiin juttuihin. Toivoisi, että kaikilla olisi elämä edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Olisi luotettavia läheisiä, ymmärrystä ja tukea silloin, kun arki käy huonoilla kierroksilla.
Katulampun varrella istuu kaksi varista, joista oitis tulee runo vanhoista variksista mieleen. Ne näyttävät tosi sopuisilta siinä vierekkäin samoin kuin ikääntyneempi pariskunta, jotka kävelevät kevyenliikenteen väylällä mies hieman edellä ja nainen aavistuksen perässä, sillä lailla vähän toisessa kohtaa, ei ihan peräkkäin. Levollisesti hekin askeltavat lauantaikävelyllään. Mihinpä se kiire heilläkään, ehkä, vaikka mistäpä sitä tietää, toisten kiireitä.
Lossisaaren remonttipaikalla on isoja koneita ja pari junttaajaakin, jotka ilmeisesti iskevät tolppia syvään sillan rakenteiksi. Vaikka tähän upoaa rahaa, niin silti asia on todella hyvä. Turvallisuus lisääntyy huomattavasti remontin seurauksena.
Tiellä on liikkeessä myös useita koiriensa ulkoiluttajia ja monenlaista menopeliä. Kuopat Viinikkalan tiessä tuntuvat vain lisääntyneen ja sateet heikentävät tilannetta näillä sorateillä koko ajan. Mielessä käy viikon poliittiset keskustelut teiden kunnossapidosta. Mitenhän kävisi, jos isot päättäjät joutuisivat ajelemaan näitä meidänkin teitä jatkuvasti. Muuttuisikohan mielet ollenkaan?
Radiossa soi "Ohikiitävää" ja ajattelen, että niinhän se on. Tässä minäkin tarkkailen tutun kylän elämää ohi ajaessani ja huomioiden monta asiaa auton ikkunasta. Nytkin, vaikka on harmaa ja suimuinen sää, niin kynnettyjen peltojen kohdalla huomaan ajattelevani jo kevättä ja sitä, miten viljelijät muokkaavat peltojaan ja miten tuonnekin pellon vakoon on kätketty uuden kevään alku. Samoin se kevät on jo ummullaan tien vieren pajupuskien silmuissa, jotka vain lepäävät kylmän talven ajan. Elämämme menee omaa tahtiaan ja lopulta kaikki on ohikiitävää. Ilot ja surut, myös ne huikeat onnen hetket ja viiltävät kivut, joita jokaisella on jossain elämänsä vaiheessa. Kun muistaisi, että tämä hetki on tärkeä tässä ja nyt, läheiset, ystävät, kaikki, niin kuin ne tämän päiväiset asiakkaatkin, jotka jokainen rakentavat omalta osaltaan elämäämme.
Käännän auton tutusta risteyksestä kotitielle ja siellä minut haukutaankin iloisesti vastaanotetuksi. Vanha Lilli-koiramme on tarkkailemassa pihaliikennettä ja isäntäänsä, joka juuri lopettelee ruohonleikkuuta. Niin, siis marraskuun lopussa leikataan ruoho ja samalla silppuuntuvat syksyn lehdet maan ravinnoksi.
Tupaan astuessa odottaa työpöydällä äidin leipoma lämmin leipä. Kahvit vain tippumaan ja ansaitulle iltapäiväkahville elämän kumppanin kanssa tuoreesta leivästä nautiskellen. Ei tämä lauantai ole ollenkaan hullumpi työpäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti