Leivän tien nälkäinen vierailija

Syksyn enteitä oli jo ilmassa ja ilmat viilenivät. Luonnon eläimillä alkoi olla ruoka etsimisessä ja illat pimenivät. Pienoinen metsähiiri kuljeskeli Keiteleen koulukeskuksen ympärillä illan hämärissä ja haisteli ilmaa pienellä kuonollaan. Haisteli uudemman kerran ja kuinka ollakaan, jostakin tuntui tulevan hieman viljan jyvien tuoksua. Pienellä hiirulaisella alkoi olla nälkä ja jyvien tuoksu houkutti sitä kovasti. Mutta mistähän tuo tuoksu tarkkaan ottaen tuli? Hiirulainen otti juoksuaskeleita liikuntahallille päin - ei tuoksu väheni. Sitten se otti askeleita koulun pihalla olevan leikkimökin suuntaan - ei sielläkään tuoksunut. Se palasi takaisin kirjaston mutkaan ja oivalsi: tuoksu tulee kirjastolta päin! Miten kirjastolta voi tulla jyvien tuoksua, se pohti pienillä aivoillaan. Se istui ja mietti hetken liikennemerkin alla ja nuuskutteli uudelleen. Kyllä, sieltä ison autotallin oven alta tuoksu tuli. Hiirulainen otti jalat alleen ja kipitti kiireesti autotallin oven viereen. Se etsi ja etsi ja niin vain oli, että se löysi pienen kolon, josta pujahti oven alitse. Mutta mitä nyt, ei tämä ollut jyvävarasto, ei ollenkaan, vaan pieni kapea korkea tila. Hiirulainen tutki tilaa ja niin se huomasi, että edessä oli kuin olikin toinen ovi. Taas hiirulainen alkoi nuuskuttaa ja jyvien ihana tuoksu tuntui voimakkaampana. Tuonne oven taakse on pakko päästä se päätti, ja alkoi taas etsiä reittiä jyvien luokse. Ja niin onnellisesti kävi, että pienoinen rako löytyi oven vierestä ja siitä pujahti pieni metsähiiri jälleen isompaan tilaan.

Hiirulainen oli ihmeissään, minne se oli joutunut. Oli melkein pimeää, vain oven päällä oleva poistumisreitin vihreä ohjauslamppu paloi luoden hieman valonkajoa ympärilleen. Hiirulainen alkoi tutkia ympäristöä. Voi, mikä ihanuus. Miksi kukaan ei ollut kertonut, että kirjastossa on näin paljon herkkuja! Monenlaisia jyviä isot säkilliset, ryynejä ja jauhoja purkeissa pöydälle katettuina! Onkohan nämä kaikki minua varten, pohti hiirulainen. Varovasti se maistoi yhdestä säkistä ja sitten toisesta ja vielä kolmannesta. Sitten se kiipesi pöydälle ja maisteli purkeista. Kylläpä sillä oli herkut!

Lämmintäkin täällä oli ja hiirulaisesta kirjasto oli oikein ihana paikka. Nyt hän ymmärsi pienillä hiirulaisen aivoillaan, miksi hän oli koululaisten nähnyt usein juoksuaskelin kiiruhtavan kirjastoon. Söivätköhän koululaisetkin näitä herkkuja, se mietti. Hiirulainen katseli seinillä olevia kuvia ja ihmetteli kirjaimia. Se tutki paikan tarkkaan ja kävi maistamassa leipäkorvossa olevaa taikinaa. Se maistui hieman happamalle eikä hiirulainen siihen makuun ihastunut.

Sitten uni alkoi painaa sen silmäluomia. Hiirulainen katseli, minne se voisi mennä nukkumaan ja huomasi nurkassa seisovan miehen kylvövakka edessään. Kylvövakka näytti hiirulaisesta sopivalta vuoteelta ja niinpä se kipitti pienillä jaloillaan miehen viereen, kiipesi pitkin lahjetta miehen syliin ja hups - hyppäsi vakkaan. Sinne pieni hiirulainen mukahti tyytyväisenä ja vatsa pullollaan hyviä jyviä ja ryynejä.

Sitten koitti aamu. Kirjaston tädit saapuivat töihin. Kaikenlaista kuhinaa, kolinaa ja puheen porinaa kuului hiirulaisen korviin ja se heräsi. Nyt olisi päästävä varmaan jonnekin piiloon, se pohti. Mutta - oliko jo liian myöhäistä! Apua, kirkkaat valot rävähtivät lamppuihin ja hiirulaisen silmiin ihan sattui! Minne nyt pääsisi pakoon? Hiirulainen otti vauhtia ja yritti päästä pois vakasta, mutta voi kauhistus, sen jalat eivät pitäneetkään liukkaalla pinnalla. Siellä se suti ja suti pienillä jaloillaan minkä pystyi, mutta ei, poispääsyä ei ollut. Sen pieni sydän tykytti hurjasti ja kaiken kukkuraksi vakan yläpuolelle ilmestyivät kirjastotädin isot silmät ja kuului vielä pienen pieni kirkaisu! Ja sitten isompi huuto ja sitten ilmestyivät toisetkin silmät vakan yläpuolelle ja sitten se toinen suu alkoi puhua johonkin laitteeseen suun edessä ja sitten ne silmät vain tuijottivat häntä, pientä hiirulaista. Ovi kolahti jossain ja sitten ilmestyivät kolmannet silmät vakan viereen ja iso käsi, jossa oli muovipussi, ojentui pienoista hiirulaista kohti. Kylläpä hiirulaista pelotti, ja sen pieni sydän tykytti hurjasti. Se koetti juosta karkuun ja sitten se taas koetti painautua vakan pohjalla olevien jyvien joukkoon näkymättömäksi. Sitten tuo iso käsi saavutti sen, sujautti pussiin ja ison käden yläpuolella oleva suu puhui niille toisille silmille, että minäpä vien tämän takaisin luontoon ja vapauteen.

Niin sitten mentiin muovipussissa ja isossa kädessä jonkin matkaa. Iso käsi avasi pussin, pudotti hiirulaisen ihan pensaan juureen ja sitten kuului vain isot askeleet pois päin. Siinä hiirulainen kyhjötti yksin pensaan juuressa pensaasta tippuneiden lehtien päällä. Huh huh! Kylläpä oli reissu, pohti hiirulainen. Onneksi pelastuin! No ei hätää, massu oli vielä täynnä, unet olivat maistuneet lämpimässä tallissa kylvövakassa ja hiirulainen oli edelleen sitä mieltä, että kyllä kirjasto on mahtava paikka, josta kannattaa kertoa lajitovereilleenkin!

Leipäressua ja maitolämmitystä

Tänään muistelimme työpaikan ruokapöydän äärellä vanhoja lapsuusajan ruokia. Onhan se maailma muuttunut melkoisesti siitä, kun mummokin oli lapsi ja koulua Viinikkalan kansakoulussa kävi.

Keskustelu alkoi jonkun todetessa, miten hyvää ruokaa riisipuuro on ja miten hyvää se on sokerin ja kanelin kanssa tai voisilmän ja oikeastaan kyllä se sopankin kanssa hyvältä maistuu. Ja taisipa olla niinkin, että kaikkien pöydän äärellä istujien lapsuuskodin sunnuntaiaamun ruokapöytään oli kuulunut tuo valkoinen herkku - riisipuuro. Puuro joko keitettiin kattilassa tai annettiin hautua hiljalleen kypsäksi leivinuunin lämmössä. Kyllä siellä uunin lämmössä ohraryynipuurokin kypsyi jopa yön yli hiljalleen muhiessaan.

Siitäpä sitten päästiin muihin aamiaisiin. Monelle oli tuttu leipäressu ja maitolämmitys. Tosin eri tavoin valmistettuna ja eri nimilläkin. Maitopottu tai maitoperuna oli sekin ihan herkkuruokaa, johon saattoi murustella jo hieman kuivahtanutta leipää palasiksi ja sitten makustella lionneita leipäpaloja pitkään ja hartaasti. Maitolämmitys oli vain lämmitettyä maitoa, johon voi laittaa pullan tai leivänpaloja ja niiden lisäksi joko voita tai sokeria. Leipäressu oli tehty joko veteen tai maitoon ja joko kattilassa tai paistinpannulla. Neste vain kuumennettiin ja siihen haudutettiin leivänpalat.

Talkkuna oli etenkin syysaamujen ruokaa. Se valmistui nopeasti kiehuvan kuumaan veteen ja syötiin voisilmän tai tirripaistin kanssa. Tirripaistihan on possun kylkilihaa, joka paistetaan rapeaksi pannulla.
Kaikenlaiset puurot ja vellit kuuluivat jokaisen talouden vakioruokiin. Mummon herkkua lapsena oli joko ruis- tai ohrajauhopuurot. Niihinkin voisilmä suli ja lusikalla saattoi tehdä lautaselle voista mukavia kiemuroita.

Kouluun mennessä, silloin kun mummo koulun aloitti, piti maito olla itsellä ja se laitettiin yleensä vanhaan ruskeaan lääkepulloon. Joskus pullo vuoti reppuun tai jopa särkyi. Silloin ei ollut koulun ruokailussa juotavaa. Voileivät piti olla myös itseltä. Aina leivän päälle ei ollut muuta kuin voita ja juusto, kinkku ja makkara, etenkin meetvursti, olivat harvinaisia. Leivät pakattiin voipaperikääreeseen ja joskus sama voipaperi palveli useamman kerran. Koulun keittiössä keittolan täti laitteli lämpimän ruoan. Ensin luettiin ruokarukous seisomaan nousten, sitten ruoka haettiin luokkaan ja syötiin pulpetin äärellä. Pulpetin päälle levitettiin omatekemä vohvelikankainen ruokaliina, joka oli tehty heti koulun alkajaisiksi. Liinaan harjoiteltiin erilaisia pistoja merkkuulangoilla ja neulalla.

Mummon ollessa kansakoulussa koulua oli myös lauantaisin. Silloin oli tarjolla aina jotakin marjapuuroa tai soppaa. Koulupäivän päätteeksi lauantaisin avattiin kirjasto! Kirjasto oli pari kaappia, jotka olivat muutoin lukossa. Niistä oli ilo valita luettavat kirjat ja vaikka kuinka valitsi monta, niin kyllähän ne tulivat luetuiksi jo viikonlopun aikana ja sitten olikin pitkä aika odottaa seuraavaa lauantaita.

Ruoista olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta se olisi jo ihan kirjan mittainen tarina. Nykyisin mainostetaan, että hyvä ruoka, parempi mieli. Niinhän se on ja muistetaan myös, että ruoka ei aina ole itsestään selvyys. Joskus on ollut aika, kun Suomessakin on ollut paljon nälkää ja ikävä kyllä, niin on varmasti joillakin vielä tänäkin päivänä. Siksi meidän onkin syytä muistaa kunnioittaa ruokaa ja nauttia siitä kiitollisin mielin.