Savuako vaiko eikö?

Mummon varhaisimpiin lapsuusmuistoihini kuuluu pihapiirin eräs tuoksu, savuntuoksu, joka tulee puhtaasti palavista kotimaisista puista.

Muistan, kun tulin lauantai-iltapäivisin koulusta kotiin, niin pihatiellä pientä kulkijaa vastaan leijaili jo kauas lämpiävän savusaunan savun häivähdys. Se tarkoitti illalla leppoisaa oloa kotona perheen seurassa tietyin rutiinein sekä toi lapselle hyvän ja turvallisen olon. Samoin pihapiirissä hiihdellessä ja mäkeä laskiessa saattoi nähdä kotitalon piipusta nousevan savun ja seurata nousisiko naapureidenkin piipuista savut samalla tavoin. Isä ja äiti olivat opettaneet, että pakkasella savu nousee suoraan ylöspäin ja matalapaineen aikana savu vain leijailee alempana levittäytyen laajalle. Syksyisin riihen lämmittäminen naurishaudikkaineen pimenevässä illassa oli mystinen kokemus ja siellähän lyhteet kuivuivat orsilla puintikuntoon aina välillä savun seassa. Tutkimuksen valossa voi pohtia, miten terveellinen kuivatustapa tuo viljalle oli.

Muun muassa näitä savuntuoksuisia muistoja kantanen sisälläni aina, ja joka kerta kun omassa pihapiirissä liikkuessani tunnen tavallisen savuntuoksun, tiedän kaiken olevan hyvin. Savusaunan lämpiäminen kesäisenä iltapäivänä on jo aivan omanlaisensa tunteen tuoja. Kummasti myös mihin vuodenaikaan tahansa makkaranpaistonuotion tai grillin ääressä tapaa enimmäkseen leppoisia ihmisiä. Tarinat soljuvat ja monet asiat laitetaan järjestykseen ihan vain tuossa ohimennen.

Ennen ihmisten keskusteluissa puhuttiin kylän savuista ja siitä, montako savua milläkin kylällä oli. Samalla naapurit seurasivat toisiaan, nouseeko sieltä naapurin piipusta varmasti savu, vai onko siellä kenties jotakin tapahtunut ja on riennettävä tarkistamaan. Savu toimi täten merkkinä asioiden kunnossa olemisesta ja aikoinaanhan savumerkit korvasivat puuttuvan puhelimen.

Tuli on ihmiselle tärkeä ja nuotiosavujen loimussa on vuosituhansien kuluessa ehtinyt istua melkoinen ja monenkirjava joukko tuleen tuijottajia. Tuli on antanut turvaa petoja vastaan ja se on mahdollistanut ruoan kypsentämisen. Kun opittiin tekemään tulisijat rakennuksiin, saatiin lämpöä, ja päre palaessaan toi valon. Savua syntyi tietenkin sivutuotteena ja varmasti monta kertaa on ollut kirveleviä silmiä. Savua syntyi myös siitä, kun kylän miehet kokoontuivat tupiin istuskelemaan ja polttivat ahkerasti kuka minkinlaista tupakkaa. Pieni tyttö mahtui hyvin kävelemään sen savuverhon alla, savu kun tuppaa nousemaan huoneissakin kattoa kohti. Terveellistähän se ei ollut, ja onneksi tupakointi huoneissa on melkeinpä loppunut.

Ihminen on polttanut ja polttaa myös tuhoa tuottavia aineita ja materiaaleja valistuksesta huolimatta. Tutkimus haitallisia päästöjä tuottavista tekijöistä on tarpeellista ja hyödyllistä, mutta kun ensi kerran kuulin miten vaarallista on polttaa suomalaista puuta, hämmästyin. Mietinkin nyt, syyllistänkö itseni pahaksi päästöjen aiheuttajaksi istuessani puulämmitteisen saunan lauteilla ja paistellessani leipää tuvan ”puu-uunissa”.

Erilaisia tutkimuksia tekevät ja maksavat eri tahot, ja suurin piirtein kaikki tutkimus on tärkeää. Tänä aikana tuntuisi kuitenkin tärkeimmältä saada aikaan sellainen rohto, joka tepsisi ihmismieliin niin, että emme tahallamme iskisi rähinäkipinää eri uskontoa tai vakaumusta omaavien kanssakulkijoidemme nuotioon.

Oma kahvikuppi sen olla pitää!

Minä istuin mummon vieressä tuvan penkillä pitkän pöydän ääressä vastapäätä isää. Mummoa vastapäätä istui äiti ja se oli aina näin. Oikeastaan useimmiten istuin kissan vieressä, koska se oli mummon ja minun välissä. Näitä hetkiä oli ainakin kolme kertaa päivässä, jos ei ollut vieraita. Aamukahvi, päiväkahvi ja iltakahvi. Minulla oli vaaleanpunainen Viola-juustosta tyhjentynyt muovimuki ja olin juonut siitä jo aamulla lypsylämmintä maitoa, kun äiti tuli navetalta. Silloin kissa ja minä saimme aina aamuisin lämmintä maitoa. Kissakin sai kahvinsa. Se kissan kahvi oli aina teevadilla siinä penkillä ja mummo laittoi siihen kahvia ja maitoa, saattoipa joskus ripsauttaa muutaman suolakiteen, kun kerran omaankin kuppiinsa laittoi. Minä laitoin vain sokeria ja maitoa. Joskus kokeilin laittaa suolaa, mutta ei se minusta hyvältä maistunut, vähän kummalliselta vain.

Sitten koitti syntymäpäiväni ja sain toiselta mummolta lahjaksi pienen kahvikuppiparin. Siis oikean pienen kahvikupin ja teevadin. Niissä oli jotkut linnut sateenvarjoineen kuvattuna kupin molemmille puolille. Ne oli varmaan äiti ja lapsi ja isä ja lapsi. Ne oli hienot! Minäkin sain juoda teevadilta kuten mummokin. Kyllä nyt kelpasi olla aikuisten kanssa samassa kahvipöydässä - ihan samanveroisena tietenkin! Kului muutama vuosi ja taas toinen mummo - hän joka ei asunut meillä - muisti syntymäpäiväni! Muisti hän kyllä aina, mutta taas sain kahvikuppiparin. Kuppi oli melkein kuin Myrnakuppi, mutta se oli jotenkin punasävyinen. Aikuisten kupin kokoinen kuitenkin. Nyt jäi pikkukuppi sivuun ja aloin juoda ihan oikeasti isosta aikuisten kupista!

Vuodet vierivät ja maailma kuljetti omaan kotiin ja kahvikupit ovat vaihtuneet moneen kertaan. Kahvikin vaihtuu välillä teeksi tai lateksi ja cappuccinoksi. Jotenkin vaan se kahvin tuoksu ja oman kupin viehätys eivät katoa.  

Se pieni kuppi on vieläkin mummolla tallessa, tosin teevati on kadonnut ja kupissakin on pari lovea, mutta toivottavasti se pysyy muutoin ehjänä. Se on niin lämmin muisto lapsuudesta, että sitä en halua kadottaa.

 

 

 

         

 



Minne kätkeä sukkahousut lähdön hetkellä?

Sattui tässä yhtenä menneenä viikonloppuna sellainen vähän reippaampi tahti mummolassa, kun oli kaksi pientä askeltajaa mummon ja ukin hoivissa. Sitä ei oikein muistakkaan, kuinka sukkelia nämä pienet ihmiset ovat ja kuinka silmät on oltava joka hetki selässäkin. Arvaamattomiin paikkoihin pääsee hetkessä, mutta kaikista arvaamattomista paikoista ei vain pääse välttämättä itse pois eikä ainakaan turvallisesti. Sohvan ja seinän väliin jäävä kolo on esimerkiksi mielenkiintoinen vaihtoehto leikkitraktorin säilytykseen. Pienen miehen peruutusvaihde ei vain aina mene vielä päälle, mutta onneksi äänimerkkiä antamalla hätiin voi aina kutsua jonkun aikuisen. Tämänkin asian voi toistaa useita kertoja peräkkäin ja saada leikkiin mukaan myös hieman vanhemman isosiskon. Pöytäliinallakin on hyvin erilaisia vaihtoehtoisia käyttötapoja kuin mitä mummo on ajatellut. Ruoka ei välttämättä kuulu ainoastaan lautaselle  ja suuhun ja uusia makuja voi myös yhdistellä innovatiivisilla tavoilla. Koirasta saa ruokajuttuihin hyvän seuralaisen.

Kaikki tämähän on tuttua lapsiperheen arjessa, mutta kun ollaan ukin ja mummon kanssa, niin ei voi välttyä pohdinnalta, miten ukki ja mummo ovat omien lastensa kanssa oikein pärjänneet. Tarkemmin muistellen kotona tehtiin ruoka, leivottiin, siivottiin, pestiin pyykit ja silitettiinkin. Kaiken lisäksi koti oli aina kohtalaisen siisti ja aikaa ystävien seurassa olemiseen oli, sitten urheilukilpailuihin ja muuhunkin reissaamiseen lasten hieman vartuttua. - Niin, kolmehan heitä ja parin vuoden välein syntyneitä. Olihan lasten ukki ja mummo toki naapurissa apuna, mutta silti.

Nyt aika on toinen ja kuviotkin muuttuneet. Lienee myös niin, että painotukset lasten kanssa olemiseen vaihtuvat roolien muuttuessa isästä ja äidistä ukiksi ja mummoksi. Saattaahan siinä olla sitäkin, että iällä on tämän asian kanssa jotakin tekemistä, mutta ei sitä äkkiä uskoisi!

Niin, piti lähteä lastenlasten kanssa naapurikuntaan lastenjuhliin katsomaan Miinaa ja Manua. Aamutoimia oli tehty ihan normaaliin tahtiin ja syömisetkin oli hoidettu. Mummo oli laittanut vaatteet valmiiksi ja kaiken piti olla ihan vain pukemista vaille. Mutta missä ovatkaan pikkumiehen sukkahousut? Niitä ei näy missään ja pari sekuntia sitten mummolla on näköhavainto pienestä miehestä, joka kulki sukkikset kädessä siinä mummon lähellä. Mummo kyselemään, jotta minnekäs sukkikset laitoit. Ei mitään havaintoa. Etsitään ja katsellaan joka paikkaan. Ukkikin tulee apuun, mutta ei löydy silti ja kello käy. Aika tuntuu menevän sukkelammin ja sukkelammin ja jostain syystä mummon alkaa tulla pieni hiki. Vielä kierros ja kaikkien silmät harhailevat edelleen etsivästi, kunnes mummon katse osuu aulan nurkassa olevaan isoukin tekemään veistokseen, jossa on mukavia koloja. Mummo pistää käteensä yhdestä kolosta ja kuinka ollakaan, sieltä hän vetää riemuissaan pienen miehen sukkikset taideteoksen uumenista ja pukeminen voi alkaa!

Kun kaikki on valmista mummo ja ukki laittavat lapset turvaistuimiin ja - mummo muistaa että on haettava vielä nenäliinoja keittiön kaapista kaiken varalta. Mummo nappaa nessupaketin kaapin hyllyltä - ja saa syliinsä pussillisen purukumeja, jotka iloisesti rapisten leviävät ympäri keittiön lattiaa. Nessupussin teippi oli tarttunut purkkapussiin ja pussi oli tietenkin auki! Eihän siinä mummon auta kuin mennä kontalleen lattialle ja hamuta kaikki näkyvissä olevat purukumit pois, koska ei voi luottaa siihen, että pieni mies tai koira eivät yllätä ja napsi näitä suuhunsa heti sisälle päästyään. Kello käy, mummo kerää purkat pois, menee autolle ja - pyyhkii tuttipullosta auton penkille valuneen maidon, antaa pullon pienelle miehelle, asettelee itsensä turvavöihin ja niin matka lastentapahtumaan voi alkaa. Kaikki hyvin :)

Kulttuurikudonnaisia kummisetien konnuilla

Keiteleen kirjasto- ja kulttuuripalvelut ovat toimineet nykymuodossaan yhden valtuustokauden. Uuden kauden alkaessa on syytä palata hieman menneeseen ja kurkistella tulevaa.

Oikean kulttuurisihteerin jäädessä "vapaaherrattareksi" nelisen vuotta sitten, kuntamme päättäjät yhdessä kuntalaisten ja viranhaltijoiden kanssa tuumailivat, kuinka kulttuurityö olisi hyvä jatkossa tehdä. Kokoonnuttiin puimaan kulttuuririihtä, tehtiin kysymyksiä toisillemme ja koetimme etsiä niihin mahdollisimman oikeansuuntaisia vastauksia. Nämä kaaviot, kartat, tekstit, kuviot, yms. kaikki tallennettiin visusti ja niiden piti toimia ohjenuorana ja mallitilkkuna vastaisuudessa.

Kulttuuritoiminnalle oli useita vaihtoehtoisia malleja, mutta lopulta kävi niin, että kulttuurityö integroitiin kirjastoon. Etuina pidettiin saavutettavuutta, koska kirjasto on auki myös lauantaisin talviaikana ja useimmiten joku henkilöstöstä vastaa puhelimeenkin lähes aamusta iltaan. Talon kynnystä pidettiin myös kohtalaisen matalana kaikkien kuntalaisten tulla. Puhuttiin tiimistä, kuten tähän maailman aikaan kuuluukin.

Niinpä sitten kulttuuri astui mappeineen ja puhelimineen kirjastotaloon. Se toi mukanaan myös vastuun Aholan talomuseosta ja kotiseutuarkistosta. Vuoden kulussa oli huomioitava normaalit siihen kuuluvat juhlat, kuten Veteraanijuhla, Keitele-päivät, Valojen viikko ja Itsenäisyysjuhla mukaan lukien konsertti- ja teatterimatkat, mahdolliset vierailijat sekä eri esiintyjät ja taiteilijat. Näyttelyjärjestelyistähän jo jonkinlaista kokemusta kirjastotyöhön kuuluvana olikin.

Mutta kun siihen alkuun oli heti 130-v. juhlavuosi, niin nyt voi jo kertoa, että pienoisia paniikinomaisia hetkiä tuon punatiilisen rakennuksen uumenissa on vietetty. Paikalla oli monta kertaa neljä uutteraa naista, mutta kukaan ei aiemmin ollut pääsääntöisesti kunnan kulttuuritöitä tehnyt. Pitkäaikaisen kulttuurisihteerin kulttuurikudonnaisten tulokset olivat hyviä ja me neljän naisen tiiminä koetimme parhaamme mukaan kutoa aiempaa mallia seuraten, mutta etsiä samalla strategian mukaan uusia malleja ja vaihtoehtoja tuohon kirjoon. Luottamushenkilöt loivat loimet, kuntalaiset antoivat kuteita, mutta mallit oli loihdittava ihan itse.Välillä kutominen ei ottanut luontuakseen ja mallitilkkua oli kyseltävä kuntalaisilta, jotka mielellään auttoivatkin. Niin kuin ovat auttaneet kunnan omat työntekijät eri sektoreilta. Kaikin puolin yhteistyö sujuu mutkattomasti eri toimijoiden kesken. Koulun kanssa eletään sujuvasti koko ajan tiiviisti samassa pihapiirissä.

Ensimmäinen vuosi kului juhlavuotta pyöritellessä ja oppia karttui monesta asiasta. Seuraavat kolme vuotta kuluivat vielä harjoitellessa aina eteen ilmaantuvia uusia asioita. Nyt koko tiimi olisi jo paljon viisaampi, uudenlaisen maton kutoisi ja ehkä rohkeampia värejäkin kudonnaisiin muotoutuisi.

Koko kuluneena nelivuotiskautena on pyritty vastaamaan strategian asettamiin tavoitteisiin, vaikka kaikkia suunnitelmia ei ole voitu toteuttaakaan. Välillä on hyvä katsoa myös kangaspuiden tukille kertynyttä kudonnaista, olisiko jotakin voinut kutoa toisin. Olisihan sitä voinut, eikä auta kuin ottaa opiksi ja joskus on nieltävä myös epäonnistumisen tai virhearvioinnin katkera kalkki.

Uskon kuitenkin, että niitä onnistumisen hetkiä on ollut enemmän - oikeastaan aika paljon. Ja on tätä työtä rikasta tehdä, vaikka välillä väsymyksen aallot lyövät voimalla yli. Itselleni parhaita hetkiä ovat, kun näen lapsen riemusta loistavat kasvot hänen elämyshetkenään tai kun huomaan järjestämässämme tilaisuudessa aikuisen silmien kostuvan liikutuksesta tai iloisen naurun kiirivän läpi talon. Ei kirjastossa aina olla hiljaa!

Talligallerian saaminen on ollut tärkeää koko kunnan kannalta. Siitä kiitos taannoin syntymäpäiviään viettäneelle sivistyslautakunnan puheenjohtaja Saara Koskiselle sekä sivistysjohtaja Ville Ahoselle ja nyt jo työpaikkaa vaihtaneelle teknisen osaston johtaja Kari Nuutiselle ynnä tietysti kaikille muille asiaan vaikuttaneille.

Niin, tuo nelivuotiskausi on nyt valmiina kudonnaisina muistojen orsilla ja piironkien laatikoissa sekä lattioilla jalkojemme astua. Uudet luottamushenkilöt yhdessä viran- ja toimenhaltijoiden kanssa lisättynä järjestö- ja yhdistyskuntalaisilla, alkavat luoda nyt maaliskuussa uutta hyvinvointilointa, johon me sitten sivistyssektorilla pyrimme kutomaan uusia kudonnaisia kuntalaisten ja vierailijoidemme iloksi.

Kiitos yhteistyöstänne ja kannustuksesta kuten myös suuntaa antavasta korjaavasta palautteesta. Kaikki tämä ohjaa ja kuljettaa kirjasto- ja kulttuuripalveluita haluttuun suuntaan resurssiemme puitteissa. Kummisedät loivat Keitele-hengen, joka vaikuttaa yhä. Tuon hengen voimalla luodaan yhdessä entistä viihtyisämpi ja vahvempi kotikunta meille kaikille, vaikka monenlaiset ulkopuoliset kutojat sekä mallimestarit kuntakangaspuiden paikkaan ja kudonnaisten määrittelyyn pyrkivät vaikuttamaankin.