Kotikuntani 140 vee - Keitele

Tulin kotikuntani 140-veejuhlista.

Pihakiveyksen välistä, tiukasta, 

niukkaravinteisesta maasta,

minua tervehti pirteä orvokki.

Syyskuun harmaassa ja koleassa säässä 

se katsoi kirkkain silmin.

Ajattelin, että se on kuin kuntamme - 

pieni, pirteä, sisukas ja rohkea,

ei pelkää tiukkojakaan haasteita ja

luovii aina reippaasti eteenpäin - itsenäisenä.

ONNEA kotikuntani Keitele - ja KIITOS!

Iltataivaan värimerkit

Hetken mietin, miltä näyttävät sodan värit.
Miltä näyttää se taivas, 

josta pyhässä sanassa kerrotaan.
Miltä näyttää taivaan ranta 

ilmastonmuutoksen kourissa.
Pitäisikö osata lukea väreistä tuleva sää.
- Vai näyttääkö luonto meille
tämän valtavan kauneuden
ihailtavaksi, ihmeteltäväksi, muistutukseksi,
että ihminen ymmärtäisi 

paikkansa luomakunnassa.

Perunannostopäivä

Aurinkoisena syyskuun lauantaina huomattiin lastenlasten kanssa iltapäivällä, että perunannostoaika on käsillä! Heinät oli koottu, mutta monta syystyötä oli vielä tekemättä. Niinpä etsimään sanko ja nuorin sukupolvi aloitti työt.

 
Keväällä kaksi vanhinta istutti kahteen puulaatikkoon yhteensä kolme siemenperunaa mustaan multaan. Mietittiin, mitähän siellä mullan sisällä mahtaa tapahtua.  Laatikot olivat seinän vierustalla patiolla koko kesän ja niitä kasteltiin ahkerasti. Ensin nousi taimia ja sitten niihin kasvoi oikeat perunan varret. Pikku hiljaa kesän taipuessa syksyyn, alkoivat varret vaaleta ja notkahdella maata päin. Oli aika katsoa, mitä oli tapahtunut. 

Kuokkaa ei tarvittu, kun pienet kädet kaivoivat mullasta aarteita.

 

 

Kas, ja niinhän sieltä nousi monta erikokoista ja kaunista perunaa. Isot siemenperunat olivat käyneet tummiksi ja menettäneet kiinteytensä antaessaan voimaa ”lapsilleen”. Luonnon ja kasvun ihmettä siinä perunoiden noston lomassa samalla yhdessä mietittiin.

 

Perunoita löytyi lähes kattilallinen ja kun ne keitettiin, niin kaikille riitti syötävää. Varsinkin ne pienet lapsiperunat maistuivat pienissä suissa erittäin hyviltä!