sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Joulutarinaa koulun jouluvaellukseen


1800-luvun lopun joulusta nykyiseen jouluun
Nuotiotarinointia yhtenäiskoulun joulutapahtumassa

Mummoni eli isäni äiti syntyi 1895 ja äitini äiti syntyi 1906. Molemmat syntyivät aikana, jolloin Suomi ei ollut vielä itsenäinen vaan Venäjän vallan alla eli tästä on aikaa yli sata vuotta.
Joulua toki vietettiin silloinkin. Oli joulukuusi ja joulupukkikin kulki talosta taloon. Tosi kauan sitten jouluksi lattioille levitettiin olkia koristeeksi ja ruoka oli pöydässä yön yli tarjolla kaikille, kuten tontuille ja haltijoille seuraavan vuoden onneksi. Näitä perinteitä ei meillä muisteta olleen.

Joulun ruokia ja tapoja
1800-luvulla ei ollut vielä kaikkia yhdistävää jouluruokaa. Silloin vain syötiin paremmin kuin arkena. Noihin aikoihin varakkaimpiin perheisiin tuli rosolli, jossa alkuun oli perunaa, hienonnettua sipulia ja suolasilakoita. Myöhemmin siihen lisättiin punajuurta, porkkanaa, suolakurkkua, omenaa ja silliä eli siitä tuli sellainen, kuin tänä päivänäkin syömme, silakka vain on ainakin Savossa jäänyt pois. Silliäkään ei aina laiteta. 

Joulukirkkoon lähtiessä syötiin nopeasti valmistettavaa talkkunaa, joka nautittiin voisilmän tai tirripaistin kera. Riisipuuroa oli silloinkin ja sen seuralaisena oli ensin rusinasoppa tai luumusoppa, mutta myöhemmin myös sekahedelmäsoppa. Kanelin ja sokerin tai voisilmän kanssa puuro myös maistui ja vanhoista kirjoista sekä joulukorteista voidaan nähdä kuvia tontuista voisilmäpuurokupin ääressä. 
Piparkakut ovat kuuluneet muualla maailmassa jouluun tosi kauan, ehkäpä noin 1300-luvulta saakka, mutta vasta reilu sata vuotta sitten ne tulivat suomalaiseen kahvipöytään. Pipareita leivottiin jo ensimmäisenä adventtina pehmenemään, koska ne olivat hyvin kovia taikinan suuresta siirappimäärästä johtuen.

Syksyllä, kekrin aikaan teurastetuista eläimistä tehtiin makkaroita ja lihaa säilöttiin suolaamalla ja kuivaamalla joulua varten.
Lipeäkalaa valmistettiin itse. Kaupasta sai ostaa kuivattua turskaa, myöhemmin myös molvaa, joka sitten liotettiin itse tehdyssä koivuntuhkalipeävedessä. Kalaa piti sen jälkeen vuorostaan liottaa kylmässä vedessä, jota vaihdettiin päivittäin tai laittaa virtaavaan veteen likoamaan. Tätä keitettyä kalaa syötiin suurena herkkuna perunoiden, valkoisen kastikkeen, maustepippurin ja suolan kanssa. Tänäkin päivänä jotkut haluavat lipeäkalan kuuluvan joulupöytäänsä.

Isä ja äiti
Isäni oli syntynyt 1923 ja hänen syntyessään Suomi oli jo itsenäinen. Suomessa oli talvisota 1939-40 ja jatkosota vielä vuosina 1941-1944. Isäni joutui olemaan sodassa, mutta muistitieto ei kerro, viettikö hän jouluja rintamalla. 

Maaseudulla ei sota-aikana ollut niin paljon puutetta ruoasta kuin kaupungissa. Maalla kasvatettiin itse ruokaa ja sitä vaihdettiin kyläläisten kanssa. Kaupunkiin toimitettiin esimerkiksi voita, jolloin saatiin vastineeksi muuta tavaraa, kuten kahvia ja sokeria.

84-vuotias äitini kertoi, että hänen lapsuudessaan kuusi riippui usein katosta. Kuusessa oli tietysti latvatähti ja aidot talikynttilät, jotka oli laitettu langalla kiinni kuuseen. Myöhemmin tuli metallisia kynttilöiden pidikkeitä. Muina koristeina oli lippurivistöjä, erilaisista papereista tehtyjä, perunalla liimattuja koristeita, pipareita ja omenia. Pumpulia oli oksilla lumena. Ikkunoihin leikattiin tähtiä ja tonttuja. Lankatonttuja tehtiin myös ja sota-aikana vuoltiin puusta litteitä ”karkkeja”, jotka päällystettiin jollakin kauniilla paperilla ja ripustettiin kuuseen. Kuusenjalka oli aluksi kahden laudan ristikko, ja ristikon keskelle oli tehty pyöreä kolo kuusta varten. Vettä siihen ei voinut laittaa, kuten nykyaikaisiin jalkoihin, ja kuusi varisi jo muutaman päivän jälkeen.

Joulukirkossa käytiin ennen vanhaan hevosella. Kirkko saattoi olla jouluaamuna jo neljältä tai kuudelta, ja kun rekikyyti oli kylmää ja kun kirkkokin oli kylmä, niin naisten pitkien hameiden alle oli varattu metallisia, ikään kuin lyhtyjä, joissa oli joko kuumia hiiliä tai tiiliä, että lämmintä olisi ollut edes hieman. Naisilla ei ollut sukkahousuja tai pitkiä kalsareita, vain pitkät villasukat sukkanauhoilla kiinni ja usein reisi jäi paljaaksi hameen alla. Arvaahan sen, että kylmä oli. Reessä ei ollut lämmitystä, vaan rekipeittoja ja ns. nahkasia eli lampaantaljasta tehtyjä peittoja.
Kun herätys oli ollut aikaisin ja vihdoin istuttiin kirkon penkissä, niin monen kuulijan tavoitti uni. Kirkoissa olikin unilukkari, joka koetti herätellä nukkuvia seuraamaan jumalanpalvelusta ja etenkin papin saarnaa.
Kotimatkalla kerrotaan isäntien ajaneen kilpaa hevosillaan ja joskus jopa kolaroineen kirkkorekiensä osuessa toisiinsa. Lieneepä joku reki kellahtanut ojan puolellekin.

Joulupukki ja lahjat
Joulupukki näytti silloin toisenlaiselta kuin nykyään. Omassa lapsuudessani hän oli pukeutunut harmaaseen turkkiin, sarka- tai pussihousuihin ja pitkiin huopatossuihin, jotka ulottuivat ihan polvien yli, karvahattuun ja rukkasiin. Joulupukki näytti aika pelottavalle, vaikka olikin ystävällinen. Hän liikkui hevosella ja kulkusten kilistessä hän ajeli talosta taloon. Lapsille kerrottiin, että jos ei ollut ollut tarpeeksi kiltti, pukki toisi vain risukimpun, jolla sitten annettaisiin tuhmille piiskaa. Onneksi tuota ei koskaan minun kohdallani toteutettu!

Äitini muistaa, että kun hän oli nelivuotias, niin oli tullut pitkä joulupukki, jolla oli pitkä parta ja kuinka äitiä – silloista pientä tyttöä – oli alkanut kovasti pelottaa, kun lahjoja oli jaettu. Hän oli itkenyt lujaa koko ajan ja pukin oli pitänyt lähteä nopeasti pois. Oli sanottu, että se olikin vain pukin muori, joka kävi.

Joululahjat olivat villasukkia ja lapasia, vaatetta, lettinauhoja, puukelkkoja ja suksia ja lähes kaikki oli itse tehtyjä. Lahjojen määrä ei ollut iso, eikä niitä ostettu merkkiliikkeestä, kuten nykyään.

Oma joulu
Lapsuuteni hienoja juttuja oli, kun pääsi ihastelemaan kirkonkylän kauppojen näyteikkunoita! Oli Keiteleen uusi Osuusliike nykyisen kunnantalon paikkeilla ja sitä vastapäätä Keiteleen osuuskauppa, nykyinen Keiteleranta,  J.Tossavaisen kauppa oli kansalaisopiston talon kohdalla ja sitten vielä muita liikkeitä. Yksi joulun ikkuna jäi pienen tytön mieleen, kun siihen oli laitettu iso nyökyttelevä joulupukki. Seisoin useita kertoja tuijottamassa ikkuna takana tuota ihmettä!

Omasta lapsuudestani muistan, kuinka pitkä jouluaatto oli. Isän kanssa sain hakea kuusen tupaan. Se koristeltiin kulta- tai hopeanauhoin, aidoin kynttilöin ja sellaisilla litteillä kuusenkarkeilla. Noita karkkeja hipelöin ja himoitsin koko joulun ajan, mutta kun tapaninpäivän illalla sain ottaa karkin, niin se oli kova ja melko mauton.
Kuusen koristelun jälkeen juotiin tuoreen pullan ja torttujen kanssa päiväkahvit. Pienenä minulla oli oma pieni oikea kahvikuppi ja istuin tuvan pöydän ääressä mummoni vieressä. Pöydän toisella puolella istuivat äiti ja isä. Musta kissa istui mummon ja minun välissä ja halusi juoda teevadilta kahvia, johon mummoni laittoi myös maitoa. Omaan kahviinsa mummo lisäsi joskus myös hivenen suolaa tai nokareen voita.

Joulun kahvipöytään kuuluivat pulla, piparit, tortut ja muutamat pikkuleivät, kuten hannatädinkakut. Kakkuja oli myös ja yksi tunnetuimpia oli tiikerikakku. Muistan lähellämme asuneen nuoremman mummoni ihanat kermavoitaikinajoulutortut, jotka olivat puolikuun muotoisia, niin mureita ja suussa sulavia!

Aattoillansuussa äiti ja isä tekivät navettatyöt ja isä ruokki hevosemme. Kun olimme saunoneet öljylyhdyn valossa savusaunassa, aloimme odottaa joulupukkia. Ilta tuntui kuluvan hyvin hitaasti ja joka kerta jännitin, käykö pukki varmasti ja olinko ollut tarpeeksi kiltti. Lopulta isä lähti – joka joulu – antamaan hevoselle vielä kauroja joulun kunniaksi ja tietysti sillä aikaa joulupukki kävi! Että minua isän puolesta harmitti, mutta ei sitä kauan jaksanut harmitella, kun lahjat avattiin ja niitä piti ihastella. Sitten isä otti kitaran ja lauloimme joululauluja. Mummoni eläessä luettiin aina jouluevankeliumi tuvan pitkän pöydän ääressä. Sain vielä poltella uunin edessä tähtisädetikkuja. Se oli hienoa! 

Pöydällä oli pellavaliina ja kynttelikkö sekä katossa äidin ja isän tekemä himmeli. Seinällä oli paperinen joulutaulu, joka uusittiin vuosittain. Olisipa mukava, kun joku niistä olisi jäänyt muistoksi. Illan päätteeksi syötiin kinkkua ja muita jouluherkkuja ennen kuin päästiin unten maille. Isäni sanoikin aina joulun alla, että kun ”tulis joulu, niin sais yöllä syyvvä”! Öljylamput ja kynttilät sammutettiin, eikä mitään pihavaloja ollut, ikkunavaloista puhumattakaan.

Jouluaamuna heräsin tuvan puuhellan huminaan, kun mummoni keitteli aamukahvia. Äiti ja isä olivat jo navetalla. Joulupäivä oli hiljainen ja rauhallinen. Kylässä ja tansseissa ei käyty ja kaikki kaupat, baarit ja ravintolat olivat kiinni. Vasta tapaninpäivänä käytiin tapaninajelulla. Kylänraitilla liikkui hevosia kirkkorekineen ja ihmiset kyläilivät toistensa luona. Kun oli jo iso koululainen, Vesannon serkkupojat olivat ostaneet auton, jolla he ajelivat jouluiltana koko perheen voimin meille kylään. Oli mukavaa kokoontua sukulaisporukalla yhteiseen joulun viettoon.

Koulun joulujuhlat
Koulun joulujuhlat olivat joka vuosi yksi vuoden kohokohdista. Omat juhlani olivat alaluokkien ajan pienessä Viinikkalan kansakoulussa. Yhtenä vuonna minulla oli uusi vihreä juhlamekko. Tonttuleikissä piti olla yllä punaista ja minulla oli äidin virkkaama jakkupuku. Kotiin tullessa aloin itkeä, että hame oli vaatteita vaihtaessa unohtunut koululle, enkä voisi pitää pukua koko jouluna. Illalla koitti yllätys, kun riisuin mekon, niin siellä allahan hame oli. Sinne oli kiireisessä vaatteiden vaihdossa unohtunut. Niin oli jouluni pelastettu!

Koulun joulujuhlassa kävi myös joulupukki ja hän antoi kaikille oppilaille paperiset pussit, joissa oli omena, pulla tai pipari ja paperipäällysteisiä karkkeja muutama. Juhlassa lähetettiin myös joulukortit kavereille. Ne olivat pieniä kortteja ja isommat koululaiset jakoivat niitä joulupukin apuna.

Omat lapset ja lastenlapset
Omat lapsemme syntyivät 1980 -luvun alussa. Asuimme uudessa kodissa minun lapsuuskotini vieressä ja kuinka ollakaan – silloinkin jouluaatot olivat hyvin pitkiä ja iltaa odotettiin malttamattomina.
Aamulla syötiin edelleen riisipuuroa, josta löytyi manteli – joskus jopa useampi! Haettiin ja koristeltiin kuusi, katsottiin Turun joulurauhan julistus sekä käytiin aaton kirkossa, jolloin samalla vietiin läheisten haudoille kynttilät. Ilta koitti ja pukki huristeli autolla pihaan. Nyt pukilla oli jo modernit punaiset vaatteet eli Korvatunturillekin oli koittaneet paremmat ajat. Kun lapset kasvoivat, illat kuluivat erilaisia lautapelejä pelaten tuvan pöydän ääressä. Samalla hupenivat joulukarkit ja kinkku vuorotellen parempiin suihin.

Nyt joulut ovat taas erilaisia, kun saamme viettää joulun aikaa ainakin jossain määrin isona perheenä lasten ja lastenlastemme kanssa. Ruokia on niin perinteisiä kuin modernejakin, lahjat ja tavat ovat erilaisia kuin isoäitieni, isäni, äitini ja minun lapsuudessa. Tämän ajan joulun te tunnettekin.

Maailma muuttuu ja kehitys menee eteenpäin, silti joulu on aina yhtä merkityksellinen ja vietämme sitä kukin tavallamme. Tämä oli minun tarinani, sinun joulusi on sinun tarinasi, ja toivonkin, että pohditte näitä asioita perheenne kanssa ja muistelette, miten teidän isovanhempanne joulua viettivätkään. 

Hyvää ja onnellista joulun aikaa kaikille – jokaisella tavallaan!

 Viisihaarainen vihreä-kullanhohtoinen metallikynttelikkö 1950-luvulta.

torstai 13. joulukuuta 2018

Modernia kirjastoa miettimässä


Kirjastot ovat olleet kovasti pinnalla uutisoinnissa viime aikoina. Sain olla mukana Savon kirjastojen tutustumismatkalla Tampereen kirjastoihin ja Oodi on nyt kaikkien tuntema uusi kohtaamispaikka.

Se, mikä minua näissä uusissa kirjastoissa viehättää, on tila. Tilaa on vain oleiluun, kohtaamiseen, hiljaiseen tilaan, työskentelyyn, opiskeluun, musiikin tekoon, neuvotteluihin, kokoustamiseen...oikeastaan mihin vain. Ja Metsossa tuoksui korvapuusti! Siellä oli kahvila yläkerrassa. Tuoksumaailmakin vaikuttaa mielentilaamme ja kenellepä ei pulla maistuisi!
Oli kaikenlaisia sohvia, säkkituoleja sun muuta olotilaa. Ja härpäkkeitä, sekin 3D-tulostin ja editointilaitteita ja musiikkistudioita.


No, sitten kuulin, että Oodi mainostaa ompelukoneita. Onhan meilläkin Keiteleen kirjastossa ompelukoneita, jopa kaksin kappalein! Ja kitara sekä ukulelet. Ja digitointilaitteet. Ja tietokoneita. Ja pleikkari. Ja lautapelejä ynnä muita pelejä. Ja se kuuluisa mankeli, jonkalaista ei taida muualla olla! Ja Talligalleria näyttelyineen sekä kotiteattereineen. Ja juoma-automaatti. Ynnä tietysti kirjat, äänikirjat, ekirjat ja lehdet ja elehdet sekä levyt ja leffat...ja omatoimi! 

Kun hetken pohdiskelin, niin ollaanhan me kuitenkin aika ajan hermolla. Vähän pienemmässä koossa vain. Kirjasto ei ole enää entisensä ja siihen velvoittaa jo kirjastolakikin. Se on kohtaamispaikka ja se on auki lähes jatkuvasti. Saavutettava paikka kaikille tapahtumine kaikkineen.


Olen tässä vähän mietiskellyt, että kun tuo työssäoloaika alkaa olla vähenemään päin, niin voi vielä heittää ilmoille haaveita. Kuten sen, että kirjaston alakerran asunto on tyhjänä. Siitä saisi mainion lisätilan kirjastoon erilaisille käyttötarkoituksille. Toki tiedän, että se on vuokra-asunto ja kunta tarvitsee ne tulot, mutta silti voinen haaveilla.

Toinen haave on, että kun kerran Kuopio yhdistää kirjaston ja museon, niin me voisimme yhdistää liikuntahallin ja kirjaston. Siihen saisi nousevan katsomon ja jos vielä tekisi niin, että napin painalluksella tulisivat tuolit esiin ja menisivät takaisin, niin eipä tarvitsisi raskaita tuolipinoja nostella leffojen ja konserttien yms. yms. pippaloiden ajaksi. Voisihan siihen kylkeen tehdä tilan vielä virtuaalimuseolle, kun Ahola taitaa jäädä pian pois käytöstä.

Nyt sanotte, että tyhjää haaveilua. Voihan se olla niinkin, mutta jos ei haaveile, elämä alkaa käydä tyhjäksi.
Tässäpä heitin ilmoille - miettikääpä näitä! Joskus unelmilla on taipumus toteutua
!