Juhannusaaton savusaunassa

Tänään, juhannusaattona, avaan vanhan savusaunamme oven, rauhoittuen istun lauteilla hiljaa puolisoni vierellä. Hän hautoo vastat, nakkelee löylyä ja minä kuuntelen kiukaan sihinää ja tunnen, kuinka lämpö laskeutuu, vastat tuoksuvat ja vuosien muistot palailevat mieleeni. Menneet juhannukset, läheiset, joita ei enää ole. Kuinkahan moni on vuosien saatossa tämän ikivanhan savusaunamme oven avannut. Edelliset sukupolvet, sukulaiset, ystävät, lapset, vanhukset. Edelleen kiuas sihahtaa kuin ennen, vastat tuoksuvat ja vanhat pesuvadit ovat paikoillaan. 

 

Muistelen saunareissuja äidin ja isän kanssa ja sitten kasvettuani mummoni kanssa. Etenkin kesäisin, kun sukulaisia oli vierailulla, oli ensin miesten sauna ja sitten naisten sauna. Pienet lapset olivat myös naisten saunassa. Muistan myös, miten ihmettelin mummoni roikkuvia rintoja ja muutenkin löysää vartaloa - enää en ihmettele. Saunassa sain kuulla mummoltani joitakin asioita naisen elämästä, kun olin tarpeeksi iso. Ne olivat kuitenkin asioita, joista ei paljon puhuttu.

Ovessa on kaksi ripaa ja jälkiä niistä entisistä, jotka ovat jo kuluneet pois. Viimeisin oksanvänkyrästä tehty on vielä edesmenneen isäni tekemä, sileäksi kulunut. Kuinka vanha tuo sauna ja sen ovi on, ei tiedetä. Hyvät löylyt siellä saa, kun hartaudella lämmittää - ja sen rakas puolisoni osaa.

Monet ovat kylpijät, monet ovat muistot ja nuo hirret, ne ovat kuulleet monta tarinaa. Tarinoita surusta, tarinoita ilosta, ja toivon, että sauna tunnelmallaan vaikuttaa voimauttavasti kylpijöidensä elämään.

Huuhtelen lauteet ja lattian, nakkaan vielä lähtijäisiksi kipollisen vettä kiukaalle - täytyyhän saunatontunkin saada kiitokseksi pienoiset löylyt juhannussaunassa.