tiistai 30. joulukuuta 2014

Salaperäisiä jälkiä tutkimassa

 
 
 
Joulun aikoihin Sormulan ukki ja mummo lähtivät kinkunsulattelukävelylle. Oli ollut monenlaista herkkua pöydän päällä ja pieni liikunta teki terää. Läheisen mökkitien varrella oli lumessa siellä täällä pieniä koloja. Niihin oli joku joko suoraan ilmasta sukeltanut tai sitten joku asui lumen alla ja kävi tutkiskelemassa, miltä maailma mahtoi näyttää ulkopuolella. Kukahan se mahtoi olla. Olisikohan se pienoinen lumikko tai kärppä?  
 
 
Pian ukki ja mummo löysivät myös jalanjälkiä. Siinä oli kipitelty pienin jaloin tien poikki edestakaisin. Näytti siltä, että askeleet johtivat näihin pieniin koloihin.

 
Sitten löydettiin uudet isommat jäljet ja ne näyttivät tutummilta. Pupujussihan se oli tainnut matkata kaverinsa luokse. Olipa pupu ottanut iloissaan pitkiä loikkia!

 
Olihan siellä oravakin hypellyt pitkä häntä riemuisasti heilahdellen, sillä lähikuusissa oli vielä runsaasti käpyjä jäljellä. Niistä se napsi itsellensä siemeniä ja lienee heilutellut tupsukorviaan ohikiitäville tontuille.
 
 
Ukki ja mummo saapuivat pieneen pihapiiriin. Vanha satu kertoo koivusta ja tähdestä. Tässäköhän se nyt on? Siltä ainakin näyttää.

 
Hiljaiselta kovin tuntuu tämä maja. Turvekatolla kasvoi mänty ja muutama muukin taimi. Näytti ihan tontun asumukselle. Lieköhän tonttu ollut vielä joulupukin apulaisena kierroksella lasten luona, koska ketään ei näkynyt.

 
Luonnossa kohtaa todella merkillisiä asioita ja paikkoja.

 
Onkohan maahisia ja peikkoja olemassa? Tuntui, kuin joku olisi piileskellyt hiljaa tuon aukon takana.

 
Taas reikiä! Ihan kuin joku olisi pistellyt lumeen tikulla.
 
 
Ukin ja mummon jatkaessa kulkuaan metsätiellä löytyi lisää salaperäisiä jälkiä. Poikkiliikennettä!


 
Liikenne oli ollut aika vilkasta. Lumeen oli tallautunut jopa pieni polku.

 
 
Aurinko hivuttautui metsänreunan yläpuolelle ja loi ruskoa pilveilevälle taivaalle. Luonto oli hyvin kaunis ukin ja mummon kävellessä hiljaista pihatietä pitkin.

 
Puhtaalla lumella oli ruskeita pisteitä. Ukki ja mummo katselivat ympärilleen ja havaitsivat koivun, joka oli tiputtanut siemeniään. Siitä lumen päältä siemenet painuisivat maahan tai lentäisivät tuulen mukana kauemmas juurtuakseen multaan ja alkaakseen kasvaa uusia koivuja.
 
 
Kappas vain. Tuolla on ihan selvästi pieni luistinrata puiden katveessa. Ovatkohan tontut ehtineet yhtään luistella siellä joulukiireidensä keskellä. Vai metsänkeijutko siellä tanssivat lintujen musisoinnin tahdissa?

 
Vanhan kuusen juurella onkin ollut oikein juhlat! Siellä on ollut hyvä nautiskella joulusta ison kuusen oksien suojassa. Jäljistä päätellen on menty ihan piirissä!

 
Vielä löytyi pihlaja, jonka marjat odottivat syöjiä. Tilhiparvet olivat olleet jo liikkeellä ja pian ne löytäisivät tämänkin herkkupuun.

 
Niin sitten ukki ja mummo palasivat omaan pihapiiriin kävelyltään. Oli mukava olo ja hyvä mieli.
Punatulkut, hömötiaiset ja talitintit nauttivat lounastaan lintulaudalla, kuusen kynttilät loistivat ja kaikkialla oli joulurauha.


lauantai 27. joulukuuta 2014

Muistathan?


Muistathan
miltä tuntui
saunan jälkeen
juosta paljain jaloin
puhtaassa lumessa
lapsena ulkosaunasta -
            muistathan?

Takapihan patiolla
pienten jalkapohjien jälkiä
ilmassa vielä
riemun kiljahdukset
aavistus pelkoa
jännitystä
illan pimeydessä
se huikea tunne
ja ilo -
           muistathan?

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivänä 2014


Varhain aamulla
kuuntelen Veteraanin iltahuutoa
kännykästä
muistelen isää
ja kaikkia heitä
jotka siellä jossain
taisteluillaan
mahdollistivat meille tämän maan
tämän vapauden
jota emme edes
täysin voi ymmärtää
joka on meille itsestäänselvyys. 
 
Kirkossa kuuntelen
Finlandiaa
urkujen pauhinaa
liikuttuneena
tuntien suurta
kiitollisuutta.
 
Sankarihaudoilla
katselen lippujen rivistöä  
miehiä vartiossa
seppelten laskua
kuuntelen rukousta
virttä
kuljen veteraanin lesken rinnalla
tukien liukkaalla tiellä.
  
Nautin lasten esityksistä
pulppuilevasta riemusta
jännityksestä yleisön edessä.
Toivon heidän elämäänsä
vapautta iloa
turvallista kotia koulua isänmaata
hyvää huomista.
  
Myöhään
kävelen kotini jäisellä terassilla
katselen tähtiä
ihmettelen valoisaa yötä
lähettäen ylhäälle toiveen
edelleen vapaasta isänmaasta
siitä
että meillä kaikilla olisi hyvä olla
jaksaisimme uskoa
vielä parempaan huomiseen
kaikille suomalaisille
-         kaikille.

 

 

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Retkottaja


Siinä se retkottaa
selällään
koivet kohti taivasta
tuvan sohvalla
mitään tietämättä
mitään pelkäämättä
- kuollut kärpänen.
mitään pelkäämättä

-   kuollut kärpänen.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Ystävän muistolle


Hetken vain viivyn

tulen pian takaisin.

               -

Ei palannut hän

tuli noutaja kaukaisen maan

ja uuden rannan

saavutti kulkija matkassaan.

 

Me kuljemme

tutuilla paikoilla

harhaillen

ja katsomme syksyn värejä

sinua kaivaten.
 
 
 

maanantai 15. syyskuuta 2014

Syyskuun kuutamoyössä

Syyskuun yö niin lämmin
uinuvat pellot
joilla usva lepää
peittäen vastaniitetyn korren.

Mystisen tumma metsänreuna
kätkee sisäänsä salaisuuksia
näkymättömän maailman
josta tarustoissa kerrotaan
kunnioittavasti.

Minne onkaan kadonnut arjestamme
tarun ja näkymättömän lumous
sadun maailma
jossa mielikuvituksella
on tilaa
 - ja siivet.

lauantai 30. elokuuta 2014

Karhu minun reviirilläni - vai miten päin?


Karhu
tuossa lähellä
metsätiellä
jossa minä monet kerrat
ihan yksinkin tallaillut
tai sen lähes kuuron ja sokean koiran kanssa
vaikka usein mies mukana
turvana

en kyllä varmaan lähde
enää metsään
en sieneen
en puolukkaan
en lenkille
en

missä on minun turvallinen reviirini
lalapsuudesta asti
tuttututtu ja rauhoittava metsä
tmissä on minun
turvallinen reviirini
lapsuudesta asti
tuttu ja rauhoittava metsä
enää m
ei lapsena ollut kyitä
ei karhuja
ei näkynyt hirviä
kettuja
mäyriä
supeja pihapiirissä
joskus vain sisilisko tiputti häntänsä

ihan kummallinen
tämä
nykyinen luonto

on se.

 
Kirjoitettu sinä päivänä, kun kuulin karhun liikuskelleen lähiympäristössä eli 29.8.2014.

 

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Uunituoreita uutisia päivän sanomalehdestä!


Sunnuntai-iltana elokuun kolmas päivä, Kuopion Saaristokaupungista palattua, heittäytyi mummo sohvalle pitkäkseen ja sanoi ukille, jotta nyt minä kyllä luen päivän lehden. Ja niin mummo myös teki. Rojotti sohvalla jalat uunin kylkeä vasten pystyssä ja tutki tarkkaan tapahtumia. Helteestähän ne kirjoittivat ja kolareista ja hukkuneista ja huonosta mustikkasadosta ja tietysti sodasta ja urheilusta ja talouden alamäestä ja politiikasta kaikenlaista.

Oli siellä Maaningan Huiluuruppeemien loppumisesta, ja mummo sanoi ukille, että menivätkin kuntana liittymään Kuopioon leveämmän leivän toivossa, niin noin sitten kävi. Koko ajan mummo heitteli ukille kommentteja sieltä sohvan pohjalta ja ukki myönteli ja saattoipa jotakin sanaillakin tutkaillessaan älypuhelintaan tai tablettiaan tai kuitenkin jotakin tehdessään.  Ja mummo sanoi vielä senkin, että laittaahan ne Riuttalankin kiinni, kun Kuopiolla ei ole varaa maksaa ylläpidosta ja voi sentään, kun pikkukylien kulttuurinen elämä köyhtyy tämän kasvuhakuisuuden takia.

Mummo taitteli lehden kasaan ja jätti sen sievästi ukkia varten olohuoneen pöydälle.  Lähti päivän uutisannin luettuaan tyytyväisenä iltahommiin, kun päivä oli vierähtänyt kaupunkireissulla isoilla viisivuotissynttäreillä.

Tuli nukkumaanmenon aika ja ukki otti lehden mennen jo sänkyyn lueskelemaan ja mummo vielä tutkaili tietokoneen saloja työhuoneen puolella. Kohta ukki tuli lehti kädessä ja kysyi mummolta, että tätäkö lehteä mummo illansuussa tutki. No sitäpä sitä ja siinähän selvästi lukee, että sunnuntai.

Ukki katsoi hetken mummoa ja sanoi, että lukeehan siinä sunnuntai, heinäkuun kolmastoista. Ukki oli jo vähän niistä Huiluuruppeemista ajatellut, että mitenkäs ne vielä niistä uutisoi, kun hänhän mainitsi niistä jo viikkoja sitten.

Kieltämättä mummokin oli lehden ääressä ajatellut, että kas, kun ei niistä Kuopion trialthoneista ole mitään mainittu ja siitä KalPasta, kun lauantaina kuulemma kovasti kisailtiin, mutta eihän ne aina Keiteleenkään  asioista uutisoi.

On se kuitenkin hyvä, että ukki ja mummo ovat asioista perillä, mutta onko se elämässä aina niin päivän tarkkaa? Samat uutisethan ne mediassa kumminkin pyörii!

tiistai 12. elokuuta 2014

Missä on leipämme kotimaa?


Sitä minä mummo tässä olen pohtinut, että missähän se on leipämme kotimaa? Hyvin ruokapöydän ääressä viihtyvänä ja suurena leivän ystävänä olen alkanut tutkailla kriittisin katsein ruokien alkuperää. Hämmästys on ollut suuri, kun ihan nämä suomalaiset merkittävät leipomot tuovat pakastetun leivän jostain ulkomailta, sitten vain paistavat sen ja markkinoivat paistoksiaan ”täällä tänään paistettua”, kuten kaupatkin. Vai että täällä tehtyä! Ei sinne päinkään! On Luxemburgia ja Saksan maata ynnä muita maita vierahia!

Entäs sitten, jos kotimaassa leivotaan? Luinpa tarkalla silmällä raaka-aineluetteloa ja eihän siellä missään sanota, että kotimaista viljaa olisi leivontaan käytetty. Voipi olla, että ruista on niin ja niin paljon ja kokojyvää ja siementä ja lesettä ja hiutaletta, mutta minkähän maalaisia ne ainekset sitten on?  Siinäpä se. Ei sanota, että suomalaista, eikä näy joutsenia eikä Suomenlippuja pussissa.

Kesälomalla reissutessa täällä kotimaan kamaralla ja siinä kuskin vieressä istuessa tuli tarkkailtua maisemia. Pelloilla kypsyi keltaisena rypsi – sitä kai se oli, ja hyvä että edes sitä, mutta missä olivat lainehtivat ruishalmeet ja viljavat vehnäpellot? Eipä juuri näkynyt ohran ja kauran nuokkuvia tähkäpäitä.

Siinäpä alkoi mieleeni hiljalleen hiipiä huoli kotimaisen viljan saatavuudesta. Mitenpä tehdään leipää ja kuinka paistuvat rieskat leivinuuneissa mummojen tuvissa? Mistä keitetään puuro kasvaville lapsenlapsille?

Mielenpohjalle tuli kaipaus viljapeltoihin, niiden eri värisävyihin kesän kääntyessä syksyyn, vaihtuviin tuoksuihin ja kauniiseen aaltoiluun tuulen mukana. Maatalossa kasvaneena muistan myös sen tunteen, kuinka kesän sato toi aina turvallisuuden tunteen sekä isän ja äidin helpottuneen olon, kun syystyöt oli tehty ja talvi sai tulla.

Nyt, kun maailma tekee erilaisia boikotteja, kieltoja, sulkuja ja muita esteitä kansainväliselle kaupankäynnille, niin kuinka käy ruokapöytiemme tarjonnan? Vieläkö riittää ruista ranteeseen?

Jospa tänä syksynä jo joku maanviljelijä laittaisi ruista kasvamaan ja keväällä kylväisi pelloille muitakin viljoja. Pientä toivonkipinää minä mummo tässä jo elättelen, että voisin ensi kesänä seistä pellon reunalla ja nauttia kaikin aistein viljavista pelloista ja niiden tuottamasta kotimaisesta sadosta!

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Mansikkapaikalla


Ei löytynyt
lapsuuteni mansikkapaikalta
mansikoita
ei löytynyt
mustikoita lähimetsästä.
Silloin
aikoinaan
kun lehmät ja hevonen
söivät ahon puhtaaksi
kasvoi raunioiden vierustoilla
makeita mansikoita, mesimarjoja, mustikoita
eikä kyykäärme luikerrellut
pitkässä heinikossa
ohdakkeet pistelleet paljaita sääriä.

Palaan pihaan tuoppeineni
jonka pohjalla muutama marja
– ja muistot menneistä kesistä.

 

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Blondi tankkaa autoa


Siihen aikaan, kun mummo oli vielä nuori ja blondi neitokainen, niin ajelimme silloisen nuoren miehen, joka nykyisin tottelee nimeä ukki, kanssa tankkaamaan autoa. Nuorella miehellä oli asiaa myös huolto-aseman puolelle ja hän sanoi nuorelle blondille naiselle, että pitele tätä tässä ja ojensi bensatankin letkun naisen käteen. Blondi, joka siis nykyisin tottelee nimeä mummo, piteli tottelevaisesti bensaletkua auton bensatankin suulla. Blondi ei muuten koskaan ennen tätä ollut tankannut, joka selityksenä kerrottakoon.

Aikaa kului, nuori mies viipyi sisätiloissa ja nainen piteli letkusta. Jonkin ajan kuluttua kuului viereisestä autosta miehen ääni, ystävällisesti tosin, että paremmin menisi se bensa sinne tankkiin, jos painaisi myös siitä painikkeesta. Blondi tietysti häkeltyi moisesta ohjeesta ja ihmetteli, että tässä kaikkia nappeja ja nippeleitä aleta painella, kun ei ole käsketty, mutta onneksi nuori mies palasi juuri silloin takaisin huoltoaseman sisätiloista ja otti näppärästi tankkauksen hoitoonsa. Blondi käveli pystypäin auton apuohjaajan paikalle istumaan ja laittoi oven sujuvasti kiinni.

Nuoren miehen palatessa autoon, käytiin opettavainen keskustelu siitä, miten auto tankataan. Edelleen tuo samainen blondi, joka siis tottelee nykyisin nimeä mummo, istuu mieluiten tankkauksen aikana apukuskin paikalla tyytyväisen näköisenä puuttumatta millään tavoin tankkaukseen!

torstai 24. heinäkuuta 2014

Tarina Rautian tädin ja pikku pupun kohtaamisesta heinäkuisena aamuna kirjaston kulmilla


Rautian täti oli pyöräilemässä aamulla varhain töihin. Hän huomasi pienen pupun juosta vilistävän kiireen kaupalla (ei siis kauppaan) kevyen liikenteen väylää kirjastolle päin. Näytti ihan siltä, kuin pupulla olisi ollut oikein hätä. Ystävällinen kaupan täti huudahti pupulle, että minnekäs sitä tuollaisella haipakalla näin aamutuimaan ollaan menossa? Pupu vilkaisi taakseen ja kuiskasi, että kun kirja on myöhässä! Joutuu vielä myöhästymismaksuja maksamaan! Pupu oli lainannut kirjastosta edellisellä viikolla porkkanankasvatuskirjan ja nyt se ei oikein tiennyt, milloin kirja olisi pitänyt viedä takaisin.

Pupu oli kuullut kirjaston Talligalleriassa viime syksynä oleskelleelta hiirulaiselta, että kirjaston lainoissa on laina-aika. Pupu ei ollut oikein ymmärtänyt mikä se sellainen laina-aika on, ja nyt oli tullut kiire, että jos vaikka se aika on jo mennyt. Melkein itku kaihersi pikku pupun kurkussa, kun pelotti kaikki sellaiset laina-ajat ja myöhästymismaksut! Mistäpä hän nyt rahojakaan tähän hätään saisi, ainakaan isompia. Ja liekö ne kirjaston tädit vaikka vihaisia, kun ei oikein osannut toimia. Näitä huolia pupu alkoi Rautian tädille siinä aamuisella tiellä kirjaston kulmilla purkaa.

Onneksi Rautian täti tiesi, miten kirjastossa toimitaan ja hän siinä aamutuimaan opasti ja rauhoitteli pientä pupua ja sanoi, että ei ainakaan tädit ole vihaisia, ihan kilttejä ne ovat ja ymmärtäväisiä. Toisekseen laina-aika porkkanakirjallakin on neljä viikkoa. Kun oli hyvin varhainen aamu, niin kirjasto ei ollut vielä auki, mutta tätipä opasti pikku pupua palautusluukulle ja yhteistyössä he pudottivat porkkanakirjan palautuslaatikkoon. Sieltä kirjaston tädit poimivat pikku pupun kirjan  töihin tultuaan ja palauttavat sen sillä piippauskonellaan, niin ei jää kirja enää pikku pupun lainoihin. Ja kaikki on hyvin.

Kylläpä pikku pupulla oli huojentunut mieli. Se kiitteli kovasti Rautian tätiä avusta ja lupasi, ettei se ainakaan tädin porkkanapenkistä tule napsimaan, jos oma porkkanankasvatus ei onnistu!


 
(Kuva otettu kirjan kannesta: Hyvää yötä, pikku pupu.)

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Takautumia ja tunnelmia

Huomasin, että pitempien tekstien kirjoittaminen blogiini ei ole tuottanut moneen aikaan minkäänlaista tulosta. Aikaansaannokseni ovat olleet lyhyitä ja facebookkiin kirjattuja. Kokosin niistä viimeaikaisia tähän, jos joku blogini lukijoista ei ole "naamakirjakaverinani". Nämä eivät edelleenkään ole viimeisteltyjä, vaan aivan hetken mielijohteen tuotosta, kuten kaikki tekstini. Kirjoitettu vain ylös tunnelmia hetkistä ja jos ne tuottavat iloa jollekulle, niin hyvä niin.
 
Tänään
istuin hetkeksi torin laidan rappusille
ja katsoin kuinka
tavaroita lastattiin autoihin
ja kuinka kaikki hiljeni
kiireen ja tohinan jälkeen.
Istuin ja mietin
kuinka elämä on kuin tori
välillä täynnä, kiireinen, sykkivä
ja sitten taas autio,
rauhallinen, seesteinen.
Kävelin pois ja näin
kivellä sokeripalan.
Ehtiikö sade sulattaa sen ennen
kuin harakka tulee ja nappaa suuhunsa.
 
*************************************
 
Aurinko painuu metsän reunan taa luoden ruskon taivaanrantaan.
Pihalla juhannusruusu levittää tuoksuaan ja
aamuinen mustarastaspariskunta on painanut päänsä siipien suojaan.
Mielessä asuu haikeus ja hyvä mieli yhtä aikaa
kenties onnistuneesta päivästä - kiireestä, huolesta huolimatta.
Elämä on rikas kaikkine vaiheineen, töineen, tunteineen.
Jospa tänään meillä jokaisella olisi ollut
jokunen hyvä hetki, onnellisuuden tunne
hieman pyyhkäissyt olkapäätä.
 
**************************************
 
Äitini - huomenna 80 vee
keittää lihakeiton
paistaa ruisleipää
- ja sitä italialaista vaaleaa, täytteillä
letittää parina päivänä pullapitkot
- kun yksi annos ei riittäne -
pitää olla pikkuleivät, ne hillosilmät
ja jos tyttärentytär ne kakut
- kun siinä niin taitava
ja jos oma tytär sen kaljan.

Sellainen äiti, mummo, mummoiso.
 
***************************************
 
Kesäillan tyyneys on laskeutunut
vihreällä pellolla astelee vakain askelin yksinäinen kurki
yllättäen hyppii rusakko mutkitellen poikki pihanurmen
jossain lähimetsässä kukkuu käki
ja öiset laulajat säestävät hyttysten tanssia.
 
***************************************
 
Eilinen toi ilon uuden
pojan soman pienen.
Ukin, mummon, mummoison
koko muunkin suvun,
onnesta sai sekaisin
nyt tämä uutinen.
 
***************************************
 

Vanha koira nukkuu kopissaan
näkemättä kuulematta kevättä.
Ripustan pyykkiä illan hämyssä ja
luonto uhkuu kasvun ja uuden elämän riemua.
Teeren kujerrus, lintujen moniääninen kuoro
- ja kirkaisu, hädän vai riemun,
metsän salaperäiset äänet niin lähellä
tuoksut, tunnelmat, tunteet.
Aivan kuulen kuinka
valkovuokkojen ummut vaipuvat hiljaa
öiseen uneen
avatakseen aamulla terälehtensä
ilahduttamaan äitienpäivää!

 
****************************************
 
Lomalaisten aamulenkillä
lannan lemua
mustalta pellolta
kuraiseen tiehen
uppoavia askeleita
lintujen sirkutusta
kurkien kutsuhuutoja
- kevään tunteet ja tuoksut!
 
 
Nämä olivat tunnelmia tältä keväältä ja kesältä. Tummiakin pilviä on välillä kulkenut vaaleiden pilvien mukana.

Juhannusruusun tuoksun myötä Sormulan mummo toivoo kaikille onnellista kesää.


 

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Veteraanipäivää

Sunnuntaina 27.4. oli 28. Kansallinen Veteraanipäivä. Sitä juhlittiin myös Keiteleellä melkein perinteisin menoin eli kirkko, sankariristillä käynti, ruokailu ja juhla.
Juhlaan saatiin virkistäviä tuulia melkein uuden kanttorimme vetämien kuorojen esiintymisillä ja kyllähän ne lapsikuorolaiset ovat aina niin aitoja ja verrattomia! Saunavihdat ja moni muu laulu sai ihan silmät kostumaan!

Ihan uusi esiintulo oli myös Keiteleen Kameraseuran kuvakooste juhlan aikana. Tai koosteita oli oikeastaan kolme juhlan eri vaiheisiin nivellettynä. Kuvat kertoivat upeasta luonnostamme niin kuin vain hyvin otettu kuva voi. Tuon kuvakoosteen voisi nähdä jossakin toisessakin yhteydessä uudelleen.

Kuten edellisessä tekstissäni kerroin, etsin runoja ko. juhlaan. Isäni, veteraani, on kirjoittanut näitä runoja joko ennen sotaa tai sodan jälkeen. Tässä teille, lukijani, yksi eilen esitetyistä runoista. Se on minusta hyvin tunteellinen ja koskettava, mutta samalla valoisa. Valoisaa kevättä ja onnen pisaroita vapaassa isämaassamme - veteraaneja kunnioittaen.

Tänään 
leikkiä autereen katsomaan jään.
Jään tuulten ja sinen
                keskelle mietteineni.

Jään purojen partaalle
                 pälvihin yksikseni
ja partaalle kevään
                 keväästä miettimään:

Pois iäksi meni
kai kaukaiset kaarnat
                 lapsuuden laivojen.
Ei palannut yksikään
merten kaukaisten kuohuista
                 keulansa kertoen.

Vaan tietänyt en
oli palannut viestinä
                 kaukaisten rantain,
oli palannut leivonen!


Ja sävelten sateena
                 singota antain
siniholvista korkeuden
sain terveiset laulavat
                 lapsuuden laivojen
ja takaisin sirun
                 lapsuuden unelmista 
                 minä sain!


Puron partaalta
                 kaarnanpalasen hain.
Taas kevätvirtojen mukana laivani sousi
                 tuulihin kadoten.


Ja ylemmäs laulaen kohoten
                 leivonen nousi…

 

Veikko Saastamoinen

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Portilla

Etsin muutama viikko sitten runoja tämän kevään Veteraanijuhlaan. En löytänyt mieleisiäni. Joku aavistus tai kutsu tai mikä se nyt onkaan, sai minut ottamaan esille isäni käsin kirjoittamat runovihot. Selailin yhtä ja sieltä löytyi muun muassa tämä. Sieltä valikoitui myös muutama muu, jotka tulevat esitettäviksi juhlassa. Makuasia sitten on, ovatko ne kaikkien mielestä sopivia, mutta oman käsitykseni mukaan veteraanin runot keväästä ovat ajankohtaisia 27.4. Kaikki eivät enää kaipaa sotaisia ja mahtipontisia tekstejä, vaan isänmaallisuus ja Suomen luonnosta kertovat sanat puhuttelevat yhtä paljon, eivätkä herätä kipeitä muistoja, joista on jo aika päästä eroon. Kunnioitusta veteraaneja ja lottia kohtaan se ei vähennä silti yhtään. Tämä runo on kirjoitettu sodassa olleen miehen kynällä. Hyvää Veteraanipäivää tämän runon myötä ja kaunista kevättä.
 
 
PORTILLA
Portilla kevätyötä kuuntelin.
Mitkä soinnut siinä tajusinkaan!
Sininen tummuus, soinnuin väkevin
ja samalla niin herkin, täyteläisin!
Yöpilvet kuultaa värein lämpimin.
Valoa himmeätä tähtilyhtyjen
levoton lounaistuuli keinuttaa.
Ja alta lumen kuultaa musta maa,
sen tuoksuva ja rikas tumma povi.
Aukenee yöhön kevään taikaovi
kuin kutsuen sisälle outoon,
vavahduttavimpaan,
ihanaan juhlaan, salaperäiseen.
Syvällä jossain, valtimoissa veen
käy syke kiihkeä, se uomat aukoo
purojen vallattomaan vapauteen.
Ei syke rinnan hiljenny
ei taukoo,
se uuden uoman tahtois lauluillaan
keväästä laulaa
uusin sävelin.
Portilla kevätyötä kuuntelin
ja yöhön mitättömän
laulun loin,
kun kevään hurman join
mä pikarista yön.
 Veikko Saastamoinen

 

 

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Tänään, töissä

Tänään
töissä
availin
avustin
opastin
valaisin
tutkin
lainasin
palautin
rahastin
nauroin
kyynelöin
juttelin
palvelin
seurasin
katselin
myötäelin
kauhistelin
ihmettelin
etsin
hyllytin
tilasin
meilasin
tulostin
mapitin
revin
siivosin
kuvasin
sometin
soittelin
kommunikoin
kahvittelin
luin
laskin
kirjoitin
suljin
lähdin
autoilin
näin
yksinäisen pallon vierivän
yli aution koulun pihan.


keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Mummo meditoimassa


Mummo kävi tapaamassa oman alansa ihmisiä työmatkalla kaupungissa. Päivän ohjelma oli kovastikin asiapitoinen, mutta ennen päiväkahvia meille tarjottiin mielenkiintoinen rumpumeditaatiotuokio. Seuraavassa mummon tunnelmia ihan tajunnanvirtana. Kokemus sinänsä oli hyvä, mutta ei tainnut mummo olla tällaiselle kokemukselle ihan vastaanottavaisimmillaan.


Ai tällainen huone istutaan siis piiriin näille tuoleille ei sitten ole mitään pehmeämpää tai vaikka jumppamattoja ja tuossa lattialla kaksi pyöreää rumpua nahkaa minkähän eläimen nahka lienee ja lieköhän itse tehnyt tuo ohjaaja on kyllä niin pirtsakka ja nuori ja mitenhän tämä nyt menee ja osaankohan minä olla sillä lailla oikein ja käyttäytyä etten nolaisi itseäni ja siinä samalla meidän perhettä ja kuntaa ja ylä-savoa ja kyllä sitten nolottaisi ai pitää kuunnella nyt ja rumpua vain  ja keskittyä siihen rummutukseen että ei muita häiriöääniä kaupungilta kuten ambulanssia ja ovien pauketta ja muuta joo sitten istutaan hiljaa ja kun rummuttaja aloittaa niin sitten silmät kiinni ja kuunnellaan ohjeita ja etsitään sellainen oma voimapaikka joka on meillä kaikilla jossain ja vaikkei olisikaan niin se silti on ja löytyy kun vain kuuntelee rumpua ja sitten vain varpaat alkaa lämmetä onko nyt hyvä istua voi vielä korjata asentoa  mutta kun ja jos takapuoli kovalla tuolilla alkaa puutua tai vaikka vetää jalasta suonta niin miten minä sitten nilkatkin lämpenee ja rentoutuu ja rentous nousee polviin ja nyt minä lähestyn jo sitä voimapaikkaani tai olisiko se sittenkin tuolla tai se toinen ja rentous jatkaa lantioon kauhea paikka jos rentoutuu niin että paukahtaa ja sitten istumalihakset rentoutuu ja alaselkä lämpiää ja tuntuu raukealta kuinka jonkun maha mouruaa  ja sitten sormet ja ranteissa tuntuu rentous pum pum pum  ja olkapäät ja  pumpumpum uuaaa uuuaaa no niin nyt se ammbulanssi lähtee tai menee kellähän lie hätä pitääköhän nuo kaikki toiset silmiä kiinni en kyllä uskalla katsoa kun se ohjaaja kumminkin huomaa että minä en ole löytänyt vielä sitä voimapaikkaa kuinka noloa tai en osaa pysyä siellä kun pitää olla niin tarkkana ja onkohan tämä nyt uskonnollista vai pakanallista vai mitähän tämä on ja rentouus siiirtyy niiskaan ja olo on rauuukeaa ja pää painuu ja hengitys syvenee ja nyt siellä joku huokuu tosi raskaasti jokohan se nukkuu vai onkohan sillä hyvä voimapaikka pumpumpum miksi minä en nyt pysy siellä minun voimapaikassa kun se on kuitenkin tämä entäs jos vaikka alkaa rentoutua niin että tippuu tuolilta en kyllä ala kuinka nautinnollista onkaan ja kauankohan tätä vielä kestää ja minä arvasin että tällä tuolilla minun takapuoli alkaa puutua kun se tuo alaselkä ei kestä istua pitkään paikoillaan ja pumpum pumpum pum ja PUMPUMPUM  kylläpä nyt ääni kovenee ja mitenhän tämä nyt menee ja onkohan kaikki vielä täällä kun on niin hiljaista muuten ja pitääkö ne silmiä kiinni ja entäs jos ne vain katsoo kun minä tässä istun ja roikotan oudosti päätä ja käsiä ja olenkohan minä nyt tässä rento vai olenkohan minä kohta ollenkaan pum   pum   pum   pum      pum  vieläköhän kauan jatketaan ja en minä taida osata vai enkö minä uskalla vain olla ja mitenhän nuo muut PUM pum pum    pum  pum no niin sitten voitte avata silmät jes jes kun rummutus loppuu ai vasta sitten no suljetaan ja avataan kohta joo oli rentouttavaa ja löytyi voimapaikka.
Kiitos! Oli hieno juttu!