sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Sähköhammasharjan ihmeellinen maailma

Sormulan mummo, ukki ja mummoiso viettivät jouluaattoa Saaristokaupungissa. Mummon suureksi ihmeeksi itse Joulupukki toi ukille ja mummolle sellaiset kovat paketit sinne kaupunkiin. Toisaalta, olisi kai voinut tuoda tänne maallekin, vaikka tiet oli kyllä ihan iljamella. On siinä ollut porolla taiteilu, kun joka tuvan ovelle on pukkia kuskaillut.

Niin, ne kovat paketit kätkivät sisäänsä sähköhammasharjat. Onhan mummolla ja ukilla sellaiset ollut jo aiemminkin, männä vuosina, mutta olleet jo muutaman vuoden kaapin sopukoissa käyttämättä. Kaappiin on kertynyt kyllä jotakin muutakin harvemmin käytettyä, kuten jäätelökone, friteerauskattila, vohvelirauta, sähköinen mehunpuristin...

No, nuoremman polven edustajat laittoivat töpselit seinään ja harjat lataukseen. Kylppärin seinään kiinnitettiin kellonaama, joka ohjaa, milloin mitäkin neljännestä pitää harjata ja kuinka kauan. Sitten, kun koko kalustoa on riittävän kauan harjattu, ilmestyy iloinen naama leveine hymyineen laitteen näyttöön ja valmista on!

Kun joulunviettäjät olivat palanneet koteihinsa, niin mummo otti harjan reippaasti käyttöön, laittoi tahnaa, pani harjan suuhun ja kytki virran nappulasta päälle. Jopa alkoi seinänaama ohjata liikettä. Mummo noudatti ohjeita, mutta sitten piti sylkäistä kertynyt vaahto altaaseen ja huis - samassa seinäpeili ja lähiympäristö olivat pienten valkoisten pisaroitten peitossa. Kas, tuumi mummo, sehän pikaisen pilven lähetti, mutta harja oli jo suussa ja puhdistus jatkui.

Kohta naama seinällä ilmoitti, että kaikki neljännekset on nyt puhdistettu ja voi lopettaa. Mummo lopetti ja ajatteli huuhtoa harjan vielä vedellä. Kumartui pesualtaalle, laittoi hanan auki ja harjan veden alle. No niin, seuraava pilvi kohtasi mummon yöpaidan! Koko etumus ja mummon naama olivat valkoisten pienten pisaroitten peitossa. Taisi tulla yhtäaikaa niin siivous- kuin pyykinpesupäiväkin, tuuumi mummo, katkaisi virran hammasharjasta, huuhtaisi kasvonsa ja lähti etsimään puhdasta yöpaitaa.

Ei ole helppoa mummon muistaa, että kannattaa katkaista virta harjasta, kun ottaa sen suusta pois. Entinen harja ei sentään koko mummoa ja kylppäriä pisaroittanut, vaikka puhdasta jälkeä sekin teki. Ihan manuaalisti!

torstai 12. joulukuuta 2013

Lintulaudan liikennettä

Päivänä muutamana laittelivat mummo ja ukki lintulaudan monen vuoden jälkeen rapun pieleen räystäästä riippumaan. Sinne ropsautettiin jyviä ja siemeniä ja vielä talipallo pohjalautaan roikkumaan. Sitten vain odottelemaan lintusia. Pian niitä tulikin ja kova nälkä näytti olevan, kun ihan kilpailla piti, kuka ensin ennättää.Taisi siinä ihan omanlaisensa nokkimisjärjestyskin tulla, vaikka eipä niitä tinttejä oikein toisistaan erottanut, niin samanlaisia höyhenpukuja niillä oli. Mummo koetti tuijotella keittiön ikkunasta ja ihan kuin joillakin se etumuksen musta raita olisi leveämpi kuin toisilla. Ikkunan taakse poikkipuulle istahtelivat tintit ja kaiketi kiittämään ruoasta tulivat, mutta - tämä ei ollut mummon mieleen - kakkivat mokomat ikkunalaudalle ja ikkunaruutuihinkin jätöksiä ilmaantui. No, mummo aina silloin tällöin käy kakkelit putsailemassa, etteivät ihan keoiksi asti kehity. Keltasirkutkin onneksi uuden ruokapaikan löysivät, mutta ne arempina ensin vain maasta tippuneita jyviä popsivat.

Tulipa sitten ukki lumitöistä ja kertoi mummolle, että siellä sellainen pieni metsähiirulainen lintulaudan alla oli maassa ruokailemassa. Jaha, mietti mummo, jokohan se Talligallerian vieras tänne asti on kipittänyt. Kas, kun on jaksanutkin. Liekö Näkkirannan ja Kelyn kohdilla välipalalla jossakin laudalla piipahtanut ja Aholassahan hevosilla on varmasti jyviä, siellä kumminkin on nälkäänsä taltuttanut. Vai olisiko kuitenkin sen tallihiiren sisaruksia tai serkkuja tämä. Mistäpä niitä tietää, kun ne niin vikkelään liikkuvat ja samansorttisia ulkoiselta olemukseltansa ovat. Nälkä vieraalla kuitenkin oli ollut ja sitten syötyänsä varmaan jonnekin vanhan navetan kupeeseen kuiviin heiniin oli unten maille vaeltanut.

Oli siinä jonakin hetkenä jokunen isompi lintukin käynyt, kun suurempia varpaanjälkiä oli maahan ilmaantunut ukin ja mummon töissä ollessa. Tainnut olla se harakkapariskunta, joka kesällä poikasiaan lentämään opetti.

Oravakin oli kurkkaillut, että mitäs herkkuja täällä laudalla tarjotaan. Ei siellä vielä pähkinöitä ollut, mutta jos ukki seuraavan kerran lautaa täyttäessään sinne pähkinöitä sekaan nakkaisi, niin voisi sitten nälkäisiä vieraita olla vielä useampaa sorttia.

Alina ja Antero kävivät mummolassa ja olipa mukava istua sisällä ja seurata ikkunasta lintusten touhuja. Siinä samalla lauleltiin Pikku Inkerin laulua tilhelle, joka oli äidin ryytimaassa ja ihan useampaan kertaan laulettiinkin. Samalla opeteltiin tuntemaan muutama lintulaji ja nauttimaan maalaisluonnon kauneudesta talvisena päivänä.







sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Hätätilanne Keiteleellä: Joulupukin avajaiskarkit karkkivarkaalla!

Jouluavajaisia vietetään nyt kuumalla kiireellä joka kylässä. Niinhän sitä tehtiin Keiteleelläkin tässä perjantaiehtoolla. Kaikilla oli joulumieli ja joulupukkikin kiirehti tänne kovalla haipakalla toisista avajaisista. Niin kiire oli pukilla, ettei ehtinyt joulukarkkitäydennystä Korvatunturin varastoistaan hakemaan. Viisaana miehenä hän ottikin yhteyttä Keiteleen K-market Reimarin Essi-kauppiaaseen ja pyysi tätä avukseen. Hyvin varustetussa kaupassa olikin joulupukin toivomia joulukarkkeja - juuri niitä, mitä pukki olisi Korvatunturiltakin hakenut. Kiltti Essi-kauppias lupasi joulupukille ison laatikollisen joulukarkkeja jaettavaksi kilteille keiteleläisille lapsille ja miksipä ei aikuisillekin. Essi-kauppiaallakin on näin joulun alla monenlaista tehtävää kaupallaan ja kiirettä riittää, vaikka hänellä on monta apulaista, kuten joulupukillakin Korvatunturilla. Avulias Mikko-setä lupasi onneksi autollansa toimittaa karkit entisen Spar-kaupan takaovelle joulupukin saapumista odottelemaan.





Iltapäivä hämärtyi, jouluvalot syttyivät ja avajaishuoneistossa kävi jo melkoinen kuhina. Kaikki kynnelle kykenevät laittelivat myyntipöytiään ja ahkerimmat ostajat katselivat jo, mitä ihanuuksia itsellensä hankkisivat.

Sitten saapui joulupukki. Miehissä menivät joulupukki ja Mikko-setä karkkeja hakemaan, mutta hui kauhistus - karkkeja ei löytynyt mistään! Niitä katseltiin ja etsittiin ja etsittiin ja katseltiin, mutta ei, oven edusta pysyi typösen tyhjänä. Missä ovat joulupukin karkit? Siinä pohdittiin tilannetta ja arveltiin, josko joku olisi toimittanut ne jo sisätiloihin aiemmin, mutta eipä löytynyt sieltäkään, ei.

Joulupukin ja kumppaneiden mieliin hiipi hiljalleen epäilys, että jossain on karkkivaras! Jopa on ilkeä temppu! Kuka voi olla niin tuhma ja ajattelematon, että varastaa kaikille yhteisesti tarkoitetun karkkilaatikon? Ja joulun - hyvän tahdon juhlan - aikaan?

Alettiin pohtia, mistä nyt saadaan kiireessä tilalle riittävästi karkkeja kaikille? Silloin joku toi sanaa: Paloaseman mäestä keskeltä tietä on löytynyt salaperäinen ehjä karkkilaatikko! Joku koulupoika oli sitä ihmetellyt ja kummastellut ja korjannut talteen. Ja silloin riemu repesi: Joulupukin karkit löytyivät sittenkin viime hetkellä ja niinpä kaikille saatiin suut makeaksi ja hyvä mieli!

Jouluavajaiset oli pelastettu, mutta jos saisi toimia kuten ennen vanhaan, niin risukimpun joulupukki karkkivarkaalle joululahjojen asemesta toimittaisi ja nuhteet samalla tuhmeliini saisi!



sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Asuuko joulupukki mummolan riihen takana?


Loppukesän leppoisana iltapäivänä Alina ja Antero tulivat maalle mummolaan. He halusivat heti ulos tarkastelemaan pihapiiriä. Alina ja isä kävelivät vanhan riihivanhuksen luo. Siellä riihen takana oli sateen muokkaamia vanhentuneita maitohorsmien kukintoja ja ne näyttivät aivan vanhan miehen parroilta. Alina kysyikin hetken katseltuaan, että asuuko joulupukki täällä. Isä vastasi, että ikävä kyllä joulukki ei asu täällä eivätkä nämä ole pukin varapartoja.
Alinan ajatus on kyllä hyvin oivallinen, jos sattuisi, että joulupukin parta joskus kuluisi pois tai parralle sattuisi joku vahinko.
 
 
Seuraavana aamuna Alina ja Antero lähtivät ukin ja mummon kanssa tutkailemaan ympäristöä. Tien varrella oli jo tutuksi käynyt muurahaispesä. Piti käydä tarkastamassa ovatko muurahaiset päässet työntouhuun. Olivathan ne ja ahkerasti kantoivat jos jonkinlaisia tavaroita sinne tänne tarpeisiinsa.
 
 
Puolukat olivat kesän aikana punertuneet ja kypsyneet. Niitä oli mukava maistella eri mättäiltä ohi kulkeissaan ja saada suoraan luonnosta vitamiineja massuun.
 
  
 Syksy oli heittänyt kaikenlaisia merkkejään luontoon. Kukkia ei piertamilta enää juuri löytynyt, mutta Alina nappasi kumminkin muutaman. Uutterasti hän kyseli ukilta ja mummolta eri kukkien nimiä. Yksi löytyneistä oli ruusuruoho, joita sitten löytyi vielä monta lähipellon reunamilta.
 
 
 
Yksinäinen päivänkakkarakin oli innostunut vielä kukkimaan. Sieltä sen raikkaat, valkoiset terälehdet kurkistivat erilaisten vihreiden lehtien joukosta.
 
 
Keskelle nurmitupasta oli eksynyt yksinäinen harakankello. Maahan sen ympärille oli jo tippunut koivujen kuivuneita lehtiä. Miten kauniilta kukkien värit näyttivätkään!
 
 
 
Kierreltiin mummolaa ja oho! Mitäs löytyikään ikkunalaudalta? Kummallisia ruskeita papanoita. Ihan pieniä. Sovittiin, että niihin ei kosketa. Ne olivat lepakon kakkoja! Lepakon pesän täytyi olla ikkunan ritilän takana. Siellä se nukkui päivät ja lähti illalla lentelemään ja etsimään ruokaa. Harvoin sitä näki, mutta joskus saunan jälkeen iltahämärässä saattoi sen nähdä lentelevän takapihan yllä.
  
 
 
Koska oli lauantai, niin pitihän savusauna laittaa lämpiämään. Yhdessä sinne kannettiin puita ja laskettiin vesijohdolla vettä. Sitten ukki sytytti tulet mustan kivikiukaan alle tuohenkäppyrällä ja savu alkoi tuprahdella saunaan. Savusaunassa ei ole savupiippua, niin on avattava lakeinen, sellainen pieni luukku takaseinän yläosassa,  ja jätettävä ovi raolleen savun kulkureitiksi. Sauna jäi lämpiämään ja lähdettiin sytyttämään makkaratulet pihagrilliin.
 
 
Ukki oli tehnyt vanhan navetan kupeelle nuotiopaikan. Sitä reunustavat vanhat isot kivet, joita siirreltiin pihan eri kolkilta ja vanhan navetan edustalta.
 
 
Sitten vatsan pohjassa tuntui ompun mentävä kolo. Mentiin mummoison pihaan vanhan omppupuun luo ja valittiin herkullisimman näköisiä omenoita purtaviksi. Kylläpä ne olivat makeita. Piti ihan tehdä uusi reissu omppupuun luo ja ottaa uudet omput kaikille!
 

Välillä käytiin kohentamassa nuotiotulia ja lisäämässä puita savusaunan kiukaan alle. Ilmassa oli palavasta puusta lähtevän savun tuoksua. Aurinko paistoi. Tutkittiin  mummolan vanhan navetan vierustaa ja sieltä takaseinältä löytyi ikivanha kukka, joka on kukkinut navetan seinustalla valkoisin kukin niin kauan kuin mummo vain jaksaa muistaa. Tuon kiertelevän kasvin nimi on elämänlanka.  Kasvaa siinä toinenkin, punakoiso, joka tekee violetteja kukkia ja punaisia marjoja, mutta niihin ei saa koskea, koska ne ovat myrkyllisiä ja jos niitä syö, tulee erittäin kipeäksi. 


 Silloin, kun mummo oli vielä pieni tyttö, niin mummon isä teki hevosella paljon töitä. Yksi työ oli keväisin ajaa navetasta ja tallista lantaa pelloille. Se ajaminen tapahtui kolukärreillä. Noista kärreistä on muistona navetan seinustalla vain pyörät, joissa oli rautavanteet pyörien päällä.
Kärreissä oli lava, joille lanta luotiin talikolla ja lavan saattoi käsin kipata tyhjäksi, kun kuorma oli oikealla kohdalla pellolla.

 
Navetan päädystä löytyy myös aitta. Sekin on vanha hirsinen rakennus. Pitäisi varmaan kurkistaa, mitä siellä on sisällä. Ikkuna on melko korkealla pienille ihmisille.Vanha emalikannu on unohtunut ikkunalle. Siinä on aikoinaan pidetty joko maitoa tai kotikaljaa ruokapöydässä.

 
Oho, kaiteen päälle on jäänyt isoukin veistos. Siinäpä on monenmoista päätä. Nuo päät on joskus laskettava, kun laskutaito karttuu.

 
Päästiinkin jo aitan ovelle. Kun oikein kurkottaa, niin Anteron pieni käsi yltää juuri ja juuri avaamaan säppiä.


Aitan terassilla on mummolan vanha keinutuoli. Siinä on mukava istuskella hellepäivänä varjoisalla paikalla. Maali on jo rapistunut, mutta kyllä siinä vielä kestää keinutella.

 
Aitassa on joitakin kummallisia kapineita. Yksi niitä on iso survin, joka on palvellut silloin, kun puolukkaa survottiin isoon saaviin ja säilytettiin kylmässä. Se oli silloin, kun mummoisolla ei ollut pakastinta. Talvella puolukkasurvos oli jäässä ja siitä kaavittiin tarpeen mukaan syötäväksi.
Aitassa oli myös kirjoja, joita luettiin hetki sängyn päällä. Sitten jaksettiinkin taas jatkaa touhuja.


Nuotiopaikan vieressä oli ukin tekemät halkopinot. Olipas niissä hauskoja koloja. Mummo varoitti, että jos siellä kolossa on vaikka lepakko. No, eipä onneksi ollut!
 
 
 
 
 
 

Nyt oli jo nälkä. Päätettiin, että ritilän päälle saattoi jo laittaa makkarat ja leivät paistumaan. Kypsymistä odotellessa mummo lauloi vanhaa nuotiolaulua "Meill' on metsässä nuotiopiiri". Eihän se mummon laulu ihan nuotilleen mennyt, mutta jokin sanoissa varmaan pieniä kuulijoita miellytti, koska laulu piti laulaa useampaan kertaan. Siinä istuttiin ja katseltiin yhdessä tulta, paistuvia makkaroita ja tuoksuteltiin erilaisia tuoksuja. Lilli-koira oli myös ahkerana paikalla ja niinpä Anteron makkaran palasia hävisi uskomattoman nopeasti kiven kulmalta.
  
 
Juotiin vielä mummon tekemää mehua ja kuinka ollakaan muutama lasi ei pysynyt suorassa kiven päällä, mutta ei huolta, tarvitseehan nurmikkokin omat kasteensa!
 
Niin vatsat täynnä kerättiin kimpsut ja kampsut, marssiittiin sisälle ja sitten olikin vuorossa illalla savusaunan makoisat löylyt, mutta se on jo toisen tarinan paikka.
 

 



 



perjantai 18. lokakuuta 2013

Leivän tien nälkäinen vierailija

Syksyn enteitä oli jo ilmassa ja ilmat viilenivät. Luonnon eläimillä alkoi olla ruoka etsimisessä ja illat pimenivät. Pienoinen metsähiiri kuljeskeli Keiteleen koulukeskuksen ympärillä illan hämärissä ja haisteli ilmaa pienellä kuonollaan. Haisteli uudemman kerran ja kuinka ollakaan, jostakin tuntui tulevan hieman viljan jyvien tuoksua. Pienellä hiirulaisella alkoi olla nälkä ja jyvien tuoksu houkutti sitä kovasti. Mutta mistähän tuo tuoksu tarkkaan ottaen tuli? Hiirulainen otti juoksuaskeleita liikuntahallille päin - ei tuoksu väheni. Sitten se otti askeleita koulun pihalla olevan leikkimökin suuntaan - ei sielläkään tuoksunut. Se palasi takaisin kirjaston mutkaan ja oivalsi: tuoksu tulee kirjastolta päin! Miten kirjastolta voi tulla jyvien tuoksua, se pohti pienillä aivoillaan. Se istui ja mietti hetken liikennemerkin alla ja nuuskutteli uudelleen. Kyllä, sieltä ison autotallin oven alta tuoksu tuli. Hiirulainen otti jalat alleen ja kipitti kiireesti autotallin oven viereen. Se etsi ja etsi ja niin vain oli, että se löysi pienen kolon, josta pujahti oven alitse. Mutta mitä nyt, ei tämä ollut jyvävarasto, ei ollenkaan, vaan pieni kapea korkea tila. Hiirulainen tutki tilaa ja niin se huomasi, että edessä oli kuin olikin toinen ovi. Taas hiirulainen alkoi nuuskuttaa ja jyvien ihana tuoksu tuntui voimakkaampana. Tuonne oven taakse on pakko päästä se päätti, ja alkoi taas etsiä reittiä jyvien luokse. Ja niin onnellisesti kävi, että pienoinen rako löytyi oven vierestä ja siitä pujahti pieni metsähiiri jälleen isompaan tilaan.


Hiirulainen oli ihmeissään, minne se oli joutunut. Oli melkein pimeää, vain oven päällä oleva poistumisreitin vihreä ohjauslamppu paloi luoden hieman valonkajoa ympärilleen. Hiirulainen alkoi tutkia ympäristöä. Voi, mikä ihanuus. Miksi kukaan ei ollut kertonut, että kirjastossa on näin paljon herkkuja! Monenlaisia jyviä isot säkilliset, ryynejä ja jauhoja purkeissa pöydälle katettuina! Onkohan nämä kaikki minua varten, pohti hiirulainen. Varovasti se maistoi yhdestä säkistä ja sitten toisesta ja vielä kolmannesta. Sitten se kiipesi pöydälle ja maisteli purkeista. Kylläpä sillä oli herkut!


Lämmintäkin täällä oli ja hiirulaisesta kirjasto oli oikein ihana paikka. Nyt hän ymmärsi pienillä hiirulaisen aivoillaan, miksi hän oli koululaisten nähnyt usein juoksuaskelin kiiruhtavan kirjastoon. Söivätköhän koululaisetkin näitä herkkuja, se mietti. Hiirulainen katseli seinillä olevia kuvia ja ihmetteli kirjaimia. Se tutki paikan tarkkaan ja kävi maistamassa leipäkorvossa olevaa taikinaa. Se maistui hieman happamalle eikä hiirulainen siihen makuun ihastunut.


Sitten uni alkoi painaa sen silmäluomia. Hiirulainen katseli, minne se voisi mennä nukkumaan ja huomasi nurkassa seisovan miehen kylvövakka edessään. Kylvövakka näytti hiirulaisesta sopivalta vuoteelta ja niinpä se kipitti pienillä jaloillaan miehen viereen, kiipesi pitkin lahjetta miehen syliin ja hups - hyppäsi vakkaan. Sinne pieni hiirulainen mukahti tyytyväisenä ja vatsa pullollaan hyviä jyviä ja ryynejä.



Sitten koitti aamu. Kirjaston tädit saapuivat töihin. Kaikenlaista kuhinaa, kolinaa ja puheen porinaa kuului hiirulaisen korviin ja se heräsi. Nyt olisi päästävä varmaan jonnekin piiloon, se pohti. Mutta - oliko jo liian myöhäistä! Apua, kirkkaat valot rävähtivät lamppuihin ja hiirulaisen silmiin ihan sattui! Minne nyt pääsisi pakoon? Hiirulainen otti vauhtia ja yritti päästä pois vakasta, mutta voi kauhistus, sen jalat eivät pitäneetkään liukkaalla pinnalla. Siellä se suti ja suti pienillä jaloillaan minkä pystyi, mutta ei, poispääsyä ei ollut. Sen pieni sydän tykytti hurjasti ja kaiken kukkuraksi vakan yläpuolelle ilmestyivät kirjastotädin isot silmät ja kuului vielä pienen pieni kirkaisu! Ja sitten isompi huuto ja sitten ilmestyivät toisetkin silmät vakan yläpuolelle ja sitten se toinen suu alkoi puhua johonkin laitteeseen suun edessä ja sitten ne silmät vain tuijottivat häntä, pientä hiirulaista. Ovi kolahti jossain ja sitten ilmestyivät kolmannet silmät vakan viereen ja iso käsi, jossa oli muovipussi, ojentui pienoista hiirulaista kohti. Kylläpä hiirulaista pelotti, ja sen pieni sydän tykytti hurjasti. Se koetti juosta karkuun ja sitten se taas koetti painautua vakan pohjalla olevien jyvien joukkoon näkymättömäksi. Sitten tuo iso käsi saavutti sen, sujautti pussiin ja ison käden yläpuolella oleva suu puhui niille toisille silmille, että minäpä vien tämän takaisin luontoon ja vapauteen.

Niin sitten mentiin muovipussissa ja isossa kädessä jonkin matkaa. Iso käsi avasi pussin, pudotti hiirulaisen ihan pensaan juureen ja sitten kuului vain isot askeleet pois päin. Siinä hiirulainen kyhjötti yksin pensaan juuressa pensaasta tippuneiden lehtien päällä. Huh huh! Kylläpä oli reissu, pohti hiirulainen. Onneksi pelastuin! No ei hätää, massu oli vielä täynnä, unet olivat maistuneet lämpimässä tallissa kylvövakassa ja hiirulainen oli edelleen sitä mieltä, että kyllä kirjasto on mahtava paikka, josta kannattaa kertoa lajitovereilleenkin!

tiistai 15. lokakuuta 2013

Leipäressua ja maitolämmitystä

Tänään muistelimme työpaikan ruokapöydän äärellä vanhoja lapsuusajan ruokia. Onhan se maailma muuttunut melkoisesti siitä, kun mummokin oli lapsi ja koulua Viinikkalan kansakoulussa kävi.

Keskustelu alkoi jonkun todetessa, miten hyvää ruokaa riisipuuro on ja miten hyvää se on sokerin ja kanelin kanssa tai voisilmän ja oikeastaan kyllä se sopankin kanssa hyvältä maistuu. Ja taisipa olla niinkin, että kaikkien pöydän äärellä istujien lapsuuskodin sunnuntaiaamun ruokapöytään oli kuulunut tuo valkoinen herkku - riisipuuro. Puuro joko keitettiin kattilassa tai annettiin hautua hiljalleen kypsäksi leivinuunin lämmössä. Kyllä siellä uunin lämmössä ohraryynipuurokin kypsyi jopa yön yli hiljalleen muhiessaan.

Siitäpä sitten päästiin muihin aamiaisiin. Monelle oli tuttu leipäressu ja maitolämmitys. Tosin eri tavoin valmistettuna ja eri nimilläkin. Maitopottu tai maitoperuna oli sekin ihan herkkuruokaa, johon saattoi murustella jo hieman kuivahtanutta leipää palasiksi ja sitten makustella lionneita leipäpaloja pitkään ja hartaasti. Maitolämmitys oli vain lämmitettyä maitoa, johon voi laittaa pullan tai leivänpaloja ja niiden lisäksi joko voita tai sokeria. Leipäressu oli tehty joko veteen tai maitoon ja joko kattilassa tai paistinpannulla. Neste vain kuumennettiin ja siihen haudutettiin leivänpalat.

Talkkuna oli etenkin syysaamujen ruokaa. Se valmistui nopeasti kiehuvan kuumaan veteen ja syötiin voisilmän tai tirripaistin kanssa. Tirripaistihan on possun kylkilihaa, joka paistetaan rapeaksi pannulla.
Kaikenlaiset puurot ja vellit kuuluivat jokaisen talouden vakioruokiin. Mummon herkkua lapsena oli joko ruis- tai ohrajauhopuurot. Niihinkin voisilmä suli ja lusikalla saattoi tehdä lautaselle voista mukavia kiemuroita.

Kouluun mennessä, silloin kun mummo koulun aloitti, piti maito olla itsellä ja se laitettiin yleensä vanhaan ruskeaan lääkepulloon. Joskus pullo vuoti reppuun tai jopa särkyi. Silloin ei ollut koulun ruokailussa juotavaa. Voileivät piti olla myös itseltä. Aina leivän päälle ei ollut muuta kuin voita ja juusto, kinkku ja makkara, etenkin meetvursti, olivat harvinaisia. Leivät pakattiin voipaperikääreeseen ja joskus sama voipaperi palveli useamman kerran. Koulun keittiössä keittolan täti laitteli lämpimän ruoan. Ensin luettiin ruokarukous seisomaan nousten, sitten ruoka haettiin luokkaan ja syötiin pulpetin äärellä. Pulpetin päälle levitettiin omatekemä vohvelikankainen ruokaliina, joka oli tehty heti koulun alkajaisiksi. Liinaan harjoiteltiin erilaisia pistoja merkkuulangoilla ja neulalla.

Mummon ollessa kansakoulussa koulua oli myös lauantaisin. Silloin oli tarjolla aina jotakin marjapuuroa tai soppaa. Koulupäivän päätteeksi lauantaisin avattiin kirjasto! Kirjasto oli pari kaappia, jotka olivat muutoin lukossa. Niistä oli ilo valita luettavat kirjat ja vaikka kuinka valitsi monta, niin kyllähän ne tulivat luetuiksi jo viikonlopun aikana ja sitten olikin pitkä aika odottaa seuraavaa lauantaita.

Ruoista olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta se olisi jo ihan kirjan mittainen tarina. Nykyisin mainostetaan, että hyvä ruoka, parempi mieli. Niinhän se on ja muistetaan myös, että ruoka ei aina ole itsestään selvyys. Joskus on ollut aika, kun Suomessakin on ollut paljon nälkää ja ikävä kyllä, niin on varmasti joillakin vielä tänäkin päivänä. Siksi meidän onkin syytä muistaa kunnioittaa ruokaa ja nauttia siitä kiitollisin mielin.




perjantai 20. syyskuuta 2013

Lapsenlapsen ja mummon laatupäivää

Vietimme lapsenlapsen ja mummon yhteistä laatuaikaa yhtenä loppukesän lauantaina. Ukki ja isä ja äiti tekivät Tärkeitä Töitä. Me luimme kirjoja, Puppea ja sellaista työkalukirjaa, jossa oli paljon työkalujen kuvia, kuten vasara, pistosaha, pora, ruuvain, hohtimet, viila, suora naula ja taisi olla vääntynytkin naula ja monia muita tarpeellisia vehkeitä, joita isi ja ukki käyttivät.

Me vaihdoimme pisuvaippaa, söimme ja sitten päätimme yhteistuumin lähteä ulos. Puimme hatun, pienen takin ja housut sekä kengät. Pienelle naiselle kengänvalinta aiheutti hieman mietintää. Ne hyvät kengät, joissa on nauhat ehdotti mummo, mutta ne liilat, joissa oli kukat, olisivat olleet kauniimmat. Mummon ehdotus kumminkin hyväksyttiin.

Ulkona oli uusi merkittävä juttu. Isi oli tehnyt keinun. Pieni sormi osoitti mummolle, että keinumaan ja askeleet johtivat määrätietoisesti keinun luo. Kun sanoja ei juuri ole, niin yhteisenä kielenä käytetään enimmäkseen sanaa Töö ja sormella osoittamista. Mummo luuli ensimmäisen Töön kohdalla, että keinussa on vauhtia liikaa, mutta kun komento koveni, mummo tajusi, että vauhtiahan sitä on narukiikussa oltava. Vauhtia siis lisättiin ja suu levisi hymyyn - molemmilla. Kumma juttu, miten hymy tarttuu. Niin sitten keinuteltiin ja mummo lauleli vanhoja lastenlauluja minkä vain muisti.Tosin ei ne laulut ihan nuotilleen menneet, mutta pieni kuulija ei asiasta huomauttanut.

 


Pitihän meidän tutkia ympäristöäkin. Enää emme löytäneet vadelmia metsänreunan puskista kuten aiemmin kesällä, mutta löysimme värikkään lehden, männyn kävyn ja kiviä.

 
Mummo kertoi vielä kukkivien kukkien nimiä ja ihmettelimme, että orava oli syönyt jossakin puussa käpyä, kun maassa oli roskia. Puitakin oli kaadettu ja siinä kohtaa tiellä tuoksui ihan pihkalta ja suomalaiselta metsältä.
 


Pienet askeleet kulkivat pian takaisin keinun luo ja sormi osoitti Töö ja niin mummo nosti kumppaninsa takaisin keinuun ja ilme kertoi ilosta ja niinpä sekä lapsenlapsen että mummon mieli oli hyvä. Pian kuitenkin keinuteltava alkoi kallistua keinussaan ja silmät painuivat välillä umpeen. Mummo hiljenteli vauhtia ja lauleli Sinistä unta ja Lapin äidin kehtolaulua minkä muisti. Nosti sitten pienoisen syliinsä ja kantoi sisälle. Jonkin ajan päästä NukkuMatti saapui ja mummo istui onnellisena lapsenlapsensa häkkisängyn vieressä haukotellen. Paitsi se hymy, niin haukotuskin tarttui ja mummon teki niin mieli kavuta lapsenlapsen viereen ja puristaa hellästi pientä kättä ja vaipua samanlaiseen uneen, mutta siihen mummo oli liian iso - tai sänky liian pieni.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Suojatien vierellä hyppivä harakka

Mikähän siinä on, kun joskus tuntuu kuin elämet näyttäisivät meille esimerkkiä tai haluaisivat vain muuten seurustella. Olin tässä juhannusviikolla Pielavedellä palauttamassa mikrofonia kirjastolta kulttuuritoimistoon, kun suojatiellä katua ylittäessäni vierelle ilmaantui harakka. Ihan kuin se olisi vilkaissut minun painavia jalkojani ja sitten alkoi hyppiä. Niin hyppi kevyesti tasajalkaa siinä vierellä ja ylitti kadun yhtä matkaa kanssani. Sanoin sille kyllä ihan ääneen, että ei sitä noin vain hypellä tien yli ja ainakin jos hyppii, niin pitäisi käyttää suojatietä. Eikä varsinkaan mummoille näyttää tuolla tavoin kevyeltä. Ei se ollut kuulevinaankaan. Sitten vilkaisi ylväänä ja jatkoi matkaansa puistikon poikki minne lie, ehkä Metsänhoitoyhdistyksen nurkille tai vähän kauemmas kunnantuvalle tarkkailemaan sen pihapiiriä ja kenties kurkkimaan, miten siellä työt hoituu näin kesälämpimillä.

Kotona sitten kuljeskelin takapihalla ja ihastelin luonnon kauneutta. Kamerakin oli mukana. Västäräkki tuli patiolle hyppelemään. Tämäkin oli niin kevytjalkainen että! Juttelin sille, että kuvattavaksiko tulit. Se keimaili ihan selvästi kameralle, mutta juuri kun olin painamassa nappia, niin silloin se lehahti pois vain jonkin matkan päähän, mutta riittävän kauas, että kuvaa ei saanut. Ja niin teki myös leppälintu ja pääsky. Kurkikin oli muutama päivä aiemmin lentänyt juuri kameran edestä tiehensä. Lennelkööt ja hyppikööt, kun kerran tahtovat!

Juttelen terassilla aina taivaanvuohelle ja lehtokurpalle. Taivaanvuohta olen joskus erehtynyt nimittämään lampaanviuluksi, mutta ymmärtääkseni se ei ole siitä pahastunut. Joka kesä on tähän saakka palannut.

Mummoison kissa Morri Hilpertti ei ole palannut. Se katosi muutama viikko sitten, eikä ole sen jälkeen mitään kuulunut ei näkynyt. Miten lie nälkäisiä ilveksiä näillä main. Ainakin joku oli peittänyt ison kakan mökin pihalla kuten kissa, mutta tassun jäljet oli vain paljon isommat. Peittääköhän ilves sillä tavoin jätöksensä? Pitänee kysyä viisaammilta luontoihmisiltä. Ikävä vain on sitä itsepäistä Morria ja sen kyljen hipaisua sääressä, kun se kerjäsi kinkkua.






lauantai 22. kesäkuuta 2013

Juhannuksen keijuja, haltioita ja elämää Sormulan mummolassa

Sormulan pihapiiri henkii mystistä eloa näin mittumaarin aikoihin. Kukapa sitä tietää, keitä kaikkia juhannusvieraita tanhuvilla liikuskelee. Mummo ja ukki saivat napattua muutamia jopa kuvaan ja asuinoloja on saatu myös tallennetuksi. Seuraavissa kuvissa voidaan kulkea pihapiiriä kuvien avulla.

 
Ukki toi ovien pieliin juhannuskoivuja. Mummo ja ukki siistivät myös hieman mummoison tuvan nurkalla kasvavaa pihlajaa ja siitäpä mummo taitteli oman tuvan uunille oksia maljakkoon. Asetteli maljakon kahden vartioivan pään keskelle. Kohta, kun mummo kulki uunin editse ja vilkaisi maljakkoa, niin kukas kumma siinä oli saapunut uunia mittaamaan? Vauhdikkaasti eteni pienin nykäyksin monilla jalkapareillaan ihan uunin reunalla. Putoaa se, mummo kauhistui, ja loukkaa kaiketi jonkun nilkoistaan. Vaan eipä. Mummo toivotteli kulkijalle hyvää juhannusta ja siirsi mittamiehen varovasti päivän lehden kulmalle, kiikutti pikapikaa ulko-ovelle, ojensi ukille ja pyysi tätä toimittamaan vierailijan uusille mittamaille. Ukki huiskaisi kevyesti lehdellä ja niin lähti juhannusvieras nauttimaan juhannusaaton herkkuja pellon reunamille.
 

Mummo ja ukki liikuskelivat päivän mittaan pitkin poikin pihaa ja mummo katseli, että siinähän se noin kolmekymmenvuotias kuusi vartioi rauhallisena pihan reunalla. Puusta kuului sirkutusta ja napsetta ja siellä liikkui varmasti jos jonkinlaista väkeä. Ainakin oravat ja linnut ruokailevat sen oksien suojissa. Linnut varmaankin nukkuvat ja touhuilevat muutenkin juuri tässä puussa. Puun alla on suojaisa paikka myös muille liikkujille, koska pitkät oksat laskeutuvat lähes maahan saakka luoden aivan kuin majan kuusen juurelle. Mistäpä sitä tietää, liikkuuko mahdollisesti sauna- tai riihitonttukin kuusen alla ja ihmisten lähellä ollessa pujahtavat piiloon kiven taakse tai läheisen kiviraunion onkaloihin.

 
Ihan siinä kuusen lähellä kasvaa "pienten ukkojen metsä". Niin sanoi mummon ja ukin pieni poika joskus kauan sitten. Jos meillä on satusilmät, voimme nähdä, kuinka kuvassa on pieniä puita, joiden suojissa asustaa pieniä ukkoja ja akkoja. Ja heillä on tietysti paljon pieniä pienten ukkojen metsän lapsia. Voimme vain kuvitella, minkälainen vilske tuolla metsässä on juhannusyönäkin käynyt.  
 
 
Illankorvalla ukki ja mummo saunoivat vanhassa savusaunassa mummoison tekemillä tuoreilla vastoilla. Hunajaa hiveltiin kipeytyneisiin hartoihin ja sekös teki hyvää. Saunan jälkeen nostettiin lippu salkoon ja juotiin pullakahvit patiolla lippua ja kaunista luontoa ihaillen. Sitten sytytettiin kokko jokavuotiselle kokonpolttopaikalle. Myöhään illalla, kun kokko enää hivenen paloi, saunoivat ukki ja mummo uudelleen jälkilöylyissä. Saunan haltija lienee heitellyt ilmaan suviyön taikaa, kun uni maittoi makeasti koko juhannusyön.


Kokko polteltiin perinteisellä paikalla vanhassa lehmihaassa. Suurta väkijoukkoa ei tänä vuonna kokolla ollut, mutta upeasti paloi kokko ja vanhan uskomuksen mukaan tällä rituaalilla karkoitetaan pahoja henkiä. Kukapa tietää, mutta nämä juhannustulet ovat kuuluneet ammoisista ajoista juhannuksen viettoon.
 
 
Mummo kuuli isänsä aikoinaan kertovan, että sananjalka kukkii juhannusyönä. Onnellinen se, joka näkee sananjalan kukkivan. Hän saa taikavoimia, ja voi liikkua näkymättömänä. Mummo ei jaksanut jäädä valvomaan koko yöksi ja niin aamulla pihan reunoilla kulkiessan tapasi tämän kukattoman sananjalan. Onnellinen mummo silti oli, kun oli niin kaunista ja mukavaa muutenkin. Näkymättömäksi mummo ei kykene muuttumaan. Joskus haluaisi kyllä edes vähän pienentyä. Linnut sirkuttivat ja jopa käki kukahteli vielä, ennen kuin sen kurkkuun menee rukiin tähkän vihne. Sen jälkeen käki vaikenee ensi kevääseen saakka. Keväällä se aloittaa taas kukunnan ja etsii itselleen seuraa.

 
Pihan laitamilla on myös Sormulan vanha riihi. Aikalailla on jo vanhus kallellaan ja köyryynkin painunut. Juhannusaamuna tuntui, kuin senkin ympärillä olisi ollut aivan kuin taikuutta. Lilli -koira tuli kumppaniksi ihmettelemään ja tutkimaan, jos vaikka löytäisi keijukaisen tai haltian riihen viereltä.
 
 
Ei löytynyt ketään oven alta ja sisällekään ei nyt tuntunut huvittavan mennä.
 
 
Toisen seinustan vierestä oli kyllä joku kulkenut. Lillin kuono tuhisi ja tassut tapailivat kaivamisasentoa, mutta ei täälläkään mitään ollut.
 
 
Riihessä ei ole savupiippua ja kun riihen uunia lämmitetään, niin savu tulee ulos  pienistä aukoista. Savun ulostuloaukon vieressä oli pieni kolo. Olikohan tuo jonkun ovi? Siitä voisi mahtua menninkäinen kulkemaan. Harmillista, että ei nähnyt sisälle riiheen, kun siellä oli aivan pimeää. Mummo painoi korvan liki seinää ja kuunteli... ei kuulunut mitään.
 
 
No mutta, siinäpä on korkea pensas. Jättiläisen tatarhan se siinä on jo venähtänyt melkoisen isoksi. Se on lähes yhtä korkea kuin talo. Mutta kuka on kääntänyt tuon yhden oksan kallelleen? Onko se ollut Tuulen Tyttö vai kuka kukas pensaassa asuu?
 

Juhannusruusuissa ei ainakaan asune kukaan, kun siellä on paljon piikkejä. Mutta ruusut tuoksuvat ihanille. Oli sielläkin vierailijoita. Mehiläiset imivät mettä innoissaan juhannusjanoonsa ja nauttivat. Tekevätköhän ne meille medestä hunajaa?

Terijoen salavat suhisivat kun Tuulen Poika tanssi niiden oksissa. Sieltä kuului sirkutusta. Leppälintuäiti ja -isä olivat lennähtäneet seuraamaan, miten niiden poikaset onnistuvat lentotunneillaan. Onnistuivathan ne ja lensivät pois kotipesästään autotallin nurkalta. Yksi poikanen asettui tutkimaan vielä auton rengaskuvioita. Talitinttiäiti huolehti ruokaa poikasilleen Lillin kopin vintille ja kurjet kävivät ruokailemassa läheisellä pellolla.

 
Aurinko lämmitti Sormulan pihapiiriä päivällä ja yöllä metsän reunan takaa nousi Superkuu. Se valvoi mietteliäänä maan asukkaiden touhuja ja kummasteli, miten luonto elää päivin ja öin. Liikkujat vain vaihtuvat. Pöllö huhuili riihen takana ja kyyhkynen alkoi kujertaa aamutuimaan. Kettu luikahti ojan vartta pitkin saalistamaan ja Lilli-koira nukkui kopissaan onnellisena syötyään illalla juhannuksen kunniaksi muutaman palasen koiransuklaata.
 



 
 
 
 
 
 


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Savuako vaiko eikö?


Mummon varhaisimpiin lapsuusmuistoihini kuuluu pihapiirin eräs tuoksu, savuntuoksu, joka tulee puhtaasti palavista kotimaisista puista.

Muistan, kun tulin lauantai-iltapäivisin koulusta kotiin, niin pihatiellä pientä kulkijaa vastaan leijaili jo kauas lämpiävän savusaunan savun häivähdys. Se tarkoitti illalla leppoisaa oloa kotona perheen seurassa tietyin rutiinein sekä toi lapselle hyvän ja turvallisen olon. Samoin pihapiirissä hiihdellessä ja mäkeä laskiessa saattoi nähdä kotitalon piipusta nousevan savun ja seurata nousisiko naapureidenkin piipuista savut samalla tavoin. Isä ja äiti olivat opettaneet, että pakkasella savu nousee suoraan ylöspäin ja matalapaineen aikana savu vain leijailee alempana levittäytyen laajalle. Syksyisin riihen lämmittäminen naurishaudikkaineen pimenevässä illassa oli mystinen kokemus ja siellähän lyhteet kuivuivat orsilla puintikuntoon aina välillä savun seassa. Tutkimuksen valossa voi pohtia, miten terveellinen kuivatustapa tuo viljalle oli.

Muun muassa näitä savuntuoksuisia muistoja kantanen sisälläni aina, ja joka kerta kun omassa pihapiirissä liikkuessani tunnen tavallisen savuntuoksun, tiedän kaiken olevan hyvin. Savusaunan lämpiäminen kesäisenä iltapäivänä on jo aivan omanlaisensa tunteen tuoja. Kummasti myös mihin vuodenaikaan tahansa makkaranpaistonuotion tai grillin ääressä tapaa enimmäkseen leppoisia ihmisiä. Tarinat soljuvat ja monet asiat laitetaan järjestykseen ihan vain tuossa ohimennen.

Ennen ihmisten keskusteluissa puhuttiin kylän savuista ja siitä, montako savua milläkin kylällä oli. Samalla naapurit seurasivat toisiaan, nouseeko sieltä naapurin piipusta varmasti savu, vai onko siellä kenties jotakin tapahtunut ja on riennettävä tarkistamaan. Savu toimi täten merkkinä asioiden kunnossa olemisesta ja aikoinaanhan savumerkit korvasivat puuttuvan puhelimen.

Tuli on ihmiselle tärkeä ja nuotiosavujen loimussa on vuosituhansien kuluessa ehtinyt istua melkoinen ja monenkirjava joukko tuleen tuijottajia. Tuli on antanut turvaa petoja vastaan ja se on mahdollistanut ruoan kypsentämisen. Kun opittiin tekemään tulisijat rakennuksiin, saatiin lämpöä, ja päre palaessaan toi valon. Savua syntyi tietenkin sivutuotteena ja varmasti monta kertaa on ollut kirveleviä silmiä. Savua syntyi myös siitä, kun kylän miehet kokoontuivat tupiin istuskelemaan ja polttivat ahkerasti kuka minkinlaista tupakkaa. Pieni tyttö mahtui hyvin kävelemään sen savuverhon alla, savu kun tuppaa nousemaan huoneissakin kattoa kohti. Terveellistähän se ei ollut, ja onneksi tupakointi huoneissa on melkeinpä loppunut.

Ihminen on polttanut ja polttaa myös tuhoa tuottavia aineita ja materiaaleja valistuksesta huolimatta. Tutkimus haitallisia päästöjä tuottavista tekijöistä on tarpeellista ja hyödyllistä, mutta kun ensi kerran kuulin miten vaarallista on polttaa suomalaista puuta, hämmästyin. Mietinkin nyt, syyllistänkö itseni pahaksi päästöjen aiheuttajaksi istuessani puulämmitteisen saunan lauteilla ja paistellessani leipää tuvan ”puu-uunissa”.

Erilaisia tutkimuksia tekevät ja maksavat eri tahot, ja suurin piirtein kaikki tutkimus on tärkeää. Tänä aikana tuntuisi kuitenkin tärkeimmältä saada aikaan sellainen rohto, joka tepsisi ihmismieliin niin, että emme tahallamme iskisi rähinäkipinää eri uskontoa tai vakaumusta omaavien kanssakulkijoidemme nuotioon.

Oma kahvikuppi sen olla pitää!


Minä istuin mummon vieressä tuvan penkillä pitkän pöydän ääressä vastapäätä isää. Mummoa vastapäätä istui äiti ja se oli aina näin. Oikeastaan useimmiten istuin kissan vieressä, koska se oli mummon ja minun välissä. Näitä hetkiä oli ainakin kolme kertaa päivässä, jos ei ollut vieraita. Aamukahvi, päiväkahvi ja iltakahvi. Minulla oli vaaleanpunainen Viola-juustosta tyhjentynyt muovimuki ja olin juonut siitä jo aamulla lypsylämmintä maitoa, kun äiti tuli navetalta. Silloin kissa ja minä saimme aina aamuisin lämmintä maitoa. Kissakin sai kahvinsa. Se kissan kahvi oli aina teevadilla siinä penkillä ja mummo laittoi siihen kahvia ja maitoa, saattoipa joskus ripsauttaa muutaman suolakiteen, kun kerran omaankin kuppiinsa laittoi. Minä laitoin vain sokeria ja maitoa. Joskus kokeilin laittaa suolaa, mutta ei se minusta hyvältä maistunut, vähän kummalliselta vain.

Sitten koitti syntymäpäiväni ja sain toiselta mummolta lahjaksi pienen kahvikuppiparin. Siis oikean pienen kahvikupin ja teevadin. Niissä oli jotkut linnut sateenvarjoineen kuvattuna kupin molemmille puolille. Ne oli varmaan äiti ja lapsi ja isä ja lapsi. Ne oli hienot! Minäkin sain juoda teevadilta kuten mummokin. Kyllä nyt kelpasi olla aikuisten kanssa samassa kahvipöydässä - ihan samanveroisena tietenkin! Kului muutama vuosi ja taas toinen mummo - hän joka ei asunut meillä - muisti syntymäpäiväni! Muisti hän kyllä aina, mutta taas sain kahvikuppiparin. Kuppi oli melkein kuin Myrnakuppi, mutta se oli jotenkin punasävyinen. Aikuisten kupin kokoinen kuitenkin. Nyt jäi pikkukuppi sivuun ja aloin juoda ihan oikeasti isosta aikuisten kupista!

Vuodet vierivät ja maailma kuljetti omaan kotiin ja kahvikupit ovat vaihtuneet moneen kertaan. Kahvikin vaihtuu välillä teeksi tai lateksi ja cappuccinoksi. Jotenkin vaan se kahvin tuoksu ja oman kupin viehätys eivät katoa.  

Se pieni kuppi on vieläkin mummolla tallessa, tosin teevati on kadonnut ja kupissakin on pari lovea, mutta toivottavasti se pysyy muutoin ehjänä. Se on niin lämmin muisto lapsuudesta, että sitä en halua kadottaa.
 
 
 
         
 


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Minne kätkeä sukkahousut lähdön hetkellä?

Sattui tässä yhtenä menneenä viikonloppuna sellainen vähän reippaampi tahti mummolassa, kun oli kaksi pientä askeltajaa mummon ja ukin hoivissa. Sitä ei oikein muistakkaan, kuinka sukkelia nämä pienet ihmiset ovat ja kuinka silmät on oltava joka hetki selässäkin. Arvaamattomiin paikkoihin pääsee hetkessä, mutta kaikista arvaamattomista paikoista ei vain pääse välttämättä itse pois eikä ainakaan turvallisesti. Sohvan ja seinän väliin jäävä kolo on esimerkiksi mielenkiintoinen vaihtoehto leikkitraktorin säilytykseen. Pienen miehen peruutusvaihde ei vain aina mene vielä päälle, mutta onneksi äänimerkkiä antamalla hätiin voi aina kutsua jonkun aikuisen. Tämänkin asian voi toistaa useita kertoja peräkkäin ja saada leikkiin mukaan myös hieman vanhemman isosiskon. Pöytäliinallakin on hyvin erilaisia vaihtoehtoisia käyttötapoja kuin mitä mummo on ajatellut. Ruoka ei välttämättä kuulu ainoastaan lautaselle  ja suuhun ja uusia makuja voi myös yhdistellä innovatiivisilla tavoilla. Koirasta saa ruokajuttuihin hyvän seuralaisen.

Kaikki tämähän on tuttua lapsiperheen arjessa, mutta kun ollaan ukin ja mummon kanssa, niin ei voi välttyä pohdinnalta, miten ukki ja mummo ovat omien lastensa kanssa oikein pärjänneet. Tarkemmin muistellen kotona tehtiin ruoka, leivottiin, siivottiin, pestiin pyykit ja silitettiinkin. Kaiken lisäksi koti oli aina kohtalaisen siisti ja aikaa ystävien seurassa olemiseen oli, sitten urheilukilpailuihin ja muuhunkin reissaamiseen lasten hieman vartuttua. - Niin, kolmehan heitä ja parin vuoden välein syntyneitä. Olihan lasten ukki ja mummo toki naapurissa apuna, mutta silti.

Nyt aika on toinen ja kuviotkin muuttuneet. Lienee myös niin, että painotukset lasten kanssa olemiseen vaihtuvat roolien muuttuessa isästä ja äidistä ukiksi ja mummoksi. Saattaahan siinä olla sitäkin, että iällä on tämän asian kanssa jotakin tekemistä, mutta ei sitä äkkiä uskoisi!

Niin, piti lähteä lastenlasten kanssa naapurikuntaan lastenjuhliin katsomaan Miinaa ja Manua. Aamutoimia oli tehty ihan normaaliin tahtiin ja syömisetkin oli hoidettu. Mummo oli laittanut vaatteet valmiiksi ja kaiken piti olla ihan vain pukemista vaille. Mutta missä ovatkaan pikkumiehen sukkahousut? Niitä ei näy missään ja pari sekuntia sitten mummolla on näköhavainto pienestä miehestä, joka kulki sukkikset kädessä siinä mummon lähellä. Mummo kyselemään, jotta minnekäs sukkikset laitoit. Ei mitään havaintoa. Etsitään ja katsellaan joka paikkaan. Ukkikin tulee apuun, mutta ei löydy silti ja kello käy. Aika tuntuu menevän sukkelammin ja sukkelammin ja jostain syystä mummon alkaa tulla pieni hiki. Vielä kierros ja kaikkien silmät harhailevat edelleen etsivästi, kunnes mummon katse osuu aulan nurkassa olevaan isoukin tekemään veistokseen, jossa on mukavia koloja. Mummo pistää käteensä yhdestä kolosta ja kuinka ollakaan, sieltä hän vetää riemuissaan pienen miehen sukkikset taideteoksen uumenista ja pukeminen voi alkaa!

Kun kaikki on valmista mummo ja ukki laittavat lapset turvaistuimiin ja - mummo muistaa että on haettava vielä nenäliinoja keittiön kaapista kaiken varalta. Mummo nappaa nessupaketin kaapin hyllyltä - ja saa syliinsä pussillisen purukumeja, jotka iloisesti rapisten leviävät ympäri keittiön lattiaa. Nessupussin teippi oli tarttunut purkkapussiin ja pussi oli tietenkin auki! Eihän siinä mummon auta kuin mennä kontalleen lattialle ja hamuta kaikki näkyvissä olevat purukumit pois, koska ei voi luottaa siihen, että pieni mies tai koira eivät yllätä ja napsi näitä suuhunsa heti sisälle päästyään. Kello käy, mummo kerää purkat pois, menee autolle ja - pyyhkii tuttipullosta auton penkille valuneen maidon, antaa pullon pienelle miehelle, asettelee itsensä turvavöihin ja niin matka lastentapahtumaan voi alkaa. Kaikki hyvin :)


lauantai 2. maaliskuuta 2013

Kulttuurikudonnaisia kummisetien konnuilla

Keiteleen kirjasto- ja kulttuuripalvelut ovat toimineet nykymuodossaan yhden valtuustokauden. Uuden kauden alkaessa on syytä palata hieman menneeseen ja kurkistella tulevaa.

Oikean kulttuurisihteerin jäädessä "vapaaherrattareksi" nelisen vuotta sitten, kuntamme päättäjät yhdessä kuntalaisten ja viranhaltijoiden kanssa tuumailivat, kuinka kulttuurityö olisi hyvä jatkossa tehdä. Kokoonnuttiin puimaan kulttuuririihtä, tehtiin kysymyksiä toisillemme ja koetimme etsiä niihin mahdollisimman oikeansuuntaisia vastauksia. Nämä kaaviot, kartat, tekstit, kuviot, yms. kaikki tallennettiin visusti ja niiden piti toimia ohjenuorana ja mallitilkkuna vastaisuudessa.

Kulttuuritoiminnalle oli useita vaihtoehtoisia malleja, mutta lopulta kävi niin, että kulttuurityö integroitiin kirjastoon. Etuina pidettiin saavutettavuutta, koska kirjasto on auki myös lauantaisin talviaikana ja useimmiten joku henkilöstöstä vastaa puhelimeenkin lähes aamusta iltaan. Talon kynnystä pidettiin myös kohtalaisen matalana kaikkien kuntalaisten tulla. Puhuttiin tiimistä, kuten tähän maailman aikaan kuuluukin.

Niinpä sitten kulttuuri astui mappeineen ja puhelimineen kirjastotaloon. Se toi mukanaan myös vastuun Aholan talomuseosta ja kotiseutuarkistosta. Vuoden kulussa oli huomioitava normaalit siihen kuuluvat juhlat, kuten Veteraanijuhla, Keitele-päivät, Valojen viikko ja Itsenäisyysjuhla mukaan lukien konsertti- ja teatterimatkat, mahdolliset vierailijat sekä eri esiintyjät ja taiteilijat. Näyttelyjärjestelyistähän jo jonkinlaista kokemusta kirjastotyöhön kuuluvana olikin.

Mutta kun siihen alkuun oli heti 130-v. juhlavuosi, niin nyt voi jo kertoa, että pienoisia paniikinomaisia hetkiä tuon punatiilisen rakennuksen uumenissa on vietetty. Paikalla oli monta kertaa neljä uutteraa naista, mutta kukaan ei aiemmin ollut pääsääntöisesti kunnan kulttuuritöitä tehnyt. Pitkäaikaisen kulttuurisihteerin kulttuurikudonnaisten tulokset olivat hyviä ja me neljän naisen tiiminä koetimme parhaamme mukaan kutoa aiempaa mallia seuraten, mutta etsiä samalla strategian mukaan uusia malleja ja vaihtoehtoja tuohon kirjoon. Luottamushenkilöt loivat loimet, kuntalaiset antoivat kuteita, mutta mallit oli loihdittava ihan itse.Välillä kutominen ei ottanut luontuakseen ja mallitilkkua oli kyseltävä kuntalaisilta, jotka mielellään auttoivatkin. Niin kuin ovat auttaneet kunnan omat työntekijät eri sektoreilta. Kaikin puolin yhteistyö sujuu mutkattomasti eri toimijoiden kesken. Koulun kanssa eletään sujuvasti koko ajan tiiviisti samassa pihapiirissä.

Ensimmäinen vuosi kului juhlavuotta pyöritellessä ja oppia karttui monesta asiasta. Seuraavat kolme vuotta kuluivat vielä harjoitellessa aina eteen ilmaantuvia uusia asioita. Nyt koko tiimi olisi jo paljon viisaampi, uudenlaisen maton kutoisi ja ehkä rohkeampia värejäkin kudonnaisiin muotoutuisi.

Koko kuluneena nelivuotiskautena on pyritty vastaamaan strategian asettamiin tavoitteisiin, vaikka kaikkia suunnitelmia ei ole voitu toteuttaakaan. Välillä on hyvä katsoa myös kangaspuiden tukille kertynyttä kudonnaista, olisiko jotakin voinut kutoa toisin. Olisihan sitä voinut, eikä auta kuin ottaa opiksi ja joskus on nieltävä myös epäonnistumisen tai virhearvioinnin katkera kalkki.

Uskon kuitenkin, että niitä onnistumisen hetkiä on ollut enemmän - oikeastaan aika paljon. Ja on tätä työtä rikasta tehdä, vaikka välillä väsymyksen aallot lyövät voimalla yli. Itselleni parhaita hetkiä ovat, kun näen lapsen riemusta loistavat kasvot hänen elämyshetkenään tai kun huomaan järjestämässämme tilaisuudessa aikuisen silmien kostuvan liikutuksesta tai iloisen naurun kiirivän läpi talon. Ei kirjastossa aina olla hiljaa!

Talligallerian saaminen on ollut tärkeää koko kunnan kannalta. Siitä kiitos taannoin syntymäpäiviään viettäneelle sivistyslautakunnan puheenjohtaja Saara Koskiselle sekä sivistysjohtaja Ville Ahoselle ja nyt jo työpaikkaa vaihtaneelle teknisen osaston johtaja Kari Nuutiselle ynnä tietysti kaikille muille asiaan vaikuttaneille.

Niin, tuo nelivuotiskausi on nyt valmiina kudonnaisina muistojen orsilla ja piironkien laatikoissa sekä lattioilla jalkojemme astua. Uudet luottamushenkilöt yhdessä viran- ja toimenhaltijoiden kanssa lisättynä järjestö- ja yhdistyskuntalaisilla, alkavat luoda nyt maaliskuussa uutta hyvinvointilointa, johon me sitten sivistyssektorilla pyrimme kutomaan uusia kudonnaisia kuntalaisten ja vierailijoidemme iloksi.

Kiitos yhteistyöstänne ja kannustuksesta kuten myös suuntaa antavasta korjaavasta palautteesta. Kaikki tämä ohjaa ja kuljettaa kirjasto- ja kulttuuripalveluita haluttuun suuntaan resurssiemme puitteissa. Kummisedät loivat Keitele-hengen, joka vaikuttaa yhä. Tuon hengen voimalla luodaan yhdessä entistä viihtyisämpi ja vahvempi kotikunta meille kaikille, vaikka monenlaiset ulkopuoliset kutojat sekä mallimestarit kuntakangaspuiden paikkaan ja kudonnaisten määrittelyyn pyrkivät vaikuttamaankin.