Ajanhallinta

Minä haluaisin niin kovasti hallita aikaa. Juuri tänään etenkin ja varsinkin eilen. Ja viikonloppuna. Tässä iässä aika on varsin kummallinen käsite ja se karkaa käsistä, siis se aika ei käsite - voi tätä kielenhallintaa!

Eikä tähän ajanhallintaan auta yhtään, että minulla on iso työkalenteri, kotona yhteinen perheen kalenteri keittiön työpöydällä, työssä se outlookki, jota en ajan puutteen takia ehdi hallita ja sitten noita seinäkalentereita ja vielä tuo kännykän kalenteri. Olen siis usean kalenterin loukussa. Ja voiko sitä sitten mihinkään kalenteriin luottaa? No ei voi, kun unohtaa päivittää tiedot niihin muihin kalentereihin, kun on aina eri paikassa, kun puhelin soi tai joku sanoo jotain ja sitten sitä ollaan yhtä aikaa menossa jos johonkin tilaisuuteen ja palaveriin ja joku tulee tai sitten ei tule, kun ei se käykään, kun se päivä vaihettiin jo viime viikolla ja sovittiin se uusi aika koko ryhmän kanssa, mutta sitten se ei taas käynytkään jollekin ja muutettiin sitä aikaa - etkö sinä ole merkinnyt sitä kalenteriisi, kun se oli siinä sähköpostissa, joka tuli kaikille ja siihen piti vastata vastaa kaikille -toiminnolla, että kaikki tietää, sopiiko kalenteriin.

Niinpä niin. Mutta aika unohtuu, kun viettää aikaa lapsenlasten kanssa. Nauttii ilmeistä, eleistä, kasvusta, kehityksestä, hymystä, luottamuksesta, siitä, että lapsi ottaa pienellä kädellä kädestä kiinni ja sanoo tuu. Ja minä tuun ja sitten ihmetellään asioita, luetaan, rakennetaan legoilla, ajetaan autoilla, junilla ja leivotaan, tehdään yhdessä.

Mutta aika tuntuu joskus myös hidastuvan, pysähtyvän, jopa loppuvan ja sitä emme voi hallita. Se pysähtyy, kun tulee tieto jostain ikävästä, jostain peruuttamattomasta. Ja niitäkin hetkiä tulee, tuntuu tulevan nykyisin yhä useammin. Syntymä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Niinhän se on aina ollut ja on aina oleva maailman kiertokulussa. Hän, joka hallitsee aikaa, ei katso meidän kalentereitamme.

Se hirveä haju!

Tiedättekö sen tilanteen, jossa jonkun huoneen täyttää jokin kuvottava ja epämiellyttävä haju. Meille kävi näin kesän alussa. Äitienpäivän jälkeen eteisaulamme haisi jotenkin koiranpissille tai jollekin kummalle. Konttasimme miehen kanssa laittialla ja etsimme hajun lähdettä nenät lattian rajassa niiskutellen. Ei löytynyt mitään. Ei kuvastunut märkiä länttejä, matto ei ollut mistään märkä, mutta haju ei kadonnut huomennakaan eikä ensi viikolla. Mies vei maton ulos terassille ja minä taas tutkin lattian. Ei merkkejä, ei selkeää hajukohtaa. Mies kävi viereisessä huoneessa ja väitti posliinikukan haisevan. Minä siihen, että ei voi haista, en ole lannoittanut kukkia millään, kun en niitä osaa hoitaakaan. Haju ei kadonnut vaan voimistui. Onkohan mittaritauluun tai seinän väliin kuollut hiiri, ne kun aina välillä pitävät tansseja välikaton päällä etenkin talvisaikaan - kattohiiret. Ei haise oikein kuolleelta hiireltä - tai linnulta.

Sitten eräänä päivänä kohotin katsettani siinä viereisessä huoneessa tarkastellakseni posliinikukan vointia. Se on näetsen tuotu pikkuoksana kirjastosta joskus parikymmentä vuotta sitten ja joskus joku oksa kuivahtaa siellä katon rajassa. Arvatkaapa mitä löysin! Kukkia! Kukkia meidän posliinikukassa, jota ei hoideta ja joka on ollut siinä nurkassa kauan, kauan. Siis siinäpä hajun syy. Posliinikukan vahamaisen kukan pienet kosteat pisarat levittivät kotiimme tuoksua, jota siellä ei koskaan ennen ollut ollut. Oikeassa oli mies jo kaiken alussa, että kukastahan se...

Muistioita ja aroniaa

Moi taas!  Kiitos sadejutun kommenteista:)

Tänään olen pullottanut 12 litraa viinihapolla tehtyä marja-aroniamehua. On melkoisen vitamiinirikasta ja maukasta. Tehkääpä, jos saatte aronioita!

Työpäivä kului vauhdilla Rutakko-muistion teossa, laskun maksussa ja kaikenlaisessa toimistotyössä. Moniaita puhelujakin tuppasi olemaan. Talousarvion teko ja TVA ynnä muut kuviot täyttävät myös aivokopan, mutta se on syksyä ja siinä on myös elämisen maku.

Siinä on myös yhteistyön maku varsinkin täällä Ylä-Savon Rutakko-kentällä, jossa monet asiat tehdään kimpassa ja saadaan apua ja tukea toisiltamme.
Kirjastoväen pitäisi monissa asioissa puhaltaa entistä enemmän yhteen hiileen tässä alati muuttuvassa maailmassa. Ollaan yhdessä vahvempia ja voimakkaampia - myös osaavampia. Mesetetään pikapuoliin!

Sateisen päivän ehtoona

Hei kaikki kirjastoahkeroijat!

Miten sitä aina ihmetteleekään aamulla päivän töiden moninaisuutta ja kaikista hommista selviytymistä. Illalla sitten taas ihmettelee, että kuitenkin selvisi ja moni asia hoitui. Hoitui jopa sellaisetkin jutut, joista ei etukäteen ollut edes aavistusta.

Vettä satoi sitten koko päivän. Ja sitä satoi saavista kaatamalla iltapäivällä, kun ajelin naapurikunnan työvuorosta kotikunnaille. Mikä siinä tuossa sateessakin on, kun sillä on ainakin ajoittain jotenkin rauhoittava vaikutus. Mahtaneeko minulla pohjata lapsuuden kesiin, jolloin aitan pärekatto ropisi ja uni tuli vanhassa sivustavedettävässä sängyssä. Ulkoa tulvi nenään niitetyn heinän tuoksu ja aamuisin linnut aloittivat laulunsa sekä aitan katolla hyppimisen. Ei se silloin häirinnyt.

Nyt aitassa on peltikatto ja aamuisin harakat hyppivät katolla ja liukuvat kynnet raapien raivostuttavasti. Ja minä - huonosti nukkuva mummo - tahtoisin juuri nuo aamun tärkeät tunnit syvää ja levollista unta.

Sateesta harhauduin aittaan. No, tänä kesänä en sitten aitassa nukkunut. Hankittiin ilmalämpöpumppu, niin sisällä oli varsin siedettävää kuuminakin öinä. Hyödyllinen keksintö - siis se pumppu.

Nyt jo lämmitellään tuvan uunia ja tehdään hilloja ja mehuja. Illalla luetaan hyviä kirjoja ja katsotaan telkkaria sekä poltellaan kynttilöitä. Jos ei olla töissä, luennolla, konserttimatkalla ryhmän kanssa tai palaverissa tai jossain muualla.

Kirjasto- ja kulttuurityö on mielenkiintoista, välillä haasteellista ja aina antoisaa. Jatketaan tästä jonakin iltana...