Meidän lehmät asuivat vanhassa olkikattoisessa
hirsinavetassa vastapäätä päärakennusta. Navetta oli alun perin ollut
asuintalo, mutta siitä oli myöhemmin tehty navetta. Molemmilla sivuseinillä oli
yksi neliruutuinen ikkuna, joka antoi valoa. Talvella valonlähteenä toimi
keskellä kattoa roikkuva öljylyhty. Ennen varsinaista navettaa oli
heinätalliksi nimitetty osa. Siinä oli joskus ollut hevosia ja vasikoitakin,
mutta enää se palveli heinävarastona. Navetan toisessa päässä oli puolestaan
lantala, ja sen jälkeen vielä hevostalli. Keskilattia oli käytävänä, jonka
toisella puolella olivat lehmien parret ja toisella puolella vasikoiden tai
joskus possun ja lampaiden karsinat. Kesällä lehmät vietiin laitumelle kuistia
pitkin. Kuistin molemmin puolin meni pisteaita navetasta lehmihakaan. Pisteaita
kulki pihapeltojen keskeltä, ja savusaunan kupeessa oli iso portti, josta
mahtui ajamaan vaikka autolla. Myöhemmin isä teki pisteaidan tilalle
piikkilanka-aidan, ja se tuntui todella nykyaikaiselle. Haan läpi kuljettuaan
saapui toisella puolella ahoa olevalle portille. Minusta tuntui, että
naapureiden portit eivät olleet niin hienoja kuin meidän isän tekemät. Muualla
haassa sitten olikin veräjiä, kuten riihen kupeella. Siitä veräjästä vietiin
hevonen haan läpi toisen ison metsän takana olevaan hevoshakaan. Navetassa ei
ollut vesijohtoa eikä koneellista lannanpoistoa. Äiti lypsi käsin, ja kesäisin
minä olin ripsumassa lypsyaikaan kärpäsiä pois. Se ei ollut oikein mieleistä
työtä, mutta se kuului sen ajan kaikkien maalaistalojen pienten tyttöjen ja
poikien tehtäviin.
Ainoana lapsena minä vietin aikaa paljon eläinten
seurassa. Kesäisin, kun muut pitivät lepohetkeä päivällisen jälkeen, minä menin
lehmien luokse hakaan. Joskus, kun vaeltelin lähimetsässä poimimassa mansikoita
sekä mesimarjoja ja saattoipa jokunen mustikkakin löytyä, niin ainakin osa
lehmistä seurasi minun mukanani. Johtajalehmällä oli kello kaulassa, ja sen
kalkatuksesta tiesi, missä milloinkin mentiin. Aho oli puhtaaksi syöty, ja
minusta se oli siisti kuin lattia. Usein lehmät loikoilivat raukeasti
iltapäivän auringossa ja märehtivät aamupäivän syömisiään. Mansikki ja etenkin
Kielo olivat suosikkejani. Menin heidän viereensä ihan liki, ja tutkin heitä
tarkkaan. Kielo oli aivan valkea lehmä. Sillä oli suuret kauniit silmät, joissa
oli pitkät ripset, ja minusta tuntui, että se hoiti minua lapsenaan. Joskus
Kielo nuolaisi minua, ja sen kieli tuntui karkealle. Hyväilin sen sileää karvaa
ja makasin maassa sen vieressä oma pääni sen lämmintä kylkeä vasten. Minusta
Kielo tuoksuikin hyvälle, ei ollenkaan navetalle ja lannalle. Tutkin sen
olemusta, silmiä ja korvia, silittelin ja kuljetin sormiani pitkin mahan alla
kulkevia isoja suonia, joissa tiesin maidon kulkevan. Hännän päähän saatoin
solmia letin ja kokeilla miten sileiltä utareet tuntuivat. Minun oli hyvä ja
turvallinen olla. Iltapäivän aurinko paistoi ja minua väsytti. Levähdin siinä
Kielon vieressä, ja taisi unikin viedä hetkeksi maailmoihinsa.
Neito oli jotenkin ylvään oloinen lehmä, samoin
Illankukka. Ne eivät sallineet minun samalla tavoin olla lähellä, tai ainakin
minusta tuntui, etteivät ne olleet yhtä äidillisiä minua kohtaan kuin Kielo ja
Mansikki. Mansikilla oli isot sarvet, ja joskus se heilautti päätään kärpäsiä
ajaessaan niin, että oli vaarallista olla liian lähellä. Mansikin sarvien välissä
oli kuitenkin kiva niskakuoppa, jota rapsuttelin ahkerasti. Minä uskoin, että
se tuntui Mansikista hyvältä, ja aina se taivuttelikin päätään kuin pyytäen
lisää. Varmaan sitä kohtaa kutitti, eikä se itse ylettynyt sinne nuolemaan.
Asettelin samalla sen otsatukkaa aina sievästi. Minulla oli musta muoviharja,
jolla harjailin varsinkin lehmien ”hiuksia”. Pitihän niille tehdä kampauksia,
vaikka eivät ne hiukset kovin pitkät olleetkaan. Otsaa oli hyvä myös harjata,
ja poskia. Leuan alla tuntui olevan erittäin mieleinen harjauskohde. Lehmät
oikein ojentelivat kaulaansa, kun harjasin rauhallisin vedoin kaulaa pitkin.
Seurasin mielenkiinnolla, kuinka ne märehtimisen välillä nielaisivat, ja sitten
kohta kohosi uusi märehdittävä annos kurkusta ylöspäin lehmän suuhun. Näytti
siltä, että ne oikein nautiskelivat pureskellessaan.
Kesän kääntyessä syksymmäksi lehmät vietiin syömään
pelloille ja niitylle heinän teon jälkeen kasvanutta ”äpärettä”. Kaikille
lehmille laitettiin pitkät riimut. Osalla oli myös päitset, jotka olivat
metallia tai nahkaa. Useita kertoja päivän mittaan lehmiä käytiin sitten
muuttamassa uuteen paikkaan, kun entinen alue oli syöty puhtaaksi. Silloin, kun
en ollut koulussa, tuo lehmien muuttaminen kuului minulle. Joskus lehmät olivat
kiertäneet itsensä liekansa ympärille niin, että riimu oli jo käynyt lyhyeksi.
Kerrottiin tarinoita, joissa lehmä oli lopulta hirttäytynyt liekaansa, kun
kukaan ei ollut tullut ajoissa katsomaan. Pelloille muodostui lehmien jäljiltä mukavan
näköisiä syötyjä ympyröitä. Iltaisin kävimme sitten isän ja äidin kanssa
hakemassa lehmät navettaan. Rauhallisimmat lehmät laskettiin irti ja ne menivät
kiltisti pellolta saakka omiin parsiinsa, mutta oli myös hankalampia tapauksia
ja ne vietiin riimussa navettaan asti. Se oli muuten mukavaa aikaa, mutta maito
maistoi minusta kamalalle. Lehmät söivät ilolla uutta apilaa, ja apilan maku
tuli tietysti maitoon. Niille piti antaa jonkin verran kuivaakin heinää, etteivät
niiden vatsat menisi sekaisin tuoreesta apilasta.
Lehmille tuotiin talvisin sisältä lämmintä juotavaa.
Juotavaksi kelpasi myös astioiden ensimmäinen pesuvesi, johon ei laitettu
pesuainetta. Veteen sekoitettiin mahdollisesti jauhoja tai joitakin
rehuseoksia. Syksyllä lehmille pilkottiin ylimääräisiä ja pieniksi jääneitä
perunoita. Karjalle oli myös annettava vettä. Meillä oli pihakaivo, josta
veivattiin vesi metallisella sangolla ylös. Sanko oli pitkän riimun päässä
kaivon kannella olevassa telineessä. Sitten vesi kannettiin joko sangoilla tai
isolla korvolla navettaan. Talvella korvon saattoi kuljettaa kelkalla, ja se
helpotti vedenhakijan työtä. Ihan pienenä ollessani muovisankoja ei ollut, vaan
laudoista tehdyt isot sangot, joissa yksi lauta oli jätetty pidemmäksi ja noin
sen keskiväliin oli tehty kädensija. Kaivo oli iso kivipuitteinen, ja sen kansi
oli tehty hirsistä. Välillä hirret lahosivat ja isä joutui tekemään uuden
kannen. Minua pelotti. Ajattelin, että jos sinne putoaa, ei pääse ikinä ylös.
Jotkut olivat kertoneet Näkin asuvan kaivossa ja joistakin saduista olin
ymmärtänyt, että kaikenlaisia hirviöitäkin niissä voi asua. Aina kansi
kuitenkin kesti, eikä kukaan hukkunut uuden kannen tekovaiheessakaan. Tuo kaivo
oli minulle sellainen vaaratekijä, että ollessani nyt tällä paikalla emäntänä,
täytettiin kaivo kivillä ja mullalla. Enää ei ole sitä pelon paikkaa
pihapiirissä.
Talvisin vietin koulun jälkeen paljon aikaa navetassa.
Äiti teki siellä töitään ja minä leikin lehmien ja vasikoiden kanssa. Puhdistin
lehmien edustoja ja kannoin niille heiniä. Oli tosi hauskaa, kun syntyi uusia
vasikoita. Ne tuoksuivat ihan jollekin erityiselle ensimmäiset elinpäivänsä.
Aluksi ne hoippuivat honteloilla jaloillaan, ja kun menin karsinaan niiden luo,
ne alkoivat töykkiä ja etsiä kohtaa, jota voisivat imeä. Monta kertaa imetin
niillä sormiani tai lapasia. Kerran yksi lammas sitten söi minun lapaseni.
Pienille vasikoille juotettiin emolehmän maitoa. Vasikat olivat tosi soman
näköisiä juodessaan ja vielä sittenkin, kun jälkeenpäin niiden suu oli vielä
maitoinen.
Pienenä en saanut olla katsomassa, kun lehmä poiki.
Siihen liittyi jotakin hyvin mystistä. Toisten tyttöjen kanssa koulussa puhuttiin,
kuka oli jo nähnyt, kun lehmä synnyttää. Hän, joka oli nähnyt, oli sitten paljon
kokeneempi ja iso tyttö, enemmän tietoinen aikuisten salaperäisestä maailmasta.
Mutta ennen kuin oli päästy lehmää poi’ittamaan, täytyi lehmä käyttää sonnin
luona. Monta kertaa olin isän kaverina kävelyttämässä lehmää milloin lähelle,
milloin vähän kauemmas taloon, jossa sonni oli. Meilläkin oli sonneja ja
naapurit käyttivät meillä vuorostaan lehmiään. Itse toimitusta en saanut olla
pienenä katsomassa, minut kai jotenkin vain huomaamattomasti ohjattiin
sisätiloihin. Usein kesällä matka sonnin luo saattoi olla tosi hikinen ja
väsyttävä auringon porottaessa täydeltä taivaalta, ja kärpästen surratessa
ympärillä. Lehmäkin välillä kyllästyi kävelemään, ja sitä piti sitten
hätistellä ja houkutella liikkeelle. Joskus isällä oli taskussaan leivänpaloja,
joilla hän viekoitteli lehmää eteenpäin. Myöhemmin siemennyksen sitten
hoitivatkin seminologit keinotekoisesti ja lehmien kuljetus naapureihin niissä
merkeissä loppui.
Opettelin lypsämään jo melko pienenä. Myöhemmin olen
ajatellut, miten ymmärtäväisiä lehmienkin on täytynyt olla, kun pieni lypsäjä
istuu niiden viereen ja alkaa tottumattomin sormin nyhtää vuorotellen yhdestä
utareesta. Kyllähän lypsäjä sai joskus osakseen pienen potkun, mutta mitään
vakavampia tapauksia en ainakaan muista. Sellaista vaahtoa kuin äidin
maitosangon päälle syntyi, en tainnut koskaan saada aikaiseksi.
Meillä oli lapsuudessani iso musta kissa, Musti. Mustin
kanssa me istuimme tuvan sängyn laidalla aamuin illoin odottamassa
lypsylämmintä maitoa, kun äiti tuli navetalta. Minulla oli vaaleanpunainen
Viola-juustosta tyhjentynyt muki, johon sain oman annokseni, ja Mustilla oli
vanha teevati tuvan nurkassa maitokoneen vieressä lattialla.
Lehmät kuuluivat hyvin oleellisena osana lapsuuteeni. Jos
maailma olisi kuljettanut toisin, voisin olla nyt karjatilan emäntä, mutta niin
ei käynyt. Asun tällä samalla tilalla edelleenkin, mutta pellot on vuokrattu
naapurille, koska pienet tilat eivät tänä päivänä kannata. Kuvittelen joskus,
kuinka minulla olisi iso karja, ja minä olisin ison talon emäntä. Toki minulla
olisi apujoukkoja, ja minä kulkisin iso avainnippu vyötäröllä antamassa ohjeita,
kuinka missäkin toimitaan. Onkohan se jotenkin sisäänrakennettua
maalaisemäntää?
Lapsuuden kokemukset elävät meissä ihmisissä yleensä
hyvin vahvoina. Olen iloinen, että sain viettää aikaa paljon eläinten kanssa,
kun sisaruksiakaan ei ollut. Kerroin lehmille monia omia juttuja, eivätkä ne
koskaan moittineet tai arvostelleet. Kun eläimiä vuorollaan laitettiin
karja-autoon, koin vaikeita hetkiä. Karjaan kiintyi ajan kuluessa, ja itkuhan
eron hetkellä tuli. Usein menin mummon syliin kaipuutani suremaan, ja mummo
saattoi myös päästää pienet itkut, hänkin kun rakasti eläimiä. Siinä sitten
yhdessä tuvan keinutuolissa surtiin murheet pois, ja elämä jatkui.
Tätä kirjoittaessani vanhan navetan pääty näkyy
ikkunaani. Harmaa hirsinen rakennus on kallellaan, mutta se kertoo
pihapiirissämme vanhaa tarinaansa eletyistä vuosista ja tehdystä raskaasta työstä.
Pellot ovat nyt salaojitetut ja kivetyt, eikä ojanpientareilla kasva enää
metsämansikka ja mesimarja. Isot koneet tekevät hetkessä sen työn, johon
muutama vuosikymmen sitten meni viikkoja. Muutamat lehmän riimut roikkuvat
navetan naulassa, vanha heinäharava on muistona navetan vintillä ja muutama
heinäseiväs riihen seinää vasten pystyssä. Vieläköhän missään pienet tytöt
hyppivät laitumella lehmien joukossa? Tai tuntevatko he lehmiä nimeltä, ja
nukkuvat niiden vieressä laitumella pää lämmintä lehmän kylkeä vasten? Saako
nykyajan kiireinen ihminen kokea esteettisiä elämyksiä maalla kotinsa piirissä,
kuten vielä 1960-luvulla? Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti