Kuutamohiihtämässä

Kun illansuussa herää pikku ettoneilta kuun kurkistaessa suoraan makuuhuoneeseen, niin ei siinä voi kuin hiljakseen nousta ikkunan ääreen ja tuijottaa tuota ihmeellisen kaunista helmikuun illan maisemaa. Ensin lähtee meistä toinen - se urheilullisempi - ulos suksille, ja pikku hiljaa minä hitaampana teen seuraa.

Autotallin nurkalta sujahdan ladulle, sille omalle, jonka on pikku lenkiksi pelloille hurauttanut ystävällinen naapuri kylälatua ajaessaan. En lakkaa koskaan ihmettelemästä tätä kimaltelevaa hangenpintaa, joka säihkyy edessäni otsalampun valossa sekä kuun hohtaessa kiteisiin. Naapurin koira haukahtaa pari kertaa. Ikävissään varmaan, kun ikkunoista ei näy valoa. Siitä tiedän, että iltavuoroissa ovat, töitä tekemässä. Mietin kulunutta päivää kiireineen, töineen, haasteineen ja kaikkea sitä, mitä ei ehtinyt, vaikka piti. Nyt nautin vain tästä kauneudesta ja siitä, että ei ole laturaivoa, ei vihaisia liikkujia edessä tai takana. Sopuisasti annan latua toiselle suksijalle ja katselen äitini tuvan ikkunasta loistavaa lämmintä valoa mielessä vanhan koululaulun sanat ”Minä hiihtelen hankia hiljakseen…”

Sellaista täällä, maalla. Miksi en viihtyisi? Viihtyisitköhän sinäkin?

Otsalamppuhiihtäjä ja kuu.