Kellarin katolta mäkeä laskiessa saattavat alushousut osua naulankantaan!

Mummo alkoi muistella omia lapsuusmuistojaan pukeutumisen tiimoilta, kun ihasteli lasten lasten vaatteita. Pehmeistä ja lämpimistä ulkovatteista mummon mieleen tuli omat sarkahousut, joita joutui yhtenä talvena pitämään, kun sellaisia sai kylän kaupoista. Ne olivat pystyraidalliset ja vihreän eri sävyjä vaihteli raidoituksessa. Karkeat olivat ja hiertivätkin reisissä, kun alla oli vain sukat, jotka kiinnitettiin liiveihin sukkanauhoilla ja napeilla. Liivit olivat kuin aluspaita, mutta niissä oli kahdet klipsit, joihin kiinnitettiin kuminauha. Kuminauhassa oli nappikolot ja sukissa oli vastaavasti napit, jotka laitettiin sen nappikolon läpi. Sukkaa kohti oli kaksi nauhaa ja kyllähän ne sukat pysyivät ylhäällä, jos napit eivät irronneet. Myöhemmin tuli sitten oikeat soljet, joissa oli pidikkeet jo valmiina. Joskus ihan pienenä joutui pitämään äidin tai mummon kutomia oikeita villasukkia. Ne pistelivät ja jaloissa oli kutinaa, mutta kukaan ei sille asialle mitään voinut, kun tyyli oli kaikilla sama. Eikä kukaan puhunut villa-allergiasta!

Kouluvuosina mummo sai sitten yhtenä syyskesänä oikeat kaupan villahousut! Ne olivat mustapunaiset ja niissä oli pieni kapea musta pitsi lahkeensuussa. Lahjetta riitti noin kymmenisen senttiä reittä alaspäin. Ne oli hienot! Sitä ennen talvella oli vaaleanpunaisten trikoisten alushousujen päälle vedetty yhtä lyhyet raappahousut. Nekin vaaleanpunaiset ja kuminauhat lahkeensuissa. Niissä oli nukka sisäpinnalla ja ne lämmittivät peppua, mutta reisille saakka nekään eivät ylettäneet ja usein reiden yläosa oli aivan paljaana sukan ja housun välissä. Kylmää siis oli ja sukkahousujen tultua markkinoille oli jo paljon lämpimämmät sääret koulumatkalla. Sukkahousuja sai kahta väriä eli tummansinisiä ja ruskeita.

Koulun pihalla leikkiessä sattui monenmoista, kuten pienille koululaisille on maailman sivu sattunut. Yhtenä syksynä Viinikkalan koulussa ollessamme saimme päähämme, että kellarin katolta saa hyvät mäet. Laskimme riemuissamme, kunnes opettaja teki leikistä lopun. Sitä ennen kuitenkin sattui mummolle hassu ja nolokin tapaus. Kellarin kattopellit oli kiinnitetty nauloilla ja kuinkas ollakaan, mummon alushousut tarttuivat kiinni naulankantaan. Niin vain kävi, että housut repesivät pepun kohdalta ja iltapäivä piti kulkea hyvin pystyasennossa, ettei kukaan huomaisi mekon alla olevaa palkeenkieltä ja sieltä vilahtelevaa paljasta peppua.

Alaluokilla olessani kaikilla tytöillä tuli olla essu edessä. Äitini on hyvä ompelija ja teki minulle uuden hienon keltasävyisen essun. Se sai heti huomiota ja taisi pieni ylpeys olla mummon rinnassa, että minullapa on uusi essu. Kuten monesti elämässä, ylpeys käy lankeemuksen edellä - vanhan sananlaskun mukaan - ja essu tarttui pulpetin kulmaan ohikulkiessa ja tietenkin essu repesi. Voi sitä noloutta ja harmia. Illalla kotona sain vielä nuhteita, mutta essu tuli korjatuksi äidin toimesta.

Kerran jos toisenkin sitä joutui ripitetyksi. Uusia vatteita oli vara ostaa harvoin ja kun sellaisia sai, niin olisi pitänyt muistaa olla säästeliäs - myös vaatteiden suhteen. Yhtenä kesänä mummo sai tädiltään uuden hienon punaisen mekon, jossa oli valkoisia pompuloita, Kangas oli muistaakseni pikeetä. Muu väki oli heinäpellolla ja minä tyttö leikin pellon reunamilla ja kiviraunioilla. Löytyi sitten mukavan laakea kivi, jolle mekon helma piti levittää ja istua viereen toiselle kivelle, joka oli kuin sitä varten siihen asetettu. Sitten vain käteen pieni kivi, jolla pystyi hakkaamaan laakeaa kiveä vasten niitä valkoisia pompuloita. Se oli mukava leikki! Se vain ei ollut enää mukavaa, kun äiti oli vihainen nähtyään tuliterän mekon helman täynnä pieniä reikiä! Mitenkäpä pieni tyttö olisi arvannut, että mekko niin mukavasta leikistä piloille menee.

Kansakoulua käytiin Viinikkalan kansakoulussa ja matka kuljettiin polkupyörällä, potkurilla tai suksella, kelin mukaan. Kävellen matka taittui myös hyvin usein. Reppu oli selässä ja siellä voileivät voipaperiin käärittyinä ja vanhassa yskänlääkepullossa oli maitoa. Joskus pullo hajosi ja maito valui reppuun. Lämpimän ruoan sai koululta, jossa keittäjä Tyyne Lammenvaara laittoi ruoan. Koulua oli silloin vielä myös lauantaisin ja se oli marjapuuropäivä.

Keskikouluun mummo sitten siirtyi kansakoulun viidenneltä luokalta. Se oli mukavaa aikaa. Viinikkalan koulussa mummoa kiusattiin ja olo oli monta kertaa hyvin ankea ja surullinen, kun syitä kiusaamiseenkaan ei edes ymmärtänyt. Tuskin aikuiset asiasta edes tiesivät, mutta luulisin nyt, että opettajien se oli pakko huomata. Niistä ajoista ei siten kovin ihanat muistot ole jääneet, mutta keskikouluajat olivatkin sitten ihan toinen juttu!

Mitä näki pieni mies?

 

Sormulan mummolassa joulua viettettiin osin perinteisin menoin ja osin uusin kujein. Uutta tuovat pienet ihmistaimet ja heidän touhunsa mummon ja ukin kanssa. Joulupäivänä ruokavahvuus oli peräti kaksitoista henkilöä ja se on melkoinen joukko se. Osa aterioi ihan omia eväitään ja hyvinpä näytti maistuvan. Jos ei lusikalla tai haarukalla ehdi, niin sormet - tai koko käden - voi ottaa avuksi. Ja kun syöttötuolin vierellä vahtii pari innokasta nelijalkaista, niin pöydän aluskin tulee putsatuksi ihan noin vain. Eikö olekin kätevää? Tosin mummon lattiarätti tuntuu liikkuvan sen jälkeen hyvin liukkaalla pinnalla, kun lattialla on sekä lapsosen että koiran kuolaa! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti ja ulkona vauhtia piti lisäksi ajoittain pari uljasta shäferiä, joita ei saakaan mennä ihan noin vain taputtelemaan ja ruokkimaan. Heillä on vain yksi isäntä.

Tapaninpäivänä lähti kahden pienen äiti hiihtelemään pihaladulle ja muu väki vietti aikaansa sisällä kinkkua ja herkkuja sulatellen. Ikkunasta nähtiin, miten suksi luisti hyvin ja näytettiinpä hieman yli yksivuotiaalle miehenalullekin, kuinka reippaasti äiti hiihtää. Poika katsoi äitinsä menoa hetken ja tuumasi "OHO" jatkaen sitten omia touhujaan. Siinäpä porukalla ihmeteltiin, mitä halusi pieni mies ytimekkäällä kommentillaan ilmaista.

Tapaninpäivän iltana, kun muut olivat hiihtelemässä ja muissa ulkotöissä mummo tuli sisälle jo äsken mainitun tyttärenpojan kanssa. Riisuttuaan ulkovaatteet pieni mies käveli posket punaisina ukin ja mummon makkariin, jossa sängyn päällä voi lukea kirja-aarteita, kuten Puppea. Huone oli muuten pimeä, mutta ulkoa näkyi terassinvalo ja pieni poika seisoi kauan hiljaa ikkunan edessä tuijottaen taivaalle. Mummo otti pojan syliin ja istui hänen kanssaan vaieten sängyn laidalle. Yhdessä siinä katseltiin, kuinka pimeältä taivaalta tipahteli rauhalliseen tahtiin todella suuria valkoisia lumihiutaleita, joihin ulkovalo loi oman mystisen tunnelmansa. Mummo kertoi sitten, mitä ulkona oikein tapahtuu ja miksi näin on. Mummon mieleen tuli, että ihan tällaista näkyä ei poika kotipihassaan kaupungissa ehkä voi kokeakaan, kun valoja on kuitenkin joka puolella ja täyttä pimeyttä ei siten ole. Nyt oli vain pimeä metsänreuna ja iltataivas valon kajossa.

Mummo ajatteli, miten onnekas on, kun voi kokea näitä hetkiä lasten lasten kanssa. Pienet kädet kiertyivät kaulalle ja hatun alla pörröttynyt tukka painui poskea vasten. Mummo on miettinyt monta kertaa, mitä lapsen mieleen jää näistä kokemuksista ukin ja mummon luona. Mitä pienessä päässä pyörii ja mihin suuntaan kehitys lähtee kulkemaan. Voiko sitä kehityksen pyörää oikeasti ohjata ja kuka voi? Ainakin pieni etusormi nousee jo reippaasti pystyyn, kun ukki tai mummo kieltää jostakin ja sanoo "so so" kohottaen etusormeaan. Sitten pyörii pieni pää ja useimmiten askeleet onneksi johtavat pois kielletyltä alueelta.

Niin, nämä hyvät hetket antavat mummolle paljon - ja ukille, tietää mummo - jospa myös näille pienille taapertajille ja nopsajaloille mummolan tuvassa ja tanhuvilla.

Tuvassa tuoksuu ruisleipä

Niin siinä vain kävi, että mummo osasi vielä tehdä oikeaa ruisleipää. Mummoison avustuksella. Mummo sai tarkat ohjeet ja valvonnan, kuinka eri vaiheissa tulee toimia.

Ensin eilen iltapäivällä mummo laitteli käden lämpöisen veden ikivanhaan leipäkorvoon, jossa on valmiina seinämillä ja pohjassa jäänteitä edellisestä leivänteosta. Korvon taikinaiset seinämät ovat kylläkin kuivuneet liinan alla, mutta sinne juureen aines liukenee ja antaa sen perinteisen maun myös tehtävälle leivälle. Tuo korvo on ollut Sormulassa niin kauan kuin mummo muistaa ja jo ennen sitä. Se on kulunut ja osin palanutkin, mutta uuttakaan ei ole tullut hankituksi ja tulisikohan siinä samanmakuista leipää?

Lämpimään veteen mummo sekoitteli hiivan ja riihiruisjauhoja sekä Koutajärven Jääskeläisten luomujauhoja ikivanhalla iso-ukin tekemällä hierimellä. Se on puusta tehty ja siinä on pitkä puinen varsi ja ikään kuin sormia, jotka muodostuvat puun oksista. Taikinan juuresta tuli paksu vellimäinen seos ja se jäi uunin kupeeseen liinan alle muhimaan. Uteliaana mummo kävi aina välillä sekoittelemassa ja haistelemassa juuren hapanta tuoksua. Se jotenkin tuo niin turvallisen ja kotoisen olon tuo leivänteon tuoksu. Sen tuoksun tunnistaa heti avatessaan ulkoa-ovea sisälle tullessaan. Lapsena mummo aina pisti myös sormensa korvoon ja siinä pienen sormen päässä tuli aina mukavasti suuhun taikinajuurta. Paljon sitä ei voinut maistaakaan, koska maha saattoi tulla kipeäksi.

Illalla ennen nukkumaan menoaan mummo lisäili vielä karkeaa suolaa ja jauhoja. Siinäpä taikina muhi sitten aamuun saakka uunin kupeessa lämpimässä liinan alla. Lieköhän hyvä haltija tai tonttu käynyt kurkistelemassa taikinan kehittymistä yön aikana? Uunin lämpiämisen aikana mummo alusti taikinan eli teki siitä tosi jämäkkää ja muotoili lopulta sen keoksi korvon pohjalle. Keon päälle mummo ripsautti ohuelti jauhoja ja teki ristinmerkin taikinahuippuun. Näin ennen neuvottiin siunaamaan leipä. Toinen merkitys ristinmerkillä on, että viilloista näkee, onko leipä riittävästi kohonnut.

Sillä välin tuvan uuni oli lämmennyt ja hiilet vedetty pois arinalta. Oli aika tehdä leivät kohoamaan, mutta mummollepa tuli muita töitä. Mummoiso tuli hätiin ja leipoi taikinan leiviksi leivinlaudalle. Hän painoi jokaisen leivän päälle sormilla jäljen, jonka kadottua leipä on valmis paistettavaksi. Kun leivät olivat kohonneet liinan alla tarpeeksi mummo pisteli ne hammastikulla ja taputteli niitä vielä hieman leipälapion päällä ja laittoi uuniin.

Puolen tunnin jälkeen mummo vaihtoi leipien paikkaa, että paistuisivat tasaisesti, kun vanha uuni ei ole joka paikasta tasalämpöinen. Kun tunti oli kulunut hän kopsautti leivän pohjaan ja silloin kuului kumeahko ääni. Siitä tietää, että leipä on valmis eli kypsä. Niin mummo otti leipälapiolla leivät pois uunista ja laittoi ne leivinlaudalle liinan alle jäähtymään. Kun leivät olivat riittävästi jäähtyneet, mummo puhdisti niiden pohjista harjalla jauhot pois ja laitteli pusseihin. Korvo kulki pihan yli mummoison ruokakomeroon ja peiteltiin liinalla odottelemaan seuraavaa leiväntekopäivää.

Niin tuli kuusi maukasta ruisleipää valmiiksi. Nyt tuoksuu ja varmaan maistuukin! Mitähän jos mummo laittaisi muutaman leivän joulupukin pussiin...

... jahah ja joku nappasi joukosta jo yhden. Maukkaita hetkiä syöjille :)