Kellarin katolta mäkeä laskiessa saattavat alushousut osua naulankantaan!

Mummo alkoi muistella omia lapsuusmuistojaan pukeutumisen tiimoilta, kun ihasteli lasten lasten vaatteita. Pehmeistä ja lämpimistä ulkovatteista mummon mieleen tuli omat sarkahousut, joita joutui yhtenä talvena pitämään, kun sellaisia sai kylän kaupoista. Ne olivat pystyraidalliset ja vihreän eri sävyjä vaihteli raidoituksessa. Karkeat olivat ja hiertivätkin reisissä, kun alla oli vain sukat, jotka kiinnitettiin liiveihin sukkanauhoilla ja napeilla. Liivit olivat kuin aluspaita, mutta niissä oli kahdet klipsit, joihin kiinnitettiin kuminauha. Kuminauhassa oli nappikolot ja sukissa oli vastaavasti napit, jotka laitettiin sen nappikolon läpi. Sukkaa kohti oli kaksi nauhaa ja kyllähän ne sukat pysyivät ylhäällä, jos napit eivät irronneet. Myöhemmin tuli sitten oikeat soljet, joissa oli pidikkeet jo valmiina. Joskus ihan pienenä joutui pitämään äidin tai mummon kutomia oikeita villasukkia. Ne pistelivät ja jaloissa oli kutinaa, mutta kukaan ei sille asialle mitään voinut, kun tyyli oli kaikilla sama. Eikä kukaan puhunut villa-allergiasta!

Kouluvuosina mummo sai sitten yhtenä syyskesänä oikeat kaupan villahousut! Ne olivat mustapunaiset ja niissä oli pieni kapea musta pitsi lahkeensuussa. Lahjetta riitti noin kymmenisen senttiä reittä alaspäin. Ne oli hienot! Sitä ennen talvella oli vaaleanpunaisten trikoisten alushousujen päälle vedetty yhtä lyhyet raappahousut. Nekin vaaleanpunaiset ja kuminauhat lahkeensuissa. Niissä oli nukka sisäpinnalla ja ne lämmittivät peppua, mutta reisille saakka nekään eivät ylettäneet ja usein reiden yläosa oli aivan paljaana sukan ja housun välissä. Kylmää siis oli ja sukkahousujen tultua markkinoille oli jo paljon lämpimämmät sääret koulumatkalla. Sukkahousuja sai kahta väriä eli tummansinisiä ja ruskeita.

Koulun pihalla leikkiessä sattui monenmoista, kuten pienille koululaisille on maailman sivu sattunut. Yhtenä syksynä Viinikkalan koulussa ollessamme saimme päähämme, että kellarin katolta saa hyvät mäet. Laskimme riemuissamme, kunnes opettaja teki leikistä lopun. Sitä ennen kuitenkin sattui mummolle hassu ja nolokin tapaus. Kellarin kattopellit oli kiinnitetty nauloilla ja kuinkas ollakaan, mummon alushousut tarttuivat kiinni naulankantaan. Niin vain kävi, että housut repesivät pepun kohdalta ja iltapäivä piti kulkea hyvin pystyasennossa, ettei kukaan huomaisi mekon alla olevaa palkeenkieltä ja sieltä vilahtelevaa paljasta peppua.

Alaluokilla olessani kaikilla tytöillä tuli olla essu edessä. Äitini on hyvä ompelija ja teki minulle uuden hienon keltasävyisen essun. Se sai heti huomiota ja taisi pieni ylpeys olla mummon rinnassa, että minullapa on uusi essu. Kuten monesti elämässä, ylpeys käy lankeemuksen edellä - vanhan sananlaskun mukaan - ja essu tarttui pulpetin kulmaan ohikulkiessa ja tietenkin essu repesi. Voi sitä noloutta ja harmia. Illalla kotona sain vielä nuhteita, mutta essu tuli korjatuksi äidin toimesta.

Kerran jos toisenkin sitä joutui ripitetyksi. Uusia vatteita oli vara ostaa harvoin ja kun sellaisia sai, niin olisi pitänyt muistaa olla säästeliäs - myös vaatteiden suhteen. Yhtenä kesänä mummo sai tädiltään uuden hienon punaisen mekon, jossa oli valkoisia pompuloita, Kangas oli muistaakseni pikeetä. Muu väki oli heinäpellolla ja minä tyttö leikin pellon reunamilla ja kiviraunioilla. Löytyi sitten mukavan laakea kivi, jolle mekon helma piti levittää ja istua viereen toiselle kivelle, joka oli kuin sitä varten siihen asetettu. Sitten vain käteen pieni kivi, jolla pystyi hakkaamaan laakeaa kiveä vasten niitä valkoisia pompuloita. Se oli mukava leikki! Se vain ei ollut enää mukavaa, kun äiti oli vihainen nähtyään tuliterän mekon helman täynnä pieniä reikiä! Mitenkäpä pieni tyttö olisi arvannut, että mekko niin mukavasta leikistä piloille menee.

Kansakoulua käytiin Viinikkalan kansakoulussa ja matka kuljettiin polkupyörällä, potkurilla tai suksella, kelin mukaan. Kävellen matka taittui myös hyvin usein. Reppu oli selässä ja siellä voileivät voipaperiin käärittyinä ja vanhassa yskänlääkepullossa oli maitoa. Joskus pullo hajosi ja maito valui reppuun. Lämpimän ruoan sai koululta, jossa keittäjä Tyyne Lammenvaara laittoi ruoan. Koulua oli silloin vielä myös lauantaisin ja se oli marjapuuropäivä.

Keskikouluun mummo sitten siirtyi kansakoulun viidenneltä luokalta. Se oli mukavaa aikaa. Viinikkalan koulussa mummoa kiusattiin ja olo oli monta kertaa hyvin ankea ja surullinen, kun syitä kiusaamiseenkaan ei edes ymmärtänyt. Tuskin aikuiset asiasta edes tiesivät, mutta luulisin nyt, että opettajien se oli pakko huomata. Niistä ajoista ei siten kovin ihanat muistot ole jääneet, mutta keskikouluajat olivatkin sitten ihan toinen juttu!

Mitä näki pieni mies?

 

Sormulan mummolassa joulua viettettiin osin perinteisin menoin ja osin uusin kujein. Uutta tuovat pienet ihmistaimet ja heidän touhunsa mummon ja ukin kanssa. Joulupäivänä ruokavahvuus oli peräti kaksitoista henkilöä ja se on melkoinen joukko se. Osa aterioi ihan omia eväitään ja hyvinpä näytti maistuvan. Jos ei lusikalla tai haarukalla ehdi, niin sormet - tai koko käden - voi ottaa avuksi. Ja kun syöttötuolin vierellä vahtii pari innokasta nelijalkaista, niin pöydän aluskin tulee putsatuksi ihan noin vain. Eikö olekin kätevää? Tosin mummon lattiarätti tuntuu liikkuvan sen jälkeen hyvin liukkaalla pinnalla, kun lattialla on sekä lapsosen että koiran kuolaa! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti ja ulkona vauhtia piti lisäksi ajoittain pari uljasta shäferiä, joita ei saakaan mennä ihan noin vain taputtelemaan ja ruokkimaan. Heillä on vain yksi isäntä.

Tapaninpäivänä lähti kahden pienen äiti hiihtelemään pihaladulle ja muu väki vietti aikaansa sisällä kinkkua ja herkkuja sulatellen. Ikkunasta nähtiin, miten suksi luisti hyvin ja näytettiinpä hieman yli yksivuotiaalle miehenalullekin, kuinka reippaasti äiti hiihtää. Poika katsoi äitinsä menoa hetken ja tuumasi "OHO" jatkaen sitten omia touhujaan. Siinäpä porukalla ihmeteltiin, mitä halusi pieni mies ytimekkäällä kommentillaan ilmaista.

Tapaninpäivän iltana, kun muut olivat hiihtelemässä ja muissa ulkotöissä mummo tuli sisälle jo äsken mainitun tyttärenpojan kanssa. Riisuttuaan ulkovaatteet pieni mies käveli posket punaisina ukin ja mummon makkariin, jossa sängyn päällä voi lukea kirja-aarteita, kuten Puppea. Huone oli muuten pimeä, mutta ulkoa näkyi terassinvalo ja pieni poika seisoi kauan hiljaa ikkunan edessä tuijottaen taivaalle. Mummo otti pojan syliin ja istui hänen kanssaan vaieten sängyn laidalle. Yhdessä siinä katseltiin, kuinka pimeältä taivaalta tipahteli rauhalliseen tahtiin todella suuria valkoisia lumihiutaleita, joihin ulkovalo loi oman mystisen tunnelmansa. Mummo kertoi sitten, mitä ulkona oikein tapahtuu ja miksi näin on. Mummon mieleen tuli, että ihan tällaista näkyä ei poika kotipihassaan kaupungissa ehkä voi kokeakaan, kun valoja on kuitenkin joka puolella ja täyttä pimeyttä ei siten ole. Nyt oli vain pimeä metsänreuna ja iltataivas valon kajossa.

Mummo ajatteli, miten onnekas on, kun voi kokea näitä hetkiä lasten lasten kanssa. Pienet kädet kiertyivät kaulalle ja hatun alla pörröttynyt tukka painui poskea vasten. Mummo on miettinyt monta kertaa, mitä lapsen mieleen jää näistä kokemuksista ukin ja mummon luona. Mitä pienessä päässä pyörii ja mihin suuntaan kehitys lähtee kulkemaan. Voiko sitä kehityksen pyörää oikeasti ohjata ja kuka voi? Ainakin pieni etusormi nousee jo reippaasti pystyyn, kun ukki tai mummo kieltää jostakin ja sanoo "so so" kohottaen etusormeaan. Sitten pyörii pieni pää ja useimmiten askeleet onneksi johtavat pois kielletyltä alueelta.

Niin, nämä hyvät hetket antavat mummolle paljon - ja ukille, tietää mummo - jospa myös näille pienille taapertajille ja nopsajaloille mummolan tuvassa ja tanhuvilla.

Tuvassa tuoksuu ruisleipä

Niin siinä vain kävi, että mummo osasi vielä tehdä oikeaa ruisleipää. Mummoison avustuksella. Mummo sai tarkat ohjeet ja valvonnan, kuinka eri vaiheissa tulee toimia.

Ensin eilen iltapäivällä mummo laitteli käden lämpöisen veden ikivanhaan leipäkorvoon, jossa on valmiina seinämillä ja pohjassa jäänteitä edellisestä leivänteosta. Korvon taikinaiset seinämät ovat kylläkin kuivuneet liinan alla, mutta sinne juureen aines liukenee ja antaa sen perinteisen maun myös tehtävälle leivälle. Tuo korvo on ollut Sormulassa niin kauan kuin mummo muistaa ja jo ennen sitä. Se on kulunut ja osin palanutkin, mutta uuttakaan ei ole tullut hankituksi ja tulisikohan siinä samanmakuista leipää?

Lämpimään veteen mummo sekoitteli hiivan ja riihiruisjauhoja sekä Koutajärven Jääskeläisten luomujauhoja ikivanhalla iso-ukin tekemällä hierimellä. Se on puusta tehty ja siinä on pitkä puinen varsi ja ikään kuin sormia, jotka muodostuvat puun oksista. Taikinan juuresta tuli paksu vellimäinen seos ja se jäi uunin kupeeseen liinan alle muhimaan. Uteliaana mummo kävi aina välillä sekoittelemassa ja haistelemassa juuren hapanta tuoksua. Se jotenkin tuo niin turvallisen ja kotoisen olon tuo leivänteon tuoksu. Sen tuoksun tunnistaa heti avatessaan ulkoa-ovea sisälle tullessaan. Lapsena mummo aina pisti myös sormensa korvoon ja siinä pienen sormen päässä tuli aina mukavasti suuhun taikinajuurta. Paljon sitä ei voinut maistaakaan, koska maha saattoi tulla kipeäksi.

Illalla ennen nukkumaan menoaan mummo lisäili vielä karkeaa suolaa ja jauhoja. Siinäpä taikina muhi sitten aamuun saakka uunin kupeessa lämpimässä liinan alla. Lieköhän hyvä haltija tai tonttu käynyt kurkistelemassa taikinan kehittymistä yön aikana? Uunin lämpiämisen aikana mummo alusti taikinan eli teki siitä tosi jämäkkää ja muotoili lopulta sen keoksi korvon pohjalle. Keon päälle mummo ripsautti ohuelti jauhoja ja teki ristinmerkin taikinahuippuun. Näin ennen neuvottiin siunaamaan leipä. Toinen merkitys ristinmerkillä on, että viilloista näkee, onko leipä riittävästi kohonnut.

Sillä välin tuvan uuni oli lämmennyt ja hiilet vedetty pois arinalta. Oli aika tehdä leivät kohoamaan, mutta mummollepa tuli muita töitä. Mummoiso tuli hätiin ja leipoi taikinan leiviksi leivinlaudalle. Hän painoi jokaisen leivän päälle sormilla jäljen, jonka kadottua leipä on valmis paistettavaksi. Kun leivät olivat kohonneet liinan alla tarpeeksi mummo pisteli ne hammastikulla ja taputteli niitä vielä hieman leipälapion päällä ja laittoi uuniin.

Puolen tunnin jälkeen mummo vaihtoi leipien paikkaa, että paistuisivat tasaisesti, kun vanha uuni ei ole joka paikasta tasalämpöinen. Kun tunti oli kulunut hän kopsautti leivän pohjaan ja silloin kuului kumeahko ääni. Siitä tietää, että leipä on valmis eli kypsä. Niin mummo otti leipälapiolla leivät pois uunista ja laittoi ne leivinlaudalle liinan alle jäähtymään. Kun leivät olivat riittävästi jäähtyneet, mummo puhdisti niiden pohjista harjalla jauhot pois ja laitteli pusseihin. Korvo kulki pihan yli mummoison ruokakomeroon ja peiteltiin liinalla odottelemaan seuraavaa leiväntekopäivää.

Niin tuli kuusi maukasta ruisleipää valmiiksi. Nyt tuoksuu ja varmaan maistuukin! Mitähän jos mummo laittaisi muutaman leivän joulupukin pussiin...

... jahah ja joku nappasi joukosta jo yhden. Maukkaita hetkiä syöjille :)

Tavallisen harmaa lauantai

Kun lauantaiaamuna havahtuu kännykän herätykseen, niin ihan ensimmäiseksi ei tule hip hei -olo. Herätys tarkoittaa sitä, että on lähdettävä töihin. Kummasti sitä vain käynnistyy, laittautuu työkuntoon ja suuntaa auton kohti maalikylää. Hiljainen on raitti, mutta muutama aamuvirkku on jo kuitenkin liikenteessä.

Kirjastokin on hiljainen. Aamurutiinit sujuvat helposti, postit paikoilleen, tietokoneet auki, palautuslaatikko tyhjäksi, valot joka huoneeseen ja kävijälaskurin töpseli seinään. Sitten vain ovet auki asiakkaiden tulla.

Lauantai työvuorossa on toisaalta mukava olla. Puhelimet eivät soi paljon, kun muut työpaikat ovat yleisesti ottaen kiinni, muuta henkilökuntaa ei ole, joten kommunikaatiotakaan ei synny, eli voi keskittyä ihan omiin tekemisiin. Asiakkaita käy vielä näin syksyllä rauhalliseen tahtiin, kun kelien puolesta voi olla ulkona ja kenties jopa tehdä pihatöitä ja olla mökillä. Liekö sitten jotkut matkustaneet Kuopion uuteen Matkuksen kauppakeskukseen.

Käyn läpi kevään uutuuskirjojen luetteloita ja merkitsen ostettavia. Se tuntuu osin rutiinilta, mutta joidenkin kohdalla valinta on vaikeaa. Koskaan ei voi tietää, jos joku ensimmäisen teoksensa julkaisseen kirjailijan kirja nouseekin bestselleriksi. Onneksi voi aina paikkailla myöhemmin puutteita. Nuori asiakas näkee suosikkikirjailijansa teoksen mainoksen ja innostuu. Lupaan, että kirja on keväällä saatavana heti ilmestyttyään. Nämä innostujat lämmittävät kirjastotädin mieltä.

Toinen asiakas kertoo, että hän ei koskaan tule lukusaliin ennen puoltapäivää, kun aamuisin lehdet ovat niin varattuja. Tämäkin kommentti on toisaalta mukava kuulla, koska se kertoo lukusalin tärkeydestä kuntalaisille. Asiakkaat ovat löytäneet heille tarkoitetun paikan. Valvontakaan ei ole toistaiseksi muodostunut ongelmaksi, koska kameravalvonta on käytössä. Voimme omilta tietokoneiltamme tarkkailla tilannetta lukusalissa, vaikka emme itse näkösällä olekaan. Samoin voimme tutkia tilanteita tarvittaessa myöhemminkin tallenteiden perusteella.

Sulkemisaikana teen taas rutiinit ja suljen ovet. Viimeinen silmäys, että kaikki on kunnossa ja voin lähteä kotia kohti. Ajelen hiljalleen harmaassa, kosteassa säässä. Matkani varrella huomaan ensimmäiseksi rikotun vanhan Volvon Nesteen parkissa. Taasko, välähtää harmistuminen mielessäni. Miksihän joidenkin elämä on noin rikki, että se johtaa tällaisiin juttuihin. Toivoisi, että kaikilla olisi elämä edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Olisi luotettavia läheisiä, ymmärrystä ja tukea silloin, kun arki käy huonoilla kierroksilla.

Katulampun varrella istuu kaksi varista, joista oitis tulee runo vanhoista variksista mieleen. Ne näyttävät tosi sopuisilta siinä vierekkäin samoin kuin ikääntyneempi pariskunta, jotka kävelevät kevyenliikenteen väylällä mies hieman edellä ja nainen aavistuksen perässä, sillä lailla vähän toisessa kohtaa, ei ihan peräkkäin. Levollisesti hekin askeltavat lauantaikävelyllään. Mihinpä se kiire heilläkään, ehkä, vaikka mistäpä sitä tietää, toisten kiireitä.

Lossisaaren remonttipaikalla on isoja koneita ja pari junttaajaakin, jotka ilmeisesti iskevät tolppia syvään sillan rakenteiksi. Vaikka tähän upoaa rahaa, niin silti asia on todella hyvä. Turvallisuus lisääntyy huomattavasti remontin seurauksena.

Tiellä on liikkeessä myös useita koiriensa ulkoiluttajia ja monenlaista menopeliä. Kuopat Viinikkalan tiessä tuntuvat vain lisääntyneen ja sateet heikentävät tilannetta näillä sorateillä koko ajan. Mielessä käy viikon poliittiset keskustelut teiden kunnossapidosta. Mitenhän kävisi, jos isot päättäjät joutuisivat ajelemaan näitä meidänkin teitä jatkuvasti. Muuttuisikohan mielet ollenkaan?

Radiossa soi "Ohikiitävää" ja ajattelen, että niinhän se on. Tässä minäkin tarkkailen tutun kylän elämää ohi ajaessani ja huomioiden monta asiaa auton ikkunasta. Nytkin, vaikka on harmaa ja suimuinen sää, niin kynnettyjen peltojen kohdalla huomaan ajattelevani jo kevättä ja sitä, miten viljelijät muokkaavat peltojaan ja miten tuonnekin pellon vakoon on kätketty uuden kevään alku. Samoin se kevät on jo ummullaan tien vieren pajupuskien silmuissa, jotka vain lepäävät kylmän talven ajan. Elämämme menee omaa tahtiaan ja lopulta kaikki on ohikiitävää. Ilot ja surut, myös ne huikeat onnen hetket ja viiltävät kivut, joita jokaisella on jossain elämänsä vaiheessa. Kun muistaisi, että tämä hetki on tärkeä tässä ja nyt, läheiset, ystävät, kaikki, niin kuin ne tämän päiväiset asiakkaatkin, jotka jokainen rakentavat omalta osaltaan elämäämme.

Käännän auton tutusta risteyksestä kotitielle ja siellä minut haukutaankin iloisesti vastaanotetuksi. Vanha Lilli-koiramme on tarkkailemassa pihaliikennettä ja isäntäänsä, joka juuri lopettelee ruohonleikkuuta. Niin, siis marraskuun lopussa leikataan ruoho ja samalla silppuuntuvat syksyn lehdet maan ravinnoksi.

Tupaan astuessa odottaa työpöydällä äidin leipoma lämmin leipä. Kahvit vain tippumaan ja ansaitulle iltapäiväkahville elämän kumppanin kanssa tuoreesta leivästä nautiskellen. Ei tämä lauantai ole ollenkaan hullumpi työpäivä.

Lumiukon matka Sormulan mummolasta maailmalle

 

Sormulan ukki oli ehtinyt tehdä jo lumitöitä ja pieni lumikasa alkoi muodostua autotallin nurkalle. Siitä kasastapa ukki ja Lapsenlapsi rakensivat syystalven ensimmäisen Lumiukon. Siitä tuli hieno. Mummo toi vielä pihakierroksessa löytyneen Tuulen kuljetteleman tyhjän kukkaruukun päähineeksi ja niin Ukko alkoi vartioida pihapiiriä. Lumiukko ei ollut suuren suuri, mutta terhakkaasti se katseli kivisilmillään ja haisteli käpynenällään.

 

 

 

Uutta lunta sateli hivenen yön seutuun, mutta sitä ennen ilmassa leyhytteli lempeä lauha Tuuli ja se vei mennessään Ukon hatun ja pudotti silmät ja nenän sen jalkojen juureen maahan. Silti Ukko seisoi uskollisesti vartioimassa talon nurkalla omalla paikallaan katsellen samalla tarhassaan askaroivan Lilli-koiran touhuja.

 

 

Ympärillä olevat lumet katosivat pikku hiljaa ja Ukkokin pieneni. Nenä nökötti alakuloisena Ukon jalkojen juurella ja pihan terijoen salavien lehdet tulivat Ukon seuraksi Tuulen kuljettelemana.

 

Lempeä, lauha Tuulenvire kuljeskeli edelleen nurkilla ja houkutteli ohi kulkevista pilvistä Sadetta luokseen. Sade kuuli kutsun ja alkoi ripsahdella Ukon päälle sulattaen sitä lisää ja lisää. Ukko pieneni ja pieneni edelleen, mutta nenä oli uskollisesti sen seurana ja lehdet yrittivät pidätellä kaikkea Ukon ympärillä vielä olevaa lunta sulamasta.

 

Mutta Sade ja lauha Tuuli olivat voimakkaita ja niin Lumiukko oli aloittanut matkansa pois pihapiiristä. Se alkoi imeytyä sateen kastelemaan maahan.

 

Lumiukko alkoi virrata pienten maan alaisten vesipurojen mukana kohti uusia seikkailuja. 

 

Kun Lapsenlapsi tuli uudelleen mummolaan, hän meni Lumiukon luo ja kovasti ihmetteli, minne se on kadonnut...

 

Niinpä ukki alkoi kertoa:
Aluksi Lumiukko matkasi pientä mäkeä alas pieneen vesiojaan. Vesioja valui omaa reittiään alapeltojen välissä kulkevaan isompaan ojaan, jota kutsutaan viemäriksi. Viemärin mukana se vaelsi kohti niittyä ja niityn poikki kulkiessaan se tervehti iloisesti loristen pellon reunalla kasvavia pieniä pajuja ja toivoi niiden keväällä kasvattavan paljon pajunkissoja, joita lapsenlapset tulisivat noutamaan pääsiäispöydän koristeeksi. Samalla se toivoi rentukoiden kukkivan iloisesti lahnankudun aikaan keväällä, jolloin ukki ja mummo kävisivät hakemassa keltaiset kimput mummoisolle ja mummolan terassille.

Hakkionniityllä se kohtasi metsäautotien ojan, jota pitkin sen matka jatkui Aittojokeen. Aittojoki virtasi vuolaana, kun Sade oli kastellut suurin, runsain pisaroin maata koko syksyn. Aittojoki kuljetti Lumiukkoa vauhdikkaammin ja vauhdikkaammin ja pian se saavutti Viinikkalan tien alitse vievän suuren siltarummun. Lumiukko kummasteli vauhtia ja hieman se poukkoilikin virran viemänä, mutta pian se - humpsista vain - pulahti Nilakka-järveen Kiviniemen lahteen.

Siellä Nilakka-järvessä Ukko uiskenteli milloin vauhdikkaamin, milloin rauhallisemmin etelän suuntaan. Lumiukolla riitti ihmettelemistä, kun se kohtasi Vuonamonsalmen siltatyömaan. Se oli kuullutkin Sormulan mummolan nurkalla asustaessaan ihmisten puhuvan kauan odotetusta sillanrakentamisesta ja siitä, että kyllä siinä olisi paljon turvallisempaa kulkea niin lasten kuin aikuistenkin, kun kevyen liikenteen silta olisi valmis. Ukko katseli kiinnostuneena, kun kaivurit ja nosturit ja traktorit ja kuorma-autot työskentelivät. Lapsenlapsi oli kyllä kertonut, miten hyvä kuski ukki oli, kun hän ohitti kaikki kaivurit ja traktorit. Siinä Lumiukko uiskenteli Nilakan laineilla ja ihmetteli näkemäänsä ja kuulemaansa. Taisipa vilkuttaa mennessään vaahtopäisen laineen huipulla jäähyväisiksi Keiteleen kauniille kirkonkylällekin.

Mutta matkan piti jatkua virran viemänä aina vain kauemmas kotinurkilta. Pian järvet saisivat jääpeitteen ja ennen jäitä Ukko halusi matkata yhä kauemmas. Pian edessä näkyivätkin Tervon Lohimaan valot ja sitten oli vuorossa monta kanavaa, joiden läpi Ukko virtaili iloisesti. Kanavien nimet olivat Neituri, Kiesimä, Kerkonkoski ja Kolu. Sen jälkeen vastassa oli Keitele-järvi ja sitä pitkin Ukko ui Päijänne-nimiselle järvelle. Se oli iso järvi! Päijänne-järvestä Suomen pääkaupunkilaiset saavat juomavetensä ja niinpä Ukkomme ui vesijohdossa kohti Helsinkiä.

Aikaa Lumiukon lähdöstä ei vielä ole kulunut kovin kauaa, mutta emme voi tietää, minne Ukon matka jatkuu. Voimme vain arvailla, jatkuuko matka Suomenlahdella Itämerta pitkin Atlantin suureen valtamereen ja sitä tietä todella suuriin seikkaluihin. Meneekö se kenties viettämään jouluaan Havaijille tai Amerikkaan? Me kiitämme Ukkoa vierailusta luonamme ja toivotamme sille nyt vain Merry Christmas and Happy New Year!

 

Kun me vietämme täällä talvea, niin ehkäpä Lumiukko lekottelee meren äärellä auringon lämmössä. Kuinka ollakaan, siinä Ukko alkaa hiljalleen höyrystyä ja kohota sumuisena kohti pilven reunaa. Sinne se asettuu ja tuttu Tuuli tulee kuljettelemaan pilviä pois Atlantin yltä. Ehkäpä Lumiukko saapuu jälleen luoksemme talvipakkasten lauhduttua jonkun sateen mukana lentäen yli suurten vuorten ja merien. Kukapa tietää...

Punaiset herukkapensaat ja muistojen maratonia

Miten ihmisen ajatuksenjuoksu oikein kulkeekaan? Miten se polveilee asiasta toiseen ihan arvaamattomia reittejä ja päätyy lopulta aivan toisiin asioihin kuin mistä alunperin piti olla kyse? Tätä joutuu pohtimaan useinkin, kun ajatus ei pysy siinä, mitä alun alkaen oli ajateltu.

Tämän syksyn aurinkoisena sunnuntaina - joita oli todella harvassa - siivosimme Sormulan mummolan ja mummoison pihaa. Se nyt yleensä tarkoittaa haravointia, puskien leikkaamista ja sen sellaista. Varustukseen kuuluu harava, kottarit, kenties puutarhasakset ja muita tarve-esineitä. Mummolan alue on melkoisen laaja ja vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen, muotoilema.

Silloin tällöin tulee eteen tilanne, että jokin asia on tiensä päässä ja on tehtävä radikaaleja päätöksiä. Nyt oli ikivanhojen punaherukkapensaiden aika jättää pihapiiri ja vanhat asuinsijansa. Ukki otti raivaussahan ja mummo kottarit ja niin asetuttiin herukkapensaiden äärelle. Ukki leikkasi ja mummo kuljetti oksat kottareilla maatumaan läheiseen metsikköön. Oksista leijaili mummon nenään herukoille ominainen vahva tuoksu ja niin mummon ajatus alkoi vaeltaa muistoissa.

Kun mummo oli pieni tyttö, marjapensaat tuntuivat valtavan isoilta ja niiden oksat olivat kesäisin täynnä herkullisia punaisia herukoita. Kesällä olivat kylässä serkut niin Vesannolta kuin kaupungistakin. Me, serkukset, söimme marjoja suoraan puskista, mutta teimme niistä myös survosta sokerin kanssa omiin pikku mukeihimme. Sanoimme sitä syltyksi ja se maistoi erittäin herkulliselta. Silloin myös leikimme kivihippaa, piilosta ja karttusta pihassa sekä keinuimme pihakoivuun laitetussa keinussa.

Keinu oli yksinkertaisesti vain köysi, joka oli kierretty oksaan ja siinä oli päistä lovettu lauta istuimena. Niin, siitä sitten tulee mieleen se kerta, kun koulusta tullessa naapurin tytön kanssa keinuttiin tikkaisiin laitetussa keinussa ja samalla piti pyöriä eli ensin kierrettiin keinua toiseen suuntaan ja sitten "vapautettiin" keinu, jolloin se pyöri nopeasti takaisin. Samalla minua alkoi pyörryttää ja oksensin oitis ne pyörimiset pihamaalle!

Arvasinhan, että ajatus ei pysy kasassa! Siis serkkujen tapaaminen kesäisin oli huippujuttu, koska tapasimme todella harvoin. Meitä oli kaksi tyttöä ja neljä poikaa. Nuo lapsuus- ja nuoruusvuosien yhteiset hetket tulivat mieleen, kun kärräsin herukoita metsään. Muistin myös mummoni, joka piti istumisesta marjapensaiden juurella, ja poimi samalla herukoita talven varalle. Mummo oli minulle tärkeä ihminen siihen saakka, kunnes nukkui pois minun ollessani murrosikäinen.

Isän kanssa kerättiin syksyisin pimeässä illassa sähkölampun valossa jo pakkasen puraisemia makeita marjoja. Niillä sitten herkuteltiin yhdessä tuvan lämmössä. Äiti teki marjoista mehua siivilöiden harson läpi, koska tuolloin meillä ei vielä mehustinta ollut. Eikä ollut lypsykonettakaan, vaan maito siivilöitiin ison siivilän läpi, mutta niistä navettatouhuista toisessa tarinassa.

Niin, siinä niitä pensaita kärrätessä ajatus kulki monien sukupolvien ja muistojen kautta. Pihapiirissämmehän on asuttu kaiketi aina 1500-luvulta asti, joten en voi tietää, miten vanhoja nuo pensaat olivat, joita nyt kuskasin hävitettäväksi ja niiden paikalle jäi vain tyhjä tila.

Tunsin outoa kaipausta ja samalla syyllisyyttä siitä, että hävitämme jotakin, joka on aina kuulunut siihen paikkaan. Oliko meillä oikeus tähän? Sitten ajattelin, että marjapensaat saattavat jatkaa elämäänsä siinä lähimetsikössä, jossa on jo paljon muitakin muistoja. Siellä on mustaherukoita, joita linnut ovat luontaisesti kuljettaneet elimistössään ja luonto sitten auttanut kasvamaan. Siellä on eläinten hautoja ja perennoja, jotka ovat sinne mikä mistäkin syystä levinneet. Saman metsikön reunassa on poltettu kokot, laidunnettu karja ja pomittu mansikat. Siellä on muistoja.

Niin, senkin muistan, että se syltty ja ne marjat eivät maistuneet ollenkaan samalta sen jälkeen, kun serkut olivat lähteneet. Maailman pihamaat kutsuivat serkkujani, mutta kesäisin vietämme toki vielä yhteisiä hetkiä Sormulan pihapiirissä. Yksi meistä ei kuitenkaan ole seurassamme, vaan nauttii nyt Suuren Puutarhurin puutarhasta.

Kulttuurihulinaa ja valoa sateisessa syksyssä

Tänään sen jotenkin oivalsi, että syksy alkaa olla ohi ja tulee talvi. Pohjoisen sukulaiset kertoivat jo sataneen lunta ja säätiedoista voi nähdä, että pakkasen puollellahan ne lämpötilatkin siellä ovat joka aamu. Minä aamuna tahansa täälläkin lähdetään jäisen tien kulkijoiksi ja opetellaan ajelemaan talvikelillä. Yllättääkö talvi tänä syksynä autoilijat jää nähtäväksi.

Keskiviikkona seiskaseiskaa rekan perässä ajellessa rekan editse juoksi kauriin vasa. Se oli sykähdyttävä näky ja ilo pulpahti rinnassa, kun tajusin, että sen elämä oli vain muutamasta sekunnista kiinni, mutta onnekseen se ehti turvaan ainakin tällä kertaa rusentumatta rekan alle.

Työrintamalla tuntuu aina riittävän runsaasti tekemistä. Valojen viikko monine tapahtumineen on tältä syksyltä ohi. Jokaiseen tilaisuuteen riitti onneksi ihmisiä, vaikka kaikkiin olisi enemmänkin mahtunut. Osa ihmisistä ei tuntunut tietävän mitään koko Valojen viikosta, osa on niin kiireisiä monien ohjelmoitujen menojensa kanssa, että eivät ehdi mukaan ja osa ei haluakaan osallistua mihinkään.

Sen ymmärtää, että tekemistä on monilla paljon, työ ja perhe vaativat osansa ja kiireisenä sekä väsyneenä ei enää jaksakaan lähteä mihinkään. Sitä vain ei tahdo ymmärtää, kun sanotaan, että ei tiennyt, ei ole ilmoitettu, yms. Tiedotusta koetetaan ylläpitää kaikin mahdollisin keinoin: kunnan nettisivuilla, paikallislehdessä, muissa alueella ilmestyvissä lehdissä, radiossa, facebookissa ja tolppailmoituksilla. Niin se vain silti on, että nykyihminen ei näe, kuule, lue eikä varsinkaan omaksu saamaansa tietoa - jos ei sitä halua.

Satupäivää vietettiin viikkoa muuta maata aiemmin, mutta sadun lumoa oli ilmassa jälleen. Varsinkin pienten innostuneet ilmeet antavat toimijoille intoa ja voimaa tehdä näitä töitä aina uudelleen ja uudelleen.

Lauantaina koettiin aivan huikeita hetkiä kirjakaupassa ja kirjastossa, jolloin yhdeksän kirjailijaa ja joukko muita taiteilijoita esiintyi yhdessä ja erikseen. Kerrassaan ainutlaatuista meidän kunnassamme on saada kerralla näin monta ammattilaista paikan päälle kuultavaksi, nähtäväksi ja koettavaksi. Läsnäolijat olivat aivan "liekeissä". Jotenkin jäi vain vähän halju olo, että miksihän enempää kuulijakuntaa ei saapunut paikalle. Epäonnistuttiinko taas informoinnissa.

Ei ehkä kuitenkaan kannattaisi masentua, sillä joka kerta on tavoitettu ainakin joitakin ihmisiä ja heille tilaisuudet ovat antaneet sitä jotakin, joka toivottavasti kantaa tässä arjessa, erilaisissa elämän tilanteissa.

Vielä on myös tulossa monta upeaa juttua, kuten Kuopion kaupunginteatterin Rakkaudesta lauluun -konsertti marraskuussa ja Sibelius lukion Joulushow joulukuun alussa. Näitä odotellessa luetaan syksyn uutuuskirjoja - tai klassikoita - ja katsellaan leffoja tai laitetaan musiikkia soimaan ja nautitaan!

Kulttuuripitoista ja voimauttavaa syksyä toivottaa kaikille Sormulan mummo

Mustikan leviäminen taloudessa suhteessa marjan kokoon ja määrään

Oletteko koskaan tutkineet, miten laajan alueen yksi mustikka ehtii huushollissa tahrata lyhyessä ajassa?

Sormulan mummolassa on tehty empiiristä tutkimusta aiheesta jo vuosia ja todettu, että mikäli taloudessa on käytössä yksikin mustikka, sen värjäysteho on uskomattoman suuri. Tässä viime viikollakin jääkaapissa oli yksi pieni (250 g) rasiallinen mustikoita. Rasiaa käytettiin erittäin suurta varovaisuutta noudattaen pöydässä ja rasiasta otettiin mustikoita lusikalla jogurttiin erittäin huolellisesti niin, että lusikasta ei pitänyt pudota yhtään mustikkaa. Sen jälkeen rasia siirrettiin pystyasennossa taas suurta varovaisuutta noudattaen jääkaapin hyllylle vaakatasoon eli kansi oli yläpuolella. Tämä on luotettava näköhavainto. Ukilla on silmälasit. Ja mummolla.

Kuinka siis voi olla mahdollista, että kun ukki käveli keittiössä kohtsillään jääkaapin editse juuri kesällä painepesurilla pesemällään ja terassilla sateisesta säästä huolimatta kuivuneella matolla, niin hänen paljaassa jalkapohjassaan tuntui jotakin kylmää ja kosteaa. Ukilla välähteli jo päässään muutamia pahaenteisiä ajatuksia, mutta kun hän vetreästi käänsi jalkateräänsä ja katsoi alas, niin kuinka ollakaan - jalkapohjassa oli sinisenmusta läikkä ja matolla oli vastaavanlainen läntti. Sillä vasta pestyllä matolla. No ukki jynssäämään jalkapohjaansa, sitten mattoa ja sai jäljen jotakuinkin häivytettyä, kun on kirjava matto ja siinä kaikenlaisia kuvioita, tosin ruskeita, ei sinisiä.

No, mummo kohta meni keittiöön ja silmät sattuivat työpöytään jääkaapin vieressä. Pöydän reunassa oli tummansinipunaista väriä. Tummia tahroja vasta pyyhityllä pöydällä jääkaapin vieressä. Jopas jotakin, pyyhkimisen jälkeen jäljet osoittautuivat mustikaksi. Ja kuten muistetaan, yhtään mustikkaa ei pitänyt tippua rasiasta. Mummo avasi jääkaapin ja katsoi mustikkarasiaa. Tiukasti ja arvioiden. Siellä se oli nätisti hyllyllä, kansi kiinni. Jäljellä oli tosin vieläkin mustikoita.

Mystinen juttu, mutta empiiriset tutkimukset jatkuvat, koska tämä ei siis ole ollenkaan ainutkertainen tapaus, vaan vastaavia on sattunut vuosien varrella useaan kertaan.

Sattui myös eräänä huonona mustikkavuotena Tapaus, joka muistetaan Sormulan suvussa useiden sukupolvien ajan. Mummoiso oli ostanut kalliilla muutaman litran mustikkaa ja tehnyt ihanaa mustikkapiirakkaa kaksi pellillistä. Sitä aitoa pullataikinapohjaista, jossa ristikot risteilevät päällä ja josta hieno mehunoro valuu pitkin sormia, kun vielä lämpimänä palasesta haukkaa.

Niin, pellit oli laitettu jäähtymään halkolaatikon kannelle uunin kupeelle odottamaan, että kahvi valmistuu ja perhe kokoontuu "vanhan tuvan" pöydän äärelle nauttimaan kesän harvinaisesta herkusta. Mummo teki omia touhujaan "uudessa tuvassa" ja säikähti, kun mummoiso tulee kauhistuneena ja lähes kyynelet silmissä suurin piirtein juosten sisälle. Mummo luuli vähintään jonkun kauhean onnettomuuden sattuneen ja - niin - olihan se onnettomuus kohdannutkin mummoisoa.

Tuvan ovi oli ollut ulos asti auki, kuuma kun oli, ja Lilli-koira tuli sisälle. Tuleehan se koira useinkin sisälle, mutta kun juuri silloin Morri-kissa olikin kupillaan ja koira tahtoi myös ja sitten kissa hyppäsi halkolaatikon yli, eli siis mustikkapiirakoiden poikki, kun säikähti ja koira tavoitti kissaa ja siinä mentiin sitten vauhdilla lennättäen tuota kalliisti ostettua mustikkaa kuumasta piirakasta lattialle, jääkaapin oveen, seinälle ja tietenkin myös matolle, kun sitä pitkin oli molempien juostava ja ... siinä vaiheessa mummoiso otti jalat alleen ja pelasti pelliltä puolittain roikkuvat kuumat piirakat takaisin pellille ja hääti vähemmän ystävällisesti rakkaat ihmisten ystävät ulos. Sitten hän kiirehti pihan yli mummon luo.

Sitten päiviteltiin. Sitten siivottiin. Sitten leikattiin kissan ja koiran jäljet pois piirakoista.
Ja - sitten juotiin mustikkapiirakkakahvit ja kyllä oli hyvää!

Kuitenkin edelleen on selvittämättä, miten moneen tahraan riittää yhdestä mustikasta - puhumattakaan koko mustikkapiirakasta!

Päikkärit lehmän kyljessä

Tiedättekö, miten kauniit silmät on lehmällä? Ja tiedättekö, miltä lehmä tuoksuu? Mummo kertoo taas omasta lapsuudestaan lehmien seurassa, kun sisaruksia ei ollut. Vaikka nyt on jo syksyn kuulautta ilmassa ja luonto muuttaa värejään kesän vihreästä ruskan väreihin, niin mummolle tuli ihan kesäiset ajatukset mieleen.

Ennen Sormulassa tehtiin heinää pieniltä, kivisiltä peltotilkuilta. Isä niitti viikatteella, äiti seivästi ja minä sitten haravoin, kun vähänkin kynnelle kykenin. Varjossa heinäseipään suojassa oli iso ruskea, valkokorkkinen kotikaljapullo, josta sitten tauoilla sai ottaa aikuisten kanssa juotavaa.

Heinänsänki pisteli nilkkoihin, vaikka kengät olivatkin jaloissa ja kärpäset ja paarmat parveilivat ahkerasti heinämiesten kimpussa. Välillä isän viikate osui joko ampiaisten tai hiirten pesään. Ampiaispesään osuminen tarkoitti yleensä kovaa juoksua kauemmas, mutta hiiren pesään osuessaan isä vain rauhallisesti polki pesän tuusan nuuskaksi. Tuntui julmalta, kun pesässä saattoi olla poikasia, mutta hiiret tekivät tuhojaan niin pelloilla kuin viljahinkaloissa aitassakin.

Silloin meillä asui myös mummoni Edla, joka piti huolta ruoka- ja kahviajoista. Vieläkin olen kuulevinani, kuinka hän avasi ikkunan aina pellolle päin ja huusi joko KAH! tai SYÖ! ja silloinpa tiedettiin lähteä kotia kohti. En muista, että hän oli koskaan huutanut kokonaisilla sanoilla kahville ja syömään. Tiedä sitten, söikö tuuli aina sanojen loput. Käskyä noudatettiin kuitenkin aina mielellään, ellei ollut joku työ aivan viittä vaille valmis ja se sitten saatettiin loppuun.

Aikuiset pitivät aina ruokalepohetken, jolloin minä menin laitumelle lehmien ja hevosen luo. En osannut pelätä isoja eläimiä ja kaipa nekin olivat niin minuun tottuneet, että ymmärsivät pientä tyttöä. Lehmät makasivat lokoisasti märehtien aholla ja hätistelivät kärpäsiä. Minä menin yleensä aina saman valkoisen lehmän, Kielon, kupeeseen ja olin aivan sen kainalossa pitkälläni. Katselin lehmän kauniita, suuria silmiä ja haistelin sen kylkeä ja silittelin poskia. Lehmä tuoksui hyvälle, ei ollenkaan likaiselle. Muistan sen kielen karkean lipaisun, kun se varmaan omasta puolestaan halusi kiittää silittelystä ja hyväilyistä. Niskakuopan rapsuttelu oli lehmistä myös varsin mieluisaa. Jos lopetin niiden mielestä kesken, ne tökkäsivät turvallaan jatkamaan.

Lehmien mahan alla kulkevat isot suonet. Äitini kertoi niiden olevan suonia, joita pitkin maito menee utareisiin. Niitä suonia pitkin oli mukavaa kuljetella pientä kättä ja sitten kokeilla, miten utareissa oli maitoa. Pääsin kokeilemaan omalta pieneltä jakkaraltani (jakkara oli isän tekemä ja siinä istuinosassa oli kissan naama) myös lypsämistä omaan pieneen sankoon ja se olikin jo isojen naisten työtä! Kauan ei pienet kädet lypsämistä jaksaneet, mutta kokemustahan siinä karttui ja sitten vuosien päästä jouduin muutaman kerran tositoimiinkin.

Ihan pienenä ollessani odottelin äitiä lypsyltä tuvassa vaaleanpunaisen mukini ja kissan kanssa, että sain lypsylämmintä maitoa, jota myös kissa sai oman annoksensa. Viime vuosina ei ole totta vieköön tullut mieleen, että haluaisin juoda lypsylämmintä maitoa!

Hevosen kanssa vietin myös paljon aikaa. Se seisoskeli paljon savusaunan kupeella ja torkkui seisaallaan, kuten hevoset tekevät. Minä leikin sen ympärillä ja kuljin mahan alitse edes takaisin ja rapsuttelin sitä sieltä ja täältä. Olivatkon entisajan kotieläimet jotenkin lempeämpiä kuin nykyisin? Ja uskaltaisinko jättää lapsenlapsiani yksin eläinten laitumelle tai talliin ja navettaan. En taitaisi jättää.

Vasikkakarsina oli hyvin tuttu leikkipaikka ja lampaalle olin syöttänyt lapasenikin. En usko, että ajattelin sillä tavoin saatavan parempaa villaa.

Hevosella kuivuneet heinät ajettiin latoihin, joita oli pitkin pellon reunoja. Ladossa piti aina olla polkemassa heiniä tiukempaan, että niihin mahtui enemmän heiniä. Kauimpana niityllä olevassa ladossa pelkäsin, koska sen hirsien päällä oli aina silloin tällöin sisiliskoja. Niitä kammoan vieläkin!

Meillä ei ollut tuolloin vielä sisäsaunaa tai suihkua, vaan savusauna lämmitettiin muutaman kerran viikossa ja jos ei lämmitetty, niin vietiin lämmintä vettä saunaan ja siellä sitten peseydyttiin hikisen päivän päätteeksi. Näin toimittiin varmaan useimmissa maalaistaloissa viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla.

Vaikka työ oli varmasti vanhemmilleni raskasta, niin jollain tavalla toimeen tultiin. Elannon toivat muutama lehmä, hevonen ja vasikat sekä joskus possu, lampaat ja kanat. Kissa on ollut aina ja ne jos mitkä, ovat arvonsa tuntevia pihapiirin valtiaita!

Niin - lehmän kupeessa on kesähetkiä vietetty, eikä se ollut ollenkaan hassumpaa. Kokeilkaa joskus ja kerätkää aholta myös mansikoita heinään makusteltaviksi! Aitoa, rikasta maalaiselämää - sitä se on.

Metsänreunan mystinen vanhus

Siellä se yhä seisoo niin kuin on seissyt vuosikymmenet, kenties vuosisadat. Harmaana, aina vain huonoryhtisempänä, suupielet hieman raollaan, metsän reunassa, pientareen laidalla katsoen hiljaisena pihapiiriin aivan kuin vartioiden siellä liikkujia. Sellainen on riihivanhus.

Kun mummo oli vielä pieni, serkkupoika, joka oli asunut  Sormulassa ennen mummon syntymää, kertoi, että siellä oli ollut ukkipuolen ruumis säilössä kuolemansa jälkeen. On kai siellä ollut muitakin ruumiita aikojen saatossa. Missäpä sitä muuallakaan entisaikaan, kun kotona aloitetettiin iäisyysmatka. Saunassa ehkä, tai kenties aitassa.

Tuntuu toisaalta kummalliselta ja aavistuksen pelottavalta, että näin on ollut. Pimeän aikaan ei ole kovin paljon innokkaita riihelle menijöitä meidänkään perheessä, vaikka mitäpä sieltä löytyisi. Rauhassa riihivanhus tätä loppuelämäänsä viettää.

Näin elokuussa palautuu mummon mieleen lapsuuden elonkorjuut. Tuoksut ja tapahtumat muistuvat aitoina mieleen, kun syksyn tullessa maanviljelijät työskentelevät pelloillaan ja leikatun viljan omintakeinen raskaan makea tuoksu, vai voisiko sanoa jopa lemu, tulvii nenään. Nämä tuoksut puolestaan avasivat muistojen ketjun entisajan syksyn toimista. Niinpä mummo kertoilee jälleen.

Lapsuudessani Sormulan pelloilla ruis leikattiin sirpillä ja laitettiin lyhteisiin. Kuhilailla lyhteet kuivuivat siihen pisteeseen, että ne laitettiin riihen orsille kuivumaan lisää ja odottelemaan puintia. Lyhteiden laittoa orsille katon rajaan sanottiin ahtamiseksi ja siitä työstä mummo nuorena tyttönä ei oikein piitannut, mutta tehtävähän se oli eikä tuota työtä ollut kuin syksyisin muutaman kerran perätysten. Lyhteisiin meni mukaan kaikenlaista muutakin kuin viljaa eli muun muassa ohdaketta, joka pisteli ilkeästi paljasta käsivarsien ja jalkojen ihoa. Illalla saunassa sitten pisteli vielä enemmän, mutta pian iho rauhoittui ja mieli oli hyvä, kun oli ollut mukana aikuisten töissä.

Riihtä lämmitettiin kivisellä sisään lämpiävällä uunilla tai olisi oikeammin sanoa kiukaalla. Savupiippua ei ollut, mutta riihen sivuseinissä oli pari pientä luukkua ja yksi luukku päädyn yläreunassa, lakeinen, joka voitiin avata ulkoapäin pitkän puisen vartensa avulla. Lämmitysaikana savu nousi tietenkin ylöspäin, mutta tuli avatuista luukuista myös ulos. Riihi lämpeni ja korkealla orsilla olevat lyhteet kuivuivat.

Tässä kohtaa mummon on kerrottava, miten tunnelmallista oli istua isän vieressä riihen lattialla illan hämärässä uunin liekkien loimussa. Peräseinää ei näkynyt, savu leijaili katonrajassa ja riihen takaosasta lyhteiden alta kuului silloin tällöin pientä ropsahtelua. Kysyessäni, mikä tuo aavistuksen pelottava ääni oli, kertoi isäni, että lyhteistä tippuivat kuumuuden takia kaikki pienet öttiäiset, mitä siellä sitten ikinä olikaan. Toki riihen hirret myös rapsahtelivat lämmetessään.

Hiljalleen tulen liekit pienenivät ja alkoi muodostua hehkuva hiillos. Minä istuin lattialla ja katselin, kun isä haki kasvimaalta nauriita ja asetteli ne hiillokseen. Sitten menimme tupaan odottelemaan. Illan pimeydessä menimme takaisin riihelle ja otimme kypsät nauriit jo hiipuneesta hiilloksesta. Ensimmäiset maistiaiset otimme riihellä ja loput veimme sisälle myös äidin ja mummon herkuiksi. Sitten koko perhe nautimme iltapalaksi kypsiä naurispaistikkaita, jotka maistuivat tosi maukkailta.

Kun vilja oli tarpeeksi kuivunut otettiin lyhteet orsilta alas yksitellen, lyötiin nurkkaan, että helpommin irtoavat jyvät tippuivat. Sen jälkeen lyhteet avattiin ja  aseteltiin tiettyyn muotoon riihen lattialle ja puitiin varstoilla. Äiti ja isä löivät varstoilla tasaiseen vuorotahtiin ja taisin pelätä, että jos toisiaan päähän mokomilla kovilla puuaseilla moksauttavat, niin tiedä miten käy. Hyvin kuitenkin kävi ja jyvät laastiin lattialta pois ja nosteltiin puulapiolla "viskuriin eli siivuukonneeseen", jossa jyvät erottuivat vielä akanoista. Jyvät vietiin aittaan hinkaloon ja sieltä sitten aikanaan myllyyn jauhettaviksi ja ravinnoksi. Ruumenet eli jyvistä erottuva roska laitettiin ruumenukseen, josta sitä haettiin esimerkiksi eläimille kuivikkeeksi. Oljet laitettiin kupoihin ja pinottiin latoon myöhemmin käytettäviksi. Mummon lapsuudessa oli vielä olemassa olkipatjoja, joihin saatiin syksyllä uudet oljet.

Uutispuuro ja uutisleipä olivat herkkua, joihin ei nykypäivänä samalla tavoin suhtauduta. Ei ole itsestään selvää, että sato onnistuu eikä sekään, että jauhoista tulee hyvin leipoutuvia. Puolukkahilloon laitettiin sokeria ja ruisjauhoja. Tuota herkkua saattoi tehdä myös talvella, kun jäistä hilloa kaapi isosta puolukkasaavista.

Muu vilja niitettiin viikatteella ja pantiin seipäille. Sitten kuivunut sato ajettiin riiheen ja riihen kupeelle rukiitten puimisen jälkeen puitavaksi puimakoneella. Ensimmäinen puimakone, jonka muistan, tuli Nurmirannasta ja iso liuta kylänmiehiä oli puintipäivinä aina siinä talossa, jossa puinti oli käynnissä. Seuraava puimakone oli Soidinmäessä ja sillä koneella puitiinkin sitten Sormulan riihellä viimeiset puinnit. Muutamana vuonna pellolla kävi leikkuupuimuri, mutta siitä ei enää nostalgisia muistoja jäänyt.

Jonakin vuonna, olisiko ollut 1980-lukua, äiti ja isä puivat riihessä ruista pienen määrän, ihan noin niin kuin näytösluontoisesti. Sen jälkeen riihivanhus on saanut ollakin jos jonkinlaisena varastona. Ikävä kyllä, niin riihi kuin asukkaatkin vanhenevat ja kaipaisivat silloin tällöin huoltoa. Riihenkorjaajaa ei ole vielä ilmaantunut, joten saattaa olla, että sen vuodet ovat varsin vähissä.

Riihi on nähnyt, kuullut ja kokenut varmasti paljon, mutta se vaikenee ja pitää tarinat omana tietonaan. Sen nurkilla kasvavat punaherukkapensaat saattavat kenties kuulla harmaiden, jäkälöityneiden seinien kuiskauksia, mutta nekin vain punertavat poskensa ja vaikenevat.
 

Kieppi kesätiellä

Tässä viikonvaihteen tietämillä mummoiso tuli vaintelemaan mummon tykö, jotta jos pienelle kävelylenkille tässä joudettaisiin. On tuo kävelypuoli jäänyt vähänlaiselle, kun itikkaparvi tahtoo kaveerata oitis, kun pihatielle askeleensa suuntaa. Roskapussi odotti kutenkin sen näköisenä, että olisi jo mieluusti hypännyt tienristeyksessä olevaan säiliöön muiden laistensa seuraksi. Mummopa sujauttaa croksit jalkaan, ottaa roskiksen toiseen käteen, koiran taulutushihnan toiseen ja niin pantiin jalkaa toisen eteen pitkin pihatietä.

Tuumailtiin siinä auringon paisteessa askeltaessa, että päivänkakkaratkin kukkii ja niitä sopisi laitella terassin pöydälle vaasiin, kun sisätiloissa tuppaavat haiskahtelemaan. Vieraitakin tulossa ja onhan se oman väenkin silmään somempaa.

Luontoa katsellessa ja kävellessä miten lie, kun ei mummo huomannut tiellä jo hieman kuivahtanutta lammikkoa. Tiedättehän sellaista vähän vielä kosteaa pientä monttua, jossa on pohjalla lasten mielestä mukavaa lillinkiä, johon aikuiset eivät antaisi taapertaa. No, mummo katseli niitä kedon kukkasia ja piteli koiraa ja roskapussia ja astui siihen lillinkiin. Sen jälkeen on vaikeaa ihan tarkkaan kuvata, mitä oikein tapahtui, mutta joka tapauksessa niin päivänkakkarat, pilvenpulterit, aurinko, maantien hiekka, tienvarren pusikot ja puiden latvat näkyivät yhtäaikaa. Jalat ja kädet ja koko kroppa tekivät sellaisen koreografian, että Jorma Uotinenkin olisi aplodeerannut! Seuraavaksi mummo pötköttikin ihan tuota pikaa siinä hiekkatiellä pää menosuuntaan ja katseli taivaalle. Koiranhihna oli edelleen kädessä, mutta roskapussista ei ollut ihan tarkkaa sijaintia tiedossa.

Pian ilmestyivät mummoison huolestuneet kasvot siihen yläpuolelle ja suu muotoili sanat: Piäsisitköhän ylös, jos auto tulloo, niin jiät alle. Ihan juuri sillä hetkellä ei tullut mieleen sanat, että ei tämä nyt ihan pahinta ruuhka-aekoo taia olla, mutta pittäähän se kohta nousta.

Mummo sitten kokeili kuntoaan, testaili raajojensa liikkuvuutta ja kun melkoisen ehjältä tuntui, niin alkoi hervoton nauru. Siinä makaa mummo keskellä päivää keskellä tietä oikoisenaan ja kikattaa, kun kikatusikäiset pahimmillaan. Loppuihan se nauru lopulta, mummo pyyhki naurunkyyneleet  silmistään, kipusi kapusi pystyyn ja kävi koiran ja mummoison kanssa viemässä roskapussin.
Seuraavana päivänä tuntui keikaus vähän jalkoterässä ja polvessa, mutta kun on riittävästi pehmusteita, niin edes mustelmia ei näkynyt.

Semmoista se on asuminen kesälomalla sadekesällä hiekkatien päässä. Pito ei aina oo ihan kohillaan.

Hallittu kaaos!

Missä vallitsee hallittu kaaos? Se on pesiytynyt tällä viikolla erityisesti mummon työhuoneeseen ja levittäytynyt siihen lähipiiriin. Mummo tuntee olevansa kuin se entisaikojen pilakuvien nainen, jolla on pöytä sekaisin, puhelin korvalla, kynä sauhuaa, tietokone tilttaa kesken kaiken ja tulostin on tukossa. Mistäkö tämä johtuu? Se johtuu sittä, että tällä viikolla on Keitele-päivät ja kaaoksen on kai oltava, että torstaista alkaen voidaan sivusta rauhallisesti katsella, kun muut joko vuorostaan touhuavat tai nauttivat ohjelmista ja kaikenlaisen tekemisestä.

Tänä vuonna Keitele-päivien ohjelmasta tuli mummolle mieleen se karkkifirman slogan "omintakeinen makeinen". Kun emme pysty hankkimaan tänne suuria staroja ja megatähtiä, niin sitten on luotava itse. Se on ohjeeksi ylemmältä taholta kulttuuristrategiaan kirjattu, eikä oikeastaan huonolta tunnukaan, vaikka välillä sitä hieman alemmuudentuntoisena kuljeksii ja silmäilee naapurikuntien ilmoituksia isoista ja kalliista esiintyjistä.

Mutta mietitäänpäs hieman. Kuntalaisten veroeuroja ei kulkeudu kovin isossa määrin muille maille, oman kylän yhdistykset, järjestöt ja kaikenlaiset puulaakit pistävät asioita pyörimään ja tekevät yhdessä monenlaista meininkiä. Siinä heidän kirstunsa karttuu ja toiminta saa lisää puhtia. Ja sitten se paljon puhuttu yhteisöllisyys. Vaikka välillä kehtuuttaakin - ketäpä ei silloin tällöin - niin eikös vain ole mukavaa kokea se onnistumisen ilo, kun yhdessä saatiin aikaiseksi. Ja tulihan siinä sivussa ilahdetuksi muita, kenties omaan porukkaa tuli muutama uusi toimija ja sitä mukaa mahdollisesti uusia ideoita tulevia ajatellen.

Mummo on joskus kuullut meitä keiteleläisiä verrattavan siihen Asterixin pieneen gallialaiskylään, jonka väki ei periksi anna. Ei se huono vertaus ole ollenkaan. Luovaksi kunnaksikin meidän kuntamme on joskus nimetty ja yrittäjäystävälliseksi. Ja yhteen hiileen on puhallettu kauan ja taisi Osmo Kärkkäinen ensimmäisenä kunnanjohtajana olla itse pääpuhaltaja aikoinaan. Ei nuo kyllä huonohenkisiä nämä toisetkaan kunnanjohtajat ole olleet ja heidän apupuhaltajinaan on aina ollut yksituumainen luottamusmiesten joukko. Ainahan sitä pitää asioista keskustella ja asioiden monia puolia pohdiskella, mutta loppupeleissä ollaan kuitenkin yhdessä hyvän kunnan puolesta.

Että muistakaatten tulla Keitele-päiville. Mummo koettaa panna tiiminsä kanssa sen hallitun kaaoksen siihen mennessä joltiseenkin ortninkiin.

Mittumaarin viettoa

Nyt seuraa muisteloita ja nykypäivää mummon juhannuksista elämän eri vuosilta.
Siihen aikaan, kun mummo oli vielä lapsi, oli Sormulan tuvan lattialla kerros koivun ja haavan lehtiä juhannuksena. Serkkutytön kanssa maattiin siskonpedillä tuvan lattialla ja yön tunteina taiteltiin haavan lehtiä littanaksi ja pureskeltiin niihin hampailla kuvioita. Sitten ne taas avattiin ja ihailtiin, miten erilaisia kuvioita oli syntynyt. Ja olihan niitä. Haavanlehtiin kuviot jäi hyvin näkyviin, koivun lehtiin ei. Tämä on empiiristä tutkimustietoa.

Isän kanssa haettiin metsästä pieniä koivuja ja isoja pihlajanoksia sisälle ja niillä koristeltiin koko huusholli. Tuoksui ihan juhannukselta. Nyt mummoiso väittää, että sisälle ei sitten tuoda yhtään koivua ja muutakaan puuta, kun hän ei halua siivota sitä kuivien lehtien ja oksien määrää juhannuksen jälkeen. Valittikohan se mummoiso silloin viisikymmentä vuotta sitten? En muista.

Ovien pielissä ulkona oli aina isot koivut ja pihakoivussa minulla oli kiikku (suomeksi keinu). Toisen serkkutyön kanssa siinä yhtenä juhannusaattona keinuttiin vuorotellen ja kun serkkutyttö otti vauhtia, niin minä näin, miten hänen uusien kesäkenkiensä pohjat oli ihan eriväriset. Kyllä me sitä siinä ihmeteltiin. Päällyspuoli oli ihan samanlainen, mutta toisen kengän pohja oli ruskea ja toisen vaalea. No, ei se tahtia haitannut. Ja mitenpä sitä aattoiltana olisi kenkiä vaihtamaan lähtenyt. Vaikka oli heillä auto, sininen kuplavolkkari.

Siitäpä muistui mieleen, että serkkupojat lähtivät sillä kuplalla hakemaan lähteestä vettä ja ajelivat tietä pitkin lähteen lähelle. Kuskipoika pisti avaimet paidan rintataskuun ja kumartui ottamaan sangolla lähteestä vettä. No, lähde oli mutapohjainen ja kohtalaisen iso. Oli siinä sellainen puupuite kuitenkin, jonka yksi hirsi oli hieman pullistunut lähteeseen päin. Kas, siihenpä hirren päälle oli jääneet kuplan avaimet nätisti, kun rintataskusta tipahtivat. Pieniä hikipisaroita poika pyyhki otsaltaan, mutta vedenhakureissu onnistui ja juhannuskahveet saatiin keitetyksi oikein lähdeveteen.

Kokko oli aina pihahaassa, jossa se on joka juhannus edelleen. Tosin sitä hakaa ja karjaa haassa ei enää ole ja ihan alkuperäinen kokkopaikka on metsittynyt. Joinakin kaukaisina vuosina kylän väkeä kerääntyi runsaastikin aholle kokkoa polttelemaan ja juttuhan siellä luisti. Isä ja joku muukin soitteli kitaraa ja keskikesän juhlan tunnelma jäi hyvin ainutlaatuisena mieleen.

Nuorena nukuimme aitassa serkkutytön kanssa ja hän tapasi meillä eräänä juhannusaattona pojan. Yhdessä värkättiin kirje tuolle nuorelle miehelle ja paljon supsuteltiin hajuvettä kirjeeseen! Niin sitten kävi, että he ovat vieläkin naimisissa ja - lähestyvät eläkeikää!

Sitten oli vuosia, jolloin kokot mummolle paloivat ihan muualla ja juhannukseen kuului muuta, kuin kukkien keräilyä.

Elämä kuljetti aikansa maailman turuilla ja sitten koitti juhannushäät. Tuosta juhannuksesta on nyt aikaa 32 vuotta. Rakkauslupaus on kantanut tähän saakka ja toivottavasti kantaa vielä pitkään edelleenkin.

Juhannuksiin on kuulunut viime vuosina monia asioita, haikeutta, surua menetyksistä ja iloa uudesta elämästä. Isän kitara ei soi enää, moni juhannuksen viettäjä ei enää tule Sormulaan, mutta on ilmestynyt uusia, ihania ihmisiä. Tänäkin juhannuksena on kaksi uutta mittumaarin viettäjää suvussa. Pieniä, ihania, kirkassilmäisiä, elämään astuneita, jotka vaeltavat sukunsa mailla etsien omaa polkuaan.

Olen maininnut muutaman kerran isäni. Hän oli maanviljelijä, pakosta, mutta sielultaan taiteilija. Tässä blogini lukijoille hänen joskus 1950-luvulla kirjoittamansa runo Mittumaarin aikaan. Onnellista Mittumaaria kaikille toivottelee lämmöllä Sormulan mummo.

MITTUMAARIN AIKAAN

Tuulien leppeät liepeet maaemon uumien yli.
Kiihkeät kimmelvanat vie yli välkkyvän veen.
Pihkalta lemuaa korpien avara syli,
vaarojen sinisten uni keinussa autereen.
Koivikkolehtojen kasteenviileä tuoksu.
Taivaalla pilvivuonien valkea juoksu
käy leikiten.

Pihlajan kukkiva kerma. Vihreä sametti pellon.
Lehviä pielissä pirtin ja porraspuun.
Savuja saunan. Kalketta karjankellon.
Hyräily hilpeä laulun, kun suvien kuun
juhla käy vieraaksi arjen ahertajalle
askelin nöyrin ken käy, pihakoivujen alle
kuin unohtuen.

Tuokio yötöntä yötä. Haaveiden haurasta unta.
Suven maljassa ilon vaahtoa kuplivaa,
kenties kipua kaipuun. Tuomenkukkien lunta.
Loimoa juhlatulten hetkihin haipuvaa.
Lintujen lauluvuo. Valon tuhlaava yltäkyllä.
Suven siunaava siipi maan multien yllä,
ja sydämen.

Torin laidalla Benkkua tapaamassa

Kansanedustaja Ben Zyskowicz vieraili tänään Pielavedellä. Mummokin oli tänään töissä Pielaveden kirjastossa. Laskuja piti taas maksella ja siitä huomasi, miten uusia aineistoja on tullut hankituksi asiakkaiden iloksi ja kenties jopa joidenkin harmitukseksi, kun eihän sitä koskaan kaikkien makuja voi niin tarkkaan tietää. Eikä sitä voi tilatessaankaan aina sisältöjä arvata, kun monta kertaa hankitaan vähän niin kuin sika säkissä. Ei ole meillä isoja kirjakauppoja näillä seuduin, että voisi mennä ihan tuosta vaan selailemaan ja arvioimaan, että tuota ne meidän asiakkaat ihan varmasti tarvitsevat.

Olin minä kotvan siellä hyllyillä myös poistamassa vanhentunutta ja huonolaatuista aineistoa. Piti miettiä tuota ajan kulua, kuten että koska ne alvit tuli ja milloinkas se kirjanpitolainsäädäntö viimeksi muuttui, että osaisin poimia vanhentuneen tiedon pois ihmisiä harhauttamasta. Sitten niitä kirjoja osan jo koneen kautta rekisteristä poistelin ja sienikirjan kohdalla piti ihan pysähtyä miettimään. Eihän sitä vanhentunutta sienikirjaa voi laittaa alkuunkaan poistomyyntiin. Joku vielä ostaa kirjan itselleen, menee metsään ja poimii juuri sen sienen, joka menneinä vuosina oli vielä hyvä kauppasieni, mutta sittemmin on todettu myrkylliseksi. Poimii, ryöppää ja laittaa ruoaksi, jota sitten puolisonsa ja mahdollisesti lastensa kanssa syö hyvällä ruokahalulla. Ja sitten, sairastuu tai kuolla kupsahtaa eikä edes ehdi Kysterin, perusterveydenhuollon kuntayhtymän Nilakan palveluyksikön Keiteleen poliklinikan päivystykseen. Siinä sitten ollaan kirjastossa vastuussa tapahtuneesta. Mitenhän lie noidenkin kaikenmaailman laskenta ja verotusoppaiden laita. Kuka siitä vastaa, jos ihminen ilmoittaa tulonsa ja menonsa ihan väärin kirjastosta hankkimansa vanhan kirjan perusteella. Nyt on kyllä ruvettava miettimään vakavasti tätä poistokirjojen myyntiä ettei kirjasto toiminnallaan hankaluukisa ihmisille aiheuttaisi.

Niin, mummon piti siis kertoa siitä, että tapasimme Benin kanssa torilla. Siis työpäivän jälkeen. Ben tarjosi karkinkin ja väitti, että siitä ei kokoomuslaisuus tartu. Uskoiskohan tuota, kun otin karkin ja tervehdin ja hetken juttelin, niin yllättävän monesta asiasta oltiin ihan samaa mieltä. Miten siinä niin kävi? Ja kun pyysin, että eivät meitä noin vain lakkauttaisi tai liittäisi mihinkään isoon, eivätkä etenkään kirjastoja hävittäisi, niin sanoi ymmärtävänsä lähipalvelujen merkityksen ja ihan silmiin katsoi ja tuntui luotettavalta mieheltä. Oli jopa perillä Nilakan kuntien yhteisistä meiningeistä eikä sitä ollenkaan rutannut romukoppaan, vaan liekö ajatellut, että mekin täällä jotakin kehittelemme, vaikka vastaan joissakin asioissa hangoitellaankin.

Siinä sitten Keiteleelle päin ajellessa pohdiskelin, miten paljon nuo kaupungeissa asustavat edustajamme ymmärtävät meidän pienehköjen kuntien asukkaita. Kuinka monella lie kokemusta pienessä kylässä palveluista matkojen päässä asumisesta? Ja he päättävät meitä koskevista asioista.

Mummo vain toivoo, että palvelut säilyisivät koko maassa - myös pienissä taajamissa - ja kaikilla olisi hyvä peruselämä. Poliisisedät ja -täditkin voisivat olla lähiseuduilla ja että heitä olisi niin paljon, että ihmiset tuntisivat olonsa turvalliseksi. Ja että niille ihmisille, joilla on jostain syystä paha olla, olisi saatavana tukea ja apua ja turvallisuutta ja kavereita. Ja pienille ihmisille äitien ja isien lisäksi mummoja ja ukkeja, jotka lähtisivät vaikka kalaan ja metsää tutkimaan ja kukkia keräämään ja mansikoita poimimaan... ja sitten kasvaisi tasapainoisia ihmisiä eikä olisi niin paljon pahaa oloa. Sitä mummo olisi myös tahtonut Benkulle sanoa, mutta ei kaikkea ehtinyt. Ehkä joku muu sanoo jonakin päivänä.

Kaikkea hyvää teille toivoo lämmöllä Sormulan mummo!

Onkeli - on keli!

Niin se loppui SoMe-koulutus ja bloggailu jäi unholaan piiiitkääksi ajaksi. Monta aihetta kirjoitelmiin on toki mielessä pyörähtänyt, mutta eipä ole koneen ääreen ehtinyt istahtaa tai siis suomeksi sanottuna ei ole saanut aikaiseksi.

Yksi aihe bloggailuun olisi ollut taannoin kevättalvella tämä arjen semiotiikka eli sanojen merkitysten pähkäily. Olin hiihtelemässä pihaladulla, kun Elämäni Valo huuteli pihan toiselta puolelta, jotta "hyväonkeli"! No en minä mikään Onkeli ole ja miten niin hyvä! Reetta on Onkeli ja se on kirjailija ja tuli heti mieleen ja mitä se mies minua nyt siihen rinnastaa. Tuli sitten siinä hiihdellessä tuumailtua, että jos se kuitenkin tarkoitti, että hyvä on keli eli kylläpä suksi luistaa. Sitä se on Suomen kieli ja merkitykset. Ja sitä, miten me asioita kulloinkin haluamme kuulla.

Viikonloppuaamuisin tulee loikoltua Elämäni Valon ja aamulehden kanssa sängyssä jotensakin rauhallisesti ilman turhia hötkyilyjä. Radio on yleensä auki ja siinä sitten puolella korvalla, tai joskus jopa toisella, tulee kuunneltua päivän uutisantia. Uutistoimittaja luki uutisia ja kertoi jossain junan ajaneen pahan kolarin ja matkustajien "lentäneen" ulos vaunuista. Paikalle oli "lentänyt" myös maan pääministeri, joka antoi täyden tukensa tapahtuneen johdosta. Siis hetkinen, ketkä ja kuka lensivät ja mihin? Siinäpä taas sanojen merkitystä sai hetken pähkäillä, vaikka asia oli toki surullinen. Mielikuvat vain alkoivat muotoutua varmaan aivan väärällä tavalla pääkopassa.

Kylläpä kesä tuli mummon pihapiiriin sukkelaan, vaikka kaikki huokailevat, miten kesä tulee hitaasti ja kyllä on kylmää ollut. En ole ehtinyt pihaa haravoimaan, kun ruoho jo peittää armeliaasti pikku roskat ja nehän vain lannoittavat maata. Elämäni Valo siellä jo ruohonleikkuriin on ehtinyt öljyt vaihdella ja ajellakin jokusen kerran voikukkia kumoon. Ne kun nostavat oitis reippaasti päänsä, kun leikkurin terä on ne ohittanut. On ne nöyriä kasveja eli taipuvat vaan eivät taitu! Kukkapenkkiä kävin kitkemässä yhtenä iltana ainakin kasikymmentä senttiä ja siihen se kuokkakin sitten jäi. Ystävä kävi kylässä, katseli penkkiä ikkunasta ja tuumasi, että kun tuosta ei voi enää edes sanoa, että olisi aloittamista vaille valmis. Semmoinen ystävä mulla!

Kevät on saanut eläintenkin kinttuihin ja siipiin vipinää. Pellon pientareilla on liikkunut jos jonkinmoista eläjää. Yhtenäkin iltana samassa peltojen risteyksessä ehti illan mittaan vierailla  kurki, supikoira, haukka ja kettu. Olisivatko kenties jahdanneet yhtä ja samaa saalista, joka mahdollisesti asusti peltojen välissä virtaavassa ojassa. Siinä me terassilta ihmeitä tuijoteltiin, vihelleltiin ja aplodeerattiin. Kyllä tämä maaseudun luonto tarjoilee meille mielenkiintoisia tapahtumia. Eikä maksa paljon!

Lisenssin hakumatka

Savusauna tuomen kukkien aikaan.

Testi jonka tekijä on Sirpa Tyni on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia 1.0 Suomi lisenssillä.

Lisenssien käytön opettelussa auttoi paljon Tarmo Toikkasen hyvä esitys lisenssoinnista. Esityksen jälkeen lisenssi haettiin ylläolevasta linkistä. Valinta kohdistui tähän siksi, että se suojaa tekijää.

Älypäässä pelikoukussa

Menipä mummo sitten pelien lumottuun maailmaan. Tekisi mieli todeta Mertarannan sanoin, että taivas varjele, mitä sieltä tulee! No tulihan sieltä monenlaisia pelejä ja kirjautumisiakin olisi pitänyt tehdä sinne ja tänne. Yhteen jo kirjauduinkin, mutta sitten tuli ilmoitus, että siellä on ruuhkaa eikä saa olla turhan hätäinen. Mummot ei ehdi turhia odotella, joten siirryin seuraavaan kohteeseen, kun Kalpan pelikin menisi telkussa ja sitä pitäisi seurata Elämäni Valon seurassa. Jännät paikat muuten sielläkin pelissä, kun maalivahdinkin suotta pistivät pelikieltoon tälle illalle. Hetken kyllä tässä ruhkassa ajattelin, että nyt siellä kaikki 23 asiaa -koulutuksen viimetipan pelailijat yrittää kirjautua kanssani yhtäaikaa!

No, menin sitten Älypään sivuille ja pelasin puutarha-aiheista peliä. Alkuun meni hyvin ja maalaispuutarhurin itsetuntoni kohosi kohomistaan, mutta sitten tuli virhearviointi ja puks poks pelistä pois. No siellä oli palkki, että voi yrittää uudelleen ja mummohan yritti. Yritti monta kertaa ja välillä meni melko pitkällekin. Oli pakko jo vaihtaa peliä ja arvelin savon murretta osaavani melkoisen hyvin. Ja eikun pelaamaan! Ihan kummallisia ja outoja sanoja olivat peliin laittaneet. Ei Savossa noin puhuta! Oikein meni moni ja väärinkin meni välillä - ja taas uutta peliä kehiin! Kollega oli älynnyt, että voi jäädä koukkuun ja onneksi oli siitä varoitellut blogissaan. Sittenpä pakotin sulkemaan viheliäset pelit ja keskityin kommentoimaan pelaamista tässä ja nyt. Aika kyllä kuluu ja kaipa niissä tietämyskin kasvaa, jos jotakin mieleensä painaa.

On mummo pelannut aiemminkin. Kun Commodore 64 tuli perheeseen kahdeksankymmentäluvulla, niin lasten mentyä nukkumaan oli SuperMario ja Tetris kovia sanoja. Näyttönä oli vanha telkkari takkahuoneen pöydällä ja kovat kisat tuli Elämäni Valon kanssa kisattua - enkä minä ihan joka kerta hävinnyt. Saatoinpa voittaa ainakin kerran :)

Podcasteja metsällä eli musiikkia ja ääntä etsimässä

Podcastit ovat tulleet mummon elämään pikkuhiljaa hiipien erilaisten sattumusten kautta. Muutaman kerran hyvä radio- tai tv-ohjelma on jäänyt huomaamatta ja kun sitten kuulee tällaisesta "oharista", niin voi käydä etsiskelemässä asioita eri sivustoilta. Yle Areena on kaiketi tutuin, mutta myös esimerkiksi Radio Suomipopin kanavaa on tullut kuunnelluksi. Yleltähän löytyvät sekä radion että television ohjelmat.

Viime syksynä oli hauskaa kuunnella tutun poliisikoiran tempauksesta Suomipopin podcastissa, jossa "Vainu" löysi keskiyön aikaan ensin kolaroineen rattijuopon kengän, sitten toisen kengän ja lopulta kenkien omistajan.

Samoin on mielenkiintoista kuunnella ja katsella tuttujen esiintymistä radion tai television kanavilla eri yhteyksissä. Useilla kuuntelukerroilla löytää asioista aina erilaisia näkökulmia, joita ei yhdellä pikaisella kuulemalla tai näkemällä ehdi rekisteröidä tv-ruudusta tai radiosta.

Todeta voi, että kyllä mummokin näistä uusista asioista on ihan mielissään - kun vain oppisi aina hyödyntämään kaikkia uusia tarjolla olevia mahdollisuuksia.

Virkistystä ja oppia pilke silmäkulmassa

Sattuipa tänään, että Keiteleen ja Pielaveden kirjastoihmiset pakkautuivat pariin autoon, jättivät kirjastot omiin oloihinsa ja lähtivät virkistys- ja opintomatkalle. Ensimmäinen pysähdys oli Maaningan kirjastolla, jossa ihailimme kaunista, valoisaa ja niin siistiä kirjastoa. Kävi jo ihan mielessä, että oiskoon nuo ihan meitä varten siivonneet, mutta näytti niin joka paikka olevan kohillaan, että kai heillä on jo perustilanne noin hyvä.

Nähtiin me siellä monia hyviä asioita, joita voisi toteuttaa meidänkin taloissa. Kurkisteltiin joka huoneeseen ja ihailtiin taidetta ja kukkia, jotka toivat mukavasti lisää viihtyvyyttä. Tietysti saimme kahvit ihan tuoreen vehnäsen kanssa ja jatkoimme matkaa Kuopioon Isä Camilloon. Tämä oli matkamme virkistysosa. Virkistyimme hyvällä ruoalla ja omasta mielestäni se sipulikeitto oli kyllä huippuhyvää. Sitten olikin vuorossa koulutusosio Kuopion kirjastossa.

Iltapäivän ajan nautimme Ismo Apellin hyvästä esiintymistaidosta. Hän toi eteemme suuren joukon erilaisia ihmistyyppejä, joita kohtaamme asiakaspalvelutilanteissa. Eipä sitä arjessa tule kehonkieltäkään aina niin tarkkaan ajatelleeksi, vaikka itsestään selviltä monet asiat tuntuivatkin, kun ne meille sanottiin tai näyteltiin.

Apell kertoi myös naisten ja miesten aivojen eroista, joille emme mahda mitään ja siitä, kuinka naisen ja miehen välinen kommunikaatio toimii esim. pitkässä avioliitossa. Sanojahan siinä ei juuri tarvita. Elämäni Valokin väittää aina minusta asioita, joita en taatusti ole ääneen sanonut, ehkä vasta hieman mielessäni kaavaillut... Kai meidät sitten on jo laskettava pitkän tien kulkijoiksi tässä hektisessä maailmassa.

Tuossapa sitten olen noita asioita mielessäni iltapuhteen pyöritellyt. Monia sattumuksia tämän kirjastourani varrella on asiakkaiden kanssa sattunut. Yksi kasvatustilanne on jäänyt mieleen, kun koulupojalla oli hattu oppitunnilla päässä, kuten heillä nykyisin usein on, mutta sanoin silti, että paleltaako päätä. Samalla huomasin, kuinka vanha herrasmies asetteli karvahattuaan kainaloonsa. Jostain syystä minulla tuli juuri sillä hetkellä asiaa toimiston puolelle.

Käväisin ulkona kolailemassa hieman ja hyvin luisti potkukelkkakin pihatiellä. Kurvissa oli mennä jo penkkaan, niin kuin auto eilen seiskaseiskatiellä. Muistelin myös muuatta kollegaa, joka innoissaan laski potkurilla mäkeä, tuli mutka ja hän meni helmat hulmuten penkan yli ja ensimmäinen liike oli - tietysti - pikainen nousu takaisin tielle, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja vilkaisu, ettei vain kukaan nähnyt. Niinhän sitä tulee toimia :)

Eiköhän kelkkailla ja hiihdellä, kun kelit vielä sallii. Siinä kai sitä tulee tarpeellista virkistystä, että jaksamme hoidella asiakaspalvelussa monenmoiset asiakkaat.

DigiDigi

Olipa hyvä juttu, kun oli tämä Ystävänpäivä! Tuli tämä tehtävä tehdyksi ja samalla lopulta yksi toinenkin juttu.

Kaikkihan siis alkoi siitä Tuurin reissusta, kun naisporukalla joulun alla päätettiin lähteä Tuuriin. Ei me sitä Keskistä haikailtu, mutta muuten vaan uteliaisuuttamme liikekannalle siihen suuntaan startattiin.

Saatiin hotellihuoneet ja ihailtiin kalliin näköisiä kultakoristeisia vessan nuppeja ja hanoja. Suihkussa käyntikin tuntui ihan lähes kuninkaalliselta ja huoneetkin niin fiinit että!

Räpsin kuvia meidän vanhalla DigiNikonilla. Ihan hyvä kamera se on, vaikka korjattiin teipillä, kun oli tippunut kylässä, kun oli jäänyt sinne yhdellä reissulla. Eikä sillä paljon voi zuumailla, mutta ihan vähän kuitenkin ja mitäpä sitä kaikkia hienouksia tarvitseekaan, kun ei tässä itsekään niin mestarikuvaajia olla.

No lupasin laitella kamuille kuvat kotiin tultuani. Kiirehän se sitten joulun alla tapasi eikä kuvia heti joutanut laittamaan ja arvaahan sen, että mummoihmiseltä sitten kuvan laitot unohtuu. Muistin minä ne aina joskus aamuyöstä, kun ei uni tullut silmään ja piti valvoa ja muistella, mitä kaikkea sitä taas on tehtävä ja miten paljon asioita on mahtanut unohtaa ja siinä taas tuli tämä kuvan laittokin mieleen. Miten se tuo aika kulkee nykyään niin liukkaasti ettei tahdo päivä riittää ja sitten yöaikaan ei kaikkea viitsisi tehdä, kun saattaa Elämäni Valokin herätä ja ihmetellä. Kävin minä yhtenä yönä silittämässä ja pyykkiä olen laittanut monet kerrat ja puuroa uuniin. Sittenhän on puhtaat pyykit aamulla ja kypsä puuro odottamassa uunissa. Hyvä sillä lailla on aamu aloitella.

Taisin eksyä aiheesta. Niin, laitoin sitten meiliä kamuille ja liitin kuvat s-postiin. Nopsaan kävi ja oli edullista. Etanapostin kautta olisi vienyt paljon kauemmin. Ensin olisi pitänyt viedä filmi postiin eli kirkonkylään, edestakainen matka 20 km ja polttoaine on kallista. Aikaa olisi mennyt ja sitten sitä odottelua ainakin viikko ja hintaa olisi taas tullut, kun uudelleen se 20 km, jos ei muistaisi työreissun aikana hakea. Lasku olisi ollut melkoinen, kun viidet kuvat olisi pitänyt maksaa ja laittaa kuoreen ja postiin. Eri reissuhan se olisi pitänyt käydä postissa, kun kuoret on kotona ja osoitteet - kumminkin - eli taas se 20 kilometriä ajoa ja aikaa kuluu ja polttoainetta. Ja hermoja.

Olen minä vähän joskus lehtiinkin kuvia laitellut. Ja tehnyt joitakin matkakirjoja. Ne on sitten mukavia, mutta enpä nyt niistä kerro enempää! Ihan viidessä minuutissa ne ei valmistu, niin kuin mainoksessa luvataan - tai sitten minun ammattitaitoni ei ole vielä tarpeeksi hyvä. Kaipaan lisää harjoitusta - eli matkoja!

Täytyy vain todeta, että kyllä on helppoa tämä digi- ja meiliaika! Niin - eikä me sitä Keskistä sitten nähty...

Lataako vaiko eikö lataa?

Joskus sitä joutuu ihmettelemään näitä tietokoneen saloja. Nyt joku kysyy, ettäkö vain joskus. Totuus lienee, että harva se päivä aina jotain ihmetellään.

Eilen illalla ajattelin tehdä rästiin jääneen tehtävän Slidesharesta. Helppo juttu, siirrettävä tiedostokin on valmiina koneella. Kodin pikku lemmikeistä, tietty. Senkun vain siirtelen. Elämäni valokin katseli vierestä ja sanoi, että antaa vain latautua. No, annettiin latautua. Käytiin saunassa ja kone latasi, katsottiin Jussi-gaala ja kone latasi. Sitten jo minäkin aloin latautua ja mietin, että no jo on hidasta ja yöpuulle tästä pitäisi joutua, kun aamu kohta koittaa ja työpäivä ja tiimit ja kaikki. Peseskelin hampaat ja taas tuijottamaan läppärin ruutua, jossa linnut vain siipiänsä räpyttelee. Arvelin, että kauas lähtivät tiedostoani viemään, mutta jospa hyvä reissu tulisi...
Niin jäi kone yöksi vauhtiin ja linnut lentelemään. Aamulla silmät kirkkaina katselin ruutuun, että jopa vain on tehtävä nyt varmasti tehty - ja kuinkas ollakaan, siinä ne linnut vain lentelee ihan entiseen malliin.

Oinasluonteen ominaisuudessa pistin lintujen siivet suppuun ja koneen hiljaiseksi sekä painuin kahveelle. Katselin tv:stä, kun Haavisto-Niinistö -uutiset tulvahtivat verkkokalvoilleni. Päätin äänestää, ihan paperilla, ilman grafiikkaa, muistilappuja, verkkokirjautumista ynnä uutiskirjeitä. Ihan lyijykynällä rustailen numeron ja just sen, minkä tahdon. Ite.

Yhteisöllisyyttä ja fyysistä kuntoa etsimässä

Apua! Tehtävien annon mukaan haeskelin sopivaa yhteisöllisen kirjoittamisen paikkaa, mutta enpä uskaltanutkaan mennä noihin julkisiin sivustoihin. Päättelin Elämäni Valon tukemana, että Rutakkolaisten oma kanava luetteloinnin yms. saloista olisi myös vastaavanlainen foorumi. Olisiko teistä? Sinnepä sitten tekstini surautin ja odottelen nyt suurella mielenkiinnolla, mitä kommentteja sieltä saan.

Ulkona on ihana päivä aloittaa tämän talven hiihtäminen. Painon noustessa ja kunnon laskiessa - vaikka sen tulisi olla päinvastoin - yllätyin, kun jaksoinkin hiihtää ainakin kaksi kilometriä! Hartioihin otti ja paita kostui, jalkapohjissa kipuili ja nenän päähän tuli tippa. Mutta hiihtämisrunot tulivat mieleen ja samalla muistin, että nehän piti toimittaa Seppo-laduntekijälle, että saamme taas kuntaan aikaiseksi kulttuuriladut. Viime vuonna ne ensi kerran ilahduttivat - tai ehkä joitakin rasittivat - Keiteleen laduilla samoilijoita.

Meillä on kotona oma valaistu latu! Ei mikään hirmuisen pitkä, mutta on se noin 300 metriä. Ja valot tulevat pihapiirissä olevista rakennuksista. Jos suurinpiirtein joka nurkalla on joku valaistu rakennus ulkovaloineen, niin kun ne kaikki ovat päällä, niin ladulla on varsin hyvä hiihdellä. Ei täällä väljämässä muuten näe iltaisin, kun Taivaallinen katuvalokin vain kerran kuussa jonkin aikaa valaisee, jos ilmojen haltija sille päälle sattuu, että raottaa pilviverhoa illan kähmässä.

Reipasta ja toimeliasta alkanutta vuotta kaikille kirjastokamuille ja toki muillekin Sormulan kammarista!