tiistai 16. toukokuuta 2017

Kevättä

Vallatonta nauru vapaan puron.
Lämpöön sulaa rinta hangen juron.
Kuultaa pälvet pellon reunamilla.
Tuulten karstaamana pilven villa
kiertyy hentoon valkohahtuvaan.
 
Mökin vaari halkorantteeltaan
huomas’ pellon multaviillon paljaan,
kuuli kurjen paluulaulun soivan,
taivaan huikaisevaan sinimaljaan
kuuli leivon laulun pisaroivan.
 
Hymyili. Ja keväimiä monta
muisteloissa ohitsensa kulki.
Vihellykseen suutaan hampaatonta
mallas’ kevättuntehensa julki,
niinkuin linnut, hänkin laulaakseen.
  
Jälleen vilkkuu kirves verkalleen. -
Pälvet kasvaa pellon reunamilla.
Tuulten karstaamana pilven villa
kiertyy hentoon valkohahtuvaan.
Hukkuu leivo sineen korkeaan.
 
Isäni Veikko Saastamoisen runo
 
 

 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Kasvaako ompun siemenistä puu?


Mummo ja ukki sekä isomummo matkustivat kalakukkokaupunkiin synttäreille sunnuntaina. Päivänsankarille, reippaalle miehen alulle, jaettiin lahjoja ja nautiskeltiin monenmoisista herkuista, kuten asiaan kuuluu. Mummo istuskeli olohuoneessa toisen mummon kanssa kahvikupposineen, kun neito ekaluokkalainen tuli mummon luo sanoen, että ai niin, minulla on teille paketti. Ja hän kirmaisi sitä siinä samassa hakemaan.

Kohta mummo sai käsipyyhepaperimytyn, jossa oli lahja – kaksi omenansiementä. Neitokainen kertoi, että kun hän iltapäiväkerhossa sai omenan - ja ompussa on tietysti siemeniä - niin hänelle tuli mieleen, että kasvatetaan näistä omppupuu. Hän kääräisi pari siementä käsipaperiin ja toi ne nyt mummolle kasvatettavaksi. Voi, miten mummo ilostui! Kesken iltapäivän omenansyönnin tyttönen tajuaa, että mummolaan voisi kasvattaakin uuden omenapuun – kenties kaksi.
 
 

Mummo sujautti tunikan taskuun saamansa aarteen ja toi sen varoen mummolaan. Muistutti vielä tulomatkalla ukkia, että ukki muistaisi muistuttaa tulevasta tehtävästä. Nyt siemenet on laitettu multaan, kasteltu, laitettu ikkunan eteen ja seuraavaksi Sormulan mummolassa odotetaan kasvun ihmettä. Mitä sitten tapahtuu, jos siemenet itävät? Se onkin sitten jo jatkokertomuksen paikka!
 
 

 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Yhdessäolon jälkeen



Haikeana katson
hangelle jääneitä pieniä jalanjälkiä
pöydän kulmalle unohtunutta autoa
sängyn päällä lojuvia kirjoja
ja kuulen korvissani
mummo tule jo
ukki keitetäänkö kahvit
mummo katso
ukki mennäänkö.

Miten olenkaan kiitollinen
saadessani jakaa
palan elämää
kasvun ihmettä
vilpitöntä rakkautta
heidän kanssaan.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kuutamossa


Yön tumma sini syttyy
taivaan kattoon
ja iltaan viihtyy melu päivien.
Varjojen nauhat sointuu
hankimattoon.
Kuun lukki kultainen
oksille puiden verkkojansa kutoo.
Ja verkkaan putoo
hiutale lumen jalohelmen lailla
korusta kuutamon.
Yön juhla on,
hiljaisuus soiva,
sointuja ei vailla
päivien arjen mailla,
kun sadun liekki
meitä koskettaa.
On, tunnen sen,
taas tästä saakka,
helpompi kantaa 
arjen raskas taakka.
  

Runon on kirjoittanut isäni Veikko Saastamoinen 1950-luvulla.

torstai 9. helmikuuta 2017

Kuutamohiihtämässä


Kun illansuussa herää pikku ettoneilta kuun kurkistaessa suoraan makuuhuoneeseen, niin ei siinä voi kuin hiljakseen nousta ikkunan ääreen ja tuijottaa tuota ihmeellisen kaunista helmikuun illan maisemaa. Ensin lähtee meistä toinen - se urheilullisempi - ulos suksille, ja pikku hiljaa minä hitaampana teen seuraa.

Autotallin nurkalta sujahdan ladulle, sille omalle, jonka on pikku lenkiksi pelloille hurauttanut ystävällinen naapuri kylälatua ajaessaan. En lakkaa koskaan ihmettelemästä tätä kimaltelevaa hangenpintaa, joka säihkyy edessäni otsalampun valossa sekä kuun hohtaessa kiteisiin. Naapurin koira haukahtaa pari kertaa. Ikävissään varmaan, kun ikkunoista ei näy valoa. Siitä tiedän, että iltavuoroissa ovat, töitä tekemässä. Mietin kulunutta päivää kiireineen, töineen, haasteineen ja kaikkea sitä, mitä ei ehtinyt, vaikka piti. Nyt nautin vain tästä kauneudesta ja siitä, että ei ole laturaivoa, ei vihaisia liikkujia edessä tai takana. Sopuisasti annan latua toiselle suksijalle ja katselen äitini tuvan ikkunasta loistavaa lämmintä valoa mielessä vanhan koululaulun sanat ”Minä hiihtelen hankia hiljakseen…”

Sellaista täällä, maalla. Miksi en viihtyisi? Viihtyisitköhän sinäkin?

Otsalamppuhiihtäjä ja kuu.
 

perjantai 6. tammikuuta 2017

Joulunajan elementtitalo

Sormulan mummo päätti koota elementtitalon. Vieläpä ruotsalaisen. Sellaisen, joka sopii myös pienelle allergiselle miehelle. Ensin hän joutui tietysti tekemään pohjarakenteen. Kovasti mummo yritti onnistua, että mummolaan saapuvat pienet apurit voivat huolehtia talon ulkoisesta olemuksesta.
Ehei, ei se ole Älvsbyhys vaan onneksi on Annas pepperkakshus!
 
Mummo teki pohjarakenteen ja ukki auttoi elementtien pystytyksessä. Se olikin tarkkaa hommaa! Sitten ukki ja mummo jättivät talon saumaukset kovettumaan yön yli ja odottamaan pieniä näppäriä apureita. 

Ja siinäpä talo nyt on! Luovasti ja modernisti toteutettu. Sosiaalinen mediakin oli kovasti innoissaan tästä uudentyyppisestä rakennustyylistä. Odotettiin tupaantuliaisia ja oltiin jopa valmiita tähän muuttamaan.
Omistajat toimivat talon suhteen parhaaksi katsomallaan tavalla uuden vuoden koittaessa.

Missä on perheenpään puhelin?

Aamuisin on yleensä kiire. Töihin lähtiessä meistä kumpainenkin ottaa omat tarvittavat tavaransa, kuten puhelimet ja avaimet nyt ainakin.

Perheenpään puhelinta ei vain aamulla löytynyt. Otin siihen puhelun ja jossain tuntui pärisevän, kaiketi vasemmalla. Etsittiin, mutta ei löytynyt. Soitin uudelleen ja pärinä kuului, meni vastaajaan, etsittiin, mutta ei vain löytynyt. Soitin aina vain ja ehdittiin siinä jo sänkykin purkaa, jopa kahteen kertaan, jos sinne olisi taskusta pudonnut, mutta ei löydy. Ja aina pärinä kuului jostain ikään kuin vasemmalta. Sitten väitin, että kun puoliso kävi autotallissa, niin sinne on tippunut. Ei voi kuulemma seinän takaa kuulua. Sitten sanoin sen kuuluvan patiolta, jos on lumia siellä työnnellyt. No ei ole aamulla työnnellyt. Eikä varsinkaan patiolla, eikä se sieltäkään voi kuulua.

Lopulta mystiseltä tuntuvan ongelman ratkaisi puhelimen omistaja. Käveli viereeni ja sanoi puhelimensa olevan minun liivini taskussa. No siellähän se! Eikä edes tuo iso liivintasku hälyttänyt! Ei niin, kun oli omistajalta unohtunut puhelin äänettömälle ja vain se tärinä vähän ärisi – siellä vasemmalla!

En minä tahallaan!

Ehdittiin vielä ajoissa töihinkin, mutta harvinaisen huvittuneessa mielentilassa!